Ai sä oot vai juoksija?

Barcelonan maratonexpossa mulle tarjottiin heijaajille tarkoitettua karttaa reitistä. Siihen oli merkitty kävelyetäisyyksiä minuuttitasolla pisteeltä toiselle. Tosi hyvä kartta, jos halusi nähdä kaverin useamman kerran juoksemassa.

Karttaa tyrkyttävä nainen oli tosi yllättynyt, kun kerroin juoksevani itse ja vieläkin yllättyneempi, kun kerroin takana olevan jo kolmetoista juostua maratonia. Ei ole ensimmäinen kerta, kun kuulen vastaavaa. "Ei ikinä uskoisi, että sä juokset", olen kuullut niin tuttujen, kuin työkavereidenkin suusta. Ilmeisesti ruumiinrakenteeni ei vastaa monen mielikuvaa ahkerasti lenkkipolkuja kiertävästä, eikä varsinkaan maratoonarista.

Olen oppinut maratoneilla, ettei ulkonäöstä voi vetää suoraan johtopäätöksiä juoksutuloksesta. Joskus on loistopäivä, kun taas joskus juoksu ei mene nappiin niilläkään, joille maraton on enemmänkin kuin vain elämäntapa. Barcelonan maratonilla kanssani 4:45-ryhmässä raahautui kohti maalia miehiä, jotka näyttivät ulkoisesti olevan elämänsä maratonkunnossa. Viimekesäisellä Tukholman maratonilla taas törmäsin useamman kerran jo lähtöaitauksessa bongaamaani naiseen. Hän oli todella rehevä mutta vietävä sentään, kuinka kevyt askel hänellä oli, kilometri toisen jälkeen. Muistan nähneeni hänet vielä maalialueella hehkeänä ja onnellisena. Olisikohan hän peräti päässyt neljän tunnin pintaan?

Ulkoisesti juoksijat ja maratoonarit ovat siis kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä. Sen sijaan korvien välissä on yhteinen piirre. Halu päästä juoksemaan, päästää itsensä irti. Antaa jalkojen viedä kilometri kerrallaan. Tuntea elävänsä.

Juoksumatolle

Hei taas, juoksumatto! En ole kaivanut sua pätkän vertaa. Hyvä, että olet kuitenkin olemassa. Muutenhan kevätjuoksuista ei tulisi mitään. Henki pihisee ja puhisee matollakin, mutta ei yhtä paljon, kuin keväässä kylveskelevässä luonnossa.

Sovitaanko, että suhteemme kestää tältä erää vain Tukholman maratoniin asti? Sen jälkeen haluan jättää hyvästit ainakin puoleksi vuodeksi. Toivottavasti pidemmäksikin aikaa.

En kuitenkaan lupaa olla sulle uskollinen näitä kahta kuukautta. Jos taivaalta sataa kaatamalla ja seura on hyvää, teen takuuvarmasti syrjähypyn. Ruoho kun on vihreämpää ikkunan toisella puolella, asfalttiviidakossakin.

Kameran kätköistä löytyy ihania väripläjäyksiä keväiseltä maratonmatkalta:

Lenkkimakkara

Hevikokin herkuille jää pakostakin kakkoseksi. Lapset ovat syystäkin sitä mieltä, että hänen tarhassa valmistamansa ruoka on parasta. Kuulemma Barcelonassa sai yhtä hyvää safkaa, mutta kotikeittiön pöperöt eivät ole saaneet samanlaista hehkutusta.

Kysyin reissussa lapsilta, mitä ruokaa he haluaisivat kotiin päästyään. Uunimakkaraa ja perunamokkoa. No, sitä sitten saatte. Taisi olla ensimmäinen kerta, kun sitä oli lapsillamme kotona ruokalistalla.

Kävimme ostamassa yhdessä sopivan lenkin ja juuston. Valinta oli vaikea, sillä Miss N:n mielestä yksi oli liian lyhyt, toinen kapea ja sitä rataa. Onneksi saimme lihapitoisuudeltaan hyväksyttävän ja muotoseikat läpäisevän yksilön ostoskärryihin.

Koskapa urakka osoittautui arveltua kinkkisemmäksi, tarkastin vielä lapsilta, josko juusto on laitettu oikeaoppisesti makkaran rakoon. Unohdin tarkastaa oikean juustomäärän. Siitä tulikin sitten sanottavaa. Perunamuusi ylsi sentään yhtä hyville arvosanoille.

Toinen kahdesta hyvillä arvosanoilla on keittiössä passeli saavutus. Niin ja makkarastahan ei jäänyt juuri mitään jäljelle.