pik(k)uliten

4.10.2015

Tarvitseeko maratonille tankata?

Aikojen alussa tankkasin maraton toisensa jälkeen tunnollisesti Stadionilla vuonna 1999/2000 pidetyn maratoninfon ohjeiden mukaan. Ensin tyhjensin hiilihydraattivarastot, jotta sain täytettyä ne taas ääriään myöten täyteen. Vikat päivät söin hieman tavallista enemmän, unohtamatta hiilihydraatteja ja runsasta juomista. Pasta oli ehdoton ykkönen. Urheilujuomat tulivat viikko-ohjelmaan mukaan hiilihydraattitäydennysvaiheessa. Niitä join myös maratonaamuna miltei lähtöviivalle saakka.

Lasten synnyttyä maratonit ovat tulleet aina yllätyksenä, olivat ne merkittyinä kalenterissa kaksi kuukautta tai vuoden ennen h-hetkeä. Niinpä olen tankannut hiilihydraatteja vain vikat päivät ennen juoksua ilman sen kummempia tyhjennyksiä.

Tulos: Paino nousi entisestäänkin. Ähky ja turvotus olivat kauheita. Tuntui kun kroppaani olisi ympäröinyt iso tynnyri. Siltä se myös useimmiten näytti maratonin aikana otetuissa kuvissa. Jatkuva nestehukka tuntui vaivaavan, oli keli mikä tahansa. Koko maratonin mua vaivasi hurja jano. Vatsa oli sekaisin. Mikään ei pysynyt sisällä ja vessakäynneillä kaikki neste tuntui tulevan suoraan läpi.

Tämänvuotiselle Berliinin maratonille valmistautuessani päätin syödä sen mukaan miltä tuntui. Urheilujuomiin en aikonut koskeakaan kuin vasta maratonin toisella juomapisteellä.

Mika vinkkasi, että maratonviikolla pasta kannattaa vaihtaa riisiin. Mulle se sopi varsin hyvin, varsinkin kun Berliinissä tuli syötyä thai-ruokaa ja vietnamilaista. Säästin myös maratonviikon perinteisen pihvipäivällisen maratoniltaan, enkä ahmaissut sitä tukkimaan röörejäni. Turkkilaisia herkkuja söin miltei päivittäin.

Myös israelilaista tuli nautittua. Islantilaiset hampurilaiset jätimme kotiinpaluupäivälle.

Aamu lähti käyntiin Berliinissä kuten nykyään kotonakin kivennäisvedestä ja omenamehusta tehdyllä sekoituksella, johon lisään pari teelusikallista vehnäorasjauhetta. Lisäsin kauramaidosta, pellavansiemenrouheesta, kaura- ja ruishiutaleista, auringonkukansiemenistä ja ruusunmarjarouheesta valmistetun tuorepuuron rinnalle juustovoileivän. Laitoin aamupuurooni myös taateleita.

Maratonia edeltävänä päivänä mulla ei ollut nälkä missään vaiheessa ja vatsa tuntui täyttyvän vähemmästä kuin normaalisti. En alkanut tunkea masuuni pakolla mitään ylimääräistä. Aamiaisleivän jätin pois jo tässä vaiheessa. Ajattelin, että elimistö on päätäni viisaampi. Kroppa halusi selvästi kevennellä mitä lähemmäs lähtöviiva on tulossa.

Vaihdoin illalla perinteiset maratonia edeltävät suklaapatukat ja lakritsan riisifruttiin ja suklaavanukkaaseen. Nallekarkkeja tuli kuitenkin nautittua iltapalaksi. Kohtuuden nimissä toki.

Kun kerran Berliinissä oltiin, oluttakin tuli juotua. Lauantai-illan ainoa "urheilujuoma" oli läheisen Lidlin alkoholiton olut (ei kuvassa).

Aamulla en piilariepisodin takia kyennyt syömään aamiaistani loppuun. Silmien takia olo oli lähinnä oksettava. En ollut kuitenkaan huolissani energiatasostani. Aamujuoman ja maitokahvin pystyin kuitenkin juomaan kokonaan.

En juonut enää mitään kämpiltämme lähdön jälkeen. Silloin maratonin lähtöön oli aikaa vielä hieman yli kaksi tuntia. Ensiavussa käydessäni söin banaanin ja lähtökarsinassa kostutin suuni vedellä.

Tulos: Kärsin tälläkin kertaa koko juoksun mittaisesta janon tunteesta, mutta se ei ollut yhtä paha kuin aiemmilla maratoneilla. Jännitysvatsa vaivasi hieman, mutta muuten olo oli mukavan keveä ja pirteä startissa. Juoksukin tuntui keveämmältä kuin aikaisemmin. Virtsarakko ei painanut missään vaiheessa, eikä vessassa ollut tarvetta käydä.

Tulen jatkossakin kuuntelemaan kroppaani entistä tarkemmin ennen maratonstarttia. Joillekin hiilihydraattien runsas lisäys sopii, mulle se tuo vain turvotusta. Jätän ns. tankkauksen väliin, enkä missään nimessä ota urheilujuomia käyttöön kuin vasta itse kisassa.

Enää puuttuu viisastenkivi nesteytykseen. Eiköhän sekin loksahda ennen pitkää kohdilleen.

Yhdestä perinteestä en luovu. Maratonin jälkeen on saatava juustokakkua. Perinne alkoi kaksi vuotta sitten Berliinissä, kun ystäväperheemme ilmestyi maratonin jälkeen kämpillemme 20 hengen juustokakku mukanaan. Sunnuntaina ei ollut konditoriassa muuta tarjolla.
Siinä oli tekemistä neljälle aikuiselle ja neljälle alle kouluikäiselle lapselle. Nuorin taisi olla silloin vasta vajaat kaksi, eli hänen vatsalaukkunsa kestävyyden varaan ei voinut oikein laskea.

Tämänvuotisesta saimme kukin kaksi mojovan kokoista palaa. Aprikoosihillon kanssa se oli täydellistä!

2.10.2015

Eipä ole tullut koskaan kysyttyä mieheltäni...

Olemme juosseet mieheni kanssa enemmän tai vähemmän 18 vuotta yhdessä. Hän hyppäsi maratonkelkkaan höpötettyäni ensin maratonin ihanuudesta ja kauheudesta kaksi vuotta.

Maraton on niin arkinen ja itsestäänselvä asia perheessämme, etten ole koskaan tullut kysyneeni mieheltäni miksi hän niitä oikein juoksee. Parempi kysyä näin myöhään kuin ei milloinkaan.

Päälimmäinen syy on aikalailla sama kuin itselläni. Jotta saa itsensä ulos lenkkipolulle, on parasta olla jokin kannuste. Ja jos ei ole kannustetta, kunto pakostakin laskee. Puolimaraton on kuulemma maratoniin verrattuna liian helppo ja lyhyt?!

Tiedustelin samaan syssyyn mitä hän mahtaa ajatella maratonilla. Kuvittelin, että fiksu mieheni ratkaisisi joku kerta maratonrääkillä elämän tarkoituksen. Oikeasti hän haaveilee juostessaan alkoholittomasta oluesta.

Ilmeisesti asioista on turha tehdä liian monimutkaisia. Ja toisaalta, uskovathan monet, että elämän tarkoitus löytyy juuri tuopin pohjalta.

Berliinin Marathon Expossa oli jos jonkinmoista virallista kisarelettä.

1.10.2015

17. maraton: Ensiavusta lähtöviivalle - Berlin Marathon 2015

Olen nähnyt jos jonkinlaisia painajaisia maratonista. Jossain juoksen varvastossuilla, toisessa olen myöhässä startista. Joskus olen järjestänyt maratonmatkan väärälle kuukaudelle ja useassa unessa olen unohtanut piilarit kotiin. Koskaan en ole kuitenkaan osannut kuvitellakaan, että piilari hajoaisi silmään pari tuntia ennen starttia. Näin pääsi kuitenkin käymään sunnuntaiaamuna. Painajainen oli valmis.

Venyttelin ja törkin silmäni herkäksi etsiessäni puolikasta piilaria silmästäni. Sitä ei löytynyt mistään. Muuta vaihtoehtoa ei ollut, kuin lähteä puolisokeana maratonpaikalle aiottua aiemmin, jotta ehtisin näyttää silmäni ensiavussa. Heitin ylimääräiset kertakäyttöpiilarit ja juoksurillit maratonpussiini ja ei kun matkaan.

Marathon Expo oli vielä tyhjillään torstaina neljän aikaan. Noudimme numerolaput ja samalla reissulla lasten ilmoittaminen minimaratonille (Bambini Lauf) kävi kätevästi.

Ensiavussa mut kirjattiin potilaaksi saksalaisella järjestelmällisyydellä. Sain kunnian olla päivän ensimmäinen potilas. Tosin kaikki hoitajat enemmän tai vähemmän kauhistuivat kuullessaan, mikä mulla oli vikana. He olivat kaikki erikoistuneet hoitamaan jalkoja, eivät silmiä.

Mut laitettiin makaamaan laverille kyljelleni. Posken alle kiilattiin pahvinen oksennuskaukalo. Sain kuusi hoitajaa, joista yksi venytti silmää yhteen suuntaan, toinen toiseen, kolmas antoi ohjeita, neljäs valutti suolaliuosta tippapullosta silmääni ja kaksi katseli kiinnostuneena. Lopulta meitä oli seitsemän silmäparia tiirailemassa kaukalossa lilluvaa suolavettä. Siellä ei näkynyt piilarijämiä, mutta silmä tuntui hyvältä. Arvelin, että jos voisin pitää uutta piilaria silmässäni kivutta, palanen olisi saatu sieltä pois.

Tarvitsen peiliä, jotta saan laitettua piilarin silmääni. En sitä peiliä oikeastaan käytä mihinkään, mutta sen nyt vaan täytyy olla siinä. Ensiavun ainoa peili löytyi heidän bajamajastaan. Silmä tuntui hyvältä ja uskaltauduin juoksemaan piilareissa. Samalla bajamajareissulla sain hoidettua kätevästi jännitysvatsani tyhjennyksen jonottamatta. Aikamoista luksusta maratonruuhkassa! Mieheni taas joutui säästelemään vessareissuaan lähtökarsinoille saakka, sillä ensiaputelttavisiittini jälkeen olimme toisiltamme kadoksissa, eikä hän uskaltanut käyttää etsintäaikaa vessajonossa seisoskeluun. Onneksemme saimme pakolliset visiitit pois päiväjärjestyksestä ennen ensimmäisen ryhmän lähtölaukausta.

Kännykkäni kamera lopetti toimintansa ensiapupisteessä käyntini jälkeen. Siksi en ole saanut kiteytettyä maratonpäivän tunnelmia kuviin.

Alussa juoksu oli ihanan väljää, mutta jo parin kilometrin juoksun jälkeen reitti kapeni yllättäen. Vastaavaa tapahtui pitkin reittiä ja jokaisessa tiivistyskohdassa kuului kiroilua ja sakkaavia askelia. En muista, että edellisvuosina olisi ollut aivan vastaavaa. Tai ehkä vain satuin juoksemaan nyt aikaisempaa isommissa sumpuissa. Alun jännitystä lisäsi outo kihelmöinti ja puutumisen tunne vasemman käden sormenpäissä. Hieroin sormiani viiden kilometrin verran ennen kuin sain normalisoitua ne.

Sain pidettyä neljän tunnin jänikset näkösällä aina 23 kilometrin kohdalle. Neljän tunnin alitus tuntui siinä vaiheessa mahdolliselta. Rytmi sekosi kuitenkin täysin juomapisteellä, jossa isokokoinen mies painoi mut selästä maahan. Herralla taisi olla aikamoinen kiire ja olin ilmeisesti hänen tiellään. Menetin tasapainoni, heitin kädet maahan ja peppuni kiepsahti vesipisteen pöydän alle. Kunhan olin huutanut kuuluville kaikki osaamani kirosanat, mua alkoi naurattaa, kun vedenjakajat kurkistelivat pöydän alle ja kyselivät vointiani eri kielillä. Mut kaatanut mies porhalsi jo siinä vaiheessa jossain kaukana. Hänelle ei tietenkään tullut mieleenkään auttaa mua jaloilleni. Onneksi juoksurytmin menetyksen lisäksi rytäkässä ei käynyt mitenkään. Keljutuksesta pääsee helpommin yli kuin vääntyneestä polvesta.

Brooksin piste oli Marathon Expossa lasten suosikki. Radan juoksijat sai etenemään juoksemalla eräänlaisilla steppereillä.

Mulla oli jälleen kerran hurja jano läpi maratonin. Kuumottavasta auringosta huolimatta hikeä ei pursunnut mistään suunnasta ulos, eikä matkan aikana ollut pienintäkään tarvetta käydä tyhjentämässä virtsarakkoa. Niinpä juoksin maratonin 17 kilsan kohdalta 2,5 kilometrin pätkissä juomapisteeltä toiselle. Pureskelin lisäksi PowerBarin colan makuisia energiakarkkeja ennen vesipisteitä.

Muistelin, että 25 kilsan kohdalla olisi geelijakelu. Pistin muutaman karkin suuhuni sulamaan, sillä arvelin geelipisteellä olevan myös vettä. Sitä ei kuitenkaan näkynyt missään. Sen sijaan lenkkarit tarttuivat tahmaiseen katuun. Keljutti. Pienen matkan päässä oli onneksi paikallisten asukkaiden itse byggaama juomapiste, josta sai virkistävää vettä. Ylt´ympäri olevista tyhjistä mukeista päätellen ylimääräinen juomapiste oli ollut muillekin tarpeellinen. Vesimukien kanssa hääräävät pikkulapset tekivät hurjan duunin päivän mittaan! Tälläkin pisteellä sain niskaani toisen juoksijan. Tällä kertaa säilytin kuitenkin tasapainoni. Koko 42 kilometrin ajan tuntui siltä, kuin olisin ollut jollain tapaa koko ajan tiellä.

Tempelhofin lentokenttä oli jo hyvissä ajoin torstaina valmis lasten lauantaiseen minimaratoniin.

Pään sisällä ei ollut muuria missään vaiheessa matkaa, mutta 37 kilsan kohdalla jalkani alkoivat olla lyijynraskaat. Olin päättänyt jo ennen juoksua, että saan kävellä vain juomapisteillä. Yritin pysyttäytyä radan keskellä, jotta sivuilla kävelevät eivät saisi mua pauloihinsa.

En kuitenkaan kyennyt juoksemaan pientä mäennyppylää ylös 38 kilometrin juomapisteelle. Mulla ei ollut lainkaan energiaa juoksemiseen. Näin pariskunnan, joka kaatoi juoksijaystävälleen mukillisen Coca Colaa. Heillä oli kertismukeja runsaasti, joten pyysin, josko minäkin voisin saada tilkan. Join puolikkaan mukillisen ja tunsin, kuinka elimistö heräsi taas henkiin. Käännyin katsomaan takaani juoksevaa Donna-nimistä naista. Tarjosin hänelle loput juomastani: "Here you are. Shared Coke is the best Coke." Hän näytti olevan yhtä onnellinen tuosta tummasta kuplivasta juomasta.

Siinä vaiheessa, kun tajusin etten voisi kiriä neljän tunnin ali, tähtäimenä oli lähinnä maaliin pääsy. Vaikka kävelinkin hieman maailman tylsimmällä suoralla 38-40 kilometrin kohdalla, päätin etten lisää turhia minuutteja loppuaikaan sluibailemalla. Olihan mulla sentään suht rullaavat jalat ja moitteettomasti toimivat astmaatikon keuhkot ja sydän.

Olin hehkuttanut ennen maratonia lapsiani hoitavalle anopilleni, kuinka mahtavaa yhteishenki on maratonilla juoksijoiden kesken. Tunne oli saanut matkan varrella kolauksen kaatumiseni ja poskiini pamahtelevien kyynärpäiden vuoksi. Onneksi kuitenkin kohtasin tumman, isokokoisen amerikkalaismiehen 40 kilsan kohdalla. Hän tarkasti ohittamiltaan kävelijöiltä, josko heillä on kaikki kunnossa. Veikkaan, että jos joku olisi valitellut vointiaan, tämä mies olisi pysähtynyt auttamaan. Juuri sillä hetkellä olisin ollut mieluusti kävelijänä, sillä mies heläytti kaikille tarkastamilleen maratoonareille maailman upeimman hymyn ennen kuin jatkoi seuraavan luokse.

Tunteet olivat Brandenburgin portin lähestyessä sen verran pinnassa, etten kyennyt ottamaan perinteistä loppuspurttia maaliin. En siitäkään huolimatta, että porkkanaksi ja olutpulloksi pukeutuneet juoksijat ohittivat mut loppusuoralla. Edes se porkkana ei ottanut ylpeydelle - ainakaan kovin paljoa.

Hain vaatesäilytyksestä pussukkani ja liityin nurmikolle muiden vaatteita vaihtavien seuraan. Kaipa maalialueella olisi virallisia vaihtotelttojakin, mutta kansalaisuudesta huolimatta kaikille juoksijoille tuntui olevan luonnollista vaihtaa vaatteet kuiviin puiden katveessa. Vaikuttaa siltä, että tahaton vilauttelu on juoksijoille yhtä luonnollinen asia, kuin vatsan toiminnasta puhuminen. Suomalaista ei kireäpipoista juoksijaa tämä asenne miellyttää. Ainakin se tekee elämästä helpompaa ja vaatteiden vaihdosta julkisella paikalla hyväksytympää.

Löysin mieheni oluttelttojen kupeesta. Olin odottanut ensimmäistä, raikasta oluthuikallista jo ainakin 35 kilometrin ajan. Olin ansainnut sen ja paljon enemmänkin!

Loppuaikani oli 04:08:10. Kykenin melko tasavauhtiseen juoksuun. Olo tuntui juostessa hyvältä ja koneisto toimi moitteettomasti suurimman osan matkasta. Vielä kun saisin viimeisellä 18 kilometrin pätkällä 28 sekuntia kilometrivauhdista pois, niin neljän tunnin alitus olisi siinä. Ja olihan tämä henkilökohtainen enkkani, eli ihan syytä olla iloinen.

Entä mitä piilolinssin puolikkaalle lopulta kävi?
Silmääni alkoi painaa illalla nukkumaanmennessä. En kuitenkaan löytänyt piilaripalaa vaikka kuinka pyörittelin luomiani. Tunnehan voisi olla myös lähtöisin silmän sörkkimisestä. Heräsin yöllä pariin kertaan tiputtamaan silmääni silmätippoja. Siitä huolimatta silmäni oli muurautunut aamulla rähmästä umpeen. Arvasin, että piilari oli valunut oksennuskipon sijasta hyvään piiloon silmässäni. Lopullisen helpotuksen sain maanantaina lounasaikaan Potsdamissa optikolla. Yläluomen alla piilotteleva piilaripala saatiin silmästä ja optikko sai palkaksi maailman lämpimimmän halauksen. Ja pääsin viimein käyttämään saksankielisen bravuurini: "Du bist mein Schicksal." Se tuntui tähän kohtaan varsin sopivalta.

pik(k)uliten

Tarvitseeko maratonille tankata?

Eipä ole tullut koskaan kysyttyä mieheltäni...

17. maraton: Ensiavusta lähtöviivalle - Berlin Marathon 2015

Poppis

Ajatuksia lenkkipolulta

Seuraa blogia:

Hae tästä blogista

Ahkerasti luettuja