Talvitakki

Neljä vuotta sitten vaatteeni lojuivat varaston kätköissä aina toukokuun loppuun saakka. Kuljin siihen asti talvikengissä ja raskaustalvitakissa. 15 lämpöasteella ei ollut merkitystä, eikä sillä, että lapsi oli syntynyt jo kuukausia aiemmin.

Olo oli taivaallinen, kun sain vihdoin varastosta omat kledjut päälle. Tarhassa oltiin totuttu kuukausien kuluessa talviseen olemukseeni. Kun hain omana itsenäni poikani tarhasta, eräs ihanista hoitajista ihmetteli, ettei tiennyt lapsilla olevan enoa.

Nykyinen talvitakkini ei ole maailman trendikkäin, mutta eipä ole kantajansakaan. Ei se ole liioin väripilkkukaan, mutta lämmittää tarvittaessa. Olen oppinut lapsilta kerrospukeutumisen taidon ja talvitakkini sopii siihen täydellisesti.

Totta totisesti toivon, ettei  tarvitse kiskoa tuota takkia päälle sään takia päivästä toiseen toukokuun loppuun asti. Tänään näyttää jo varsin lupaavalta. Kunhan vaan säiden valtija muistaa katsoa kalenteria ja kääntää sen sivuja viikko viikolta, ettei sää jää junnaamaan paikoilleen.

Tämä Team Sportian sivuilta napattu Didriksonsin talvitakki muistuttaa omaani. 

Earth Hour

Ensimmäistä Earth Houria neljä vuotta sitten en tule koskaan unohtamaan, vaikka se meni siinä sivussa, huomaamatta. Juuri ennen valojen sytyttämistä miss N päästi ensimmäisen, vaativan rääkäisynsä.

Olin ollut Naistenklinikalla jo aamuvarhaisesta. Supistukset olivat valtavat. Lieneekö enteilevää, että aina, kun minut laitettiin letkuihin mittausta varten, supistukset lakkasivat. Tyttö halusi kiusoitella äitiään jo masussa ollessaan.

Vietin itsekseni osastolla aikaa ja odottelin. Juttelin muiden (tulevien) äitien kanssa ja nukuin vartin kerrallaan, kunnes heräsin järkyttäviin, kolmisen minuuttia kestäviin supistuksiin. Sitten taas nukahdin. Unenlahjani ovat yleensä loistavat tilanteessa kuin tilanteessa, joten hoitajat olivat lähettämässä minut kotiin. Ei ole kuulemma vielä aika, jos kerran voin nukkua.

Onneksi vuoronvaihteessa uusi hoitaja otti minut tosissaan. Hän tutki minut ja totesi, että kodin sijaan mennäänkin synnytyssaliin. Kahdeksan senttiä auki. Pohti, josko isä ehtii paikalle ennen lasta. Onneksi ei tarvinnut synnyttää bussissa nro 18.

Huomasin eilen Earth Hourin vasta viime minuuteilla. Pysähdyimme vasta silloin teekupin ääreen juhlinnasta uupuneiden kultanuppujen nukuttamiselta. Juhlinta jatkuu taas tänään.

Juoksu on jäänyt tällä viikolla vähemmälle. Juhlien järjestäminen ei yksistään estä liikuntaa. Sen sijaan kodin järjestely, eli tavaroiden raivaus, järjestely ja varastoon vienti ovat vieneet illoista liikunnan verran aikaa, ellei enemmänkin. 

Paluu tuttuun ja turvalliseen

Testailin alkuviikon uutta blogi-ilmettä. Se oli ihan ok, mutta levoton. Haluan pitää edelleen 5-vuotiaan taiteilijanalun näkemyksen perheestämme etusivulla. En onnistunut lataamaan sitä toisenlaiseen sivupohjaan sellaisena, kuin olisin toivonut. Niinpä palaan entiseen.

Perheemme on täynnä vampyyrejä, ainakin pikku-N:n mielestä. Ei siis ihme, että hän odottaa huomisia verilettuja innolla ja äiti haaveilee yöjuoksukauden aloituksesta.

Alunperin kuvassa oli vain kolme vampyyriä ja pallo. Kysyin, josko joku puuttuu. Poika tuumaili hetken, otti kynän käteensä ja alkoi piirtää. Paperi oli suorassa ja hän piirsi pikkuvampyyrin roikkumaan nurinperin nurkasta. Samalla koko perhe sai käsikseen kukkaset. Poikkeuksellista hippikansaa.

Olen aloittanut aamut tällä viikolla tavallista aikaisemmin. Se kostautuu juoksutreeneissä. Puhti on juostessa kadoksissa ja oikeastaan en tässä väsymystilassa edes uskalla alkaa rehkiä. Enää en halua ottaa kropan kanssa riskejä. Parikymppisenä riskiä ei ottanut tosissaan: "Juu, tää flunssa lähtee parhaiten kunnon jumpalla." Niinpä niin, tuohon tuttuun ja ei-niin-turvalliseen en kyllä halua palata...

Nyt alkaa maalistalvi hermostuttaa. Näyttää siltä, kuin ulkona olisi ihana, leuto kevätsää. 
Kukkua kanssa. Villakalsareista en vielä luovu!

Ke 20.3. kiihdytyksiä juoksumatolla 
9,3 km | 51 min | 5:29 min/km

Kuvassa futari Alex Morgan