Juhannuksen paras lenkki

Pystytimme vesirokkosairastuvan lahden toiselle puolelle. Kauan odotettu juhannusmatka sai hieman erilaisen vivahteen, mutta antoisaa meillä oli näinkin.

Juhannuspäivänä kökkiminen ja matelukävely alkoi ottaa polviin ja selkäkin uikutti. Vaikka laiskamatoilu olikin ehtinyt saada musta tukevan niskaotteen, lähdin silti tutkailemaan ympäristöämme juosten.

Sollentuna on tulvillaan vastakohtaisuuksia. Kävimme aamulla juoksuttamassa ylienergisiä lapsukaisiamme läheisessä leikkipuistossa 70-luvun betonilähiössä. Yleisin kieli siellä kuulosti olevan aivan jokin muu kuin ruotsi. Tuntui, kuin olisimme olleet hurjan paljon etelämmässä kuin olimmekaan. Radan toisella puolella parin sadan metrin päässä on taas aivan toisenlainen ruotsalainen idylli huviloineen ja hyvinhoidettuine puutarhoineen.

Miksi ihmeessä kännykästäni löytyi tällainen kuva? Koristellaankohan kuusi joulun tultua? 

Reittisuunnitelmani romuttui jo heti ensimmäisessä risteyksessä. Juoksin harhaan, kuten tapanani taitaa olla. Mutta mikä mulla oli juostessa upealla omakotitaloalueella, jonka erikoisuuteena oli pihoiltaan tervehtivät asukkaat. Ja varmaan arvaatkin, että jokainen vastaantulija kadulla hymyili tai toivotti hyvää juoksua.

Kameran muisti pitäisi aina muistaa tsekata ennen lenkille lähtöä. Tällä kertaa se oli taas täynnä. Niinpä nappasin tämän kuvan mieheni kännykästä. Teimme vahdinvaihdon ja hän lähti juoksemaan samalle alueelle auringon laskiessa. 

Reitille siunautui mukavasti nousuja ja laskuja. Huomasin, että mäkijuoksussa on vielä tekemistä. Jo ensimmäinen tiukka nousu sai keuhkoni pihisemään ja liman liikkumaan. Mutta hauskaa se oli silti! Viimeistelin pakaratreenin kipittämällä kämpillemme kuudenteen kerrokseen portaita ylös. Mikä ihana tunne!

Kiersin reittiä mielessäni yhä uudelleen yöllä yrittäessäni rauhoitella vesirokkopotilasta. Mielikuvaharjoittelu sai mut yhä hyvälle mielelle, mutta pakaralihakset saivat jatkaa hyvin ansaittua lepoaan.

Talkki - hehkeän juhannusihon taika-aine

Laskemme päiviä juhannuksen päättymiseen. Lupailin tyttärelleni, ettei vesirokko kestä viikkoa kauemmin, eli juhannuksen jälkeen hän on jo voiton puolella. 

Sairastin vesirokon 17-kesäisenä Pariisissa 32 asteen helteessä. Ensimmäinen ilman perhettä vietetty ulkomaanmatka jäi monella tapaa lähtemättömästi mieleeni. Osasin diagnosoida sairauteni ilman lääkärin apua, sillä olihan isosiskoni sairastanut sen kotosalla viittä viikkoa aiemmin. Onneksi Pikku N sai vesirokon parivuotiaana ja pikkusisko nyt, niin heidän ei tarvitse kärvistellä rankemman version pauloissa parikymppisinä tai vielä vanhempina. 

Suomalaiset vesirokon hoito-ohjeet erosivat totaalisesti ranskalaisista. Siskoani kehotettiin olemaan visusti kotona ja olemaan rapsuttamatta vaikka kuinka kutiaisi. Mulle annettiin sellaiset eliksiirit, joilla tunsin lentäväni. Siinä olotilassa eivät pienet kutinat tuntuneet missään. Äitini oli syystäkin sitä mieltä, että minun piti jättää tabut välittömästi. Suomessa kun ne kuulemma löytyivät huumaavien lääkkeiden listalta. 

Vesirokon hoitoon kuului Ranskassa lääkkeiden lisäksi säännöllinen kylpeminen ja talkkihoito koko vartalolle. Sekin auttoi kutinaan ainakin hetkellisesti. Tätä hoitokeinoa olen käyttänyt myös tyttäreni vesirokkoon. Suihkutan hänet pari kertaa päivässä ja taputtelemme yhdessä talkkia koko kropalle. Talkittelu tuntuu auttavan niin fyysisesti kuin myös henkisesti vesirokkokutinaan. 

Kuumeeton vesirokko ei tunnu pysäyttävän pientä täysin. Vauhtia piisaa ja ruokahalu näyttää kasvaneen normaalista. Nyt vesirokossa on menossa päivä 3/7. Tai oikeammin 3/6, sillä pikkuinen päätti sairastaa nopeutetusti. Hän ei haluaisi menettää yhtään tarhapäivää, sillä niitä on jäljellä enää yhden käden sormien verran ennen kesälomaa ja eskarin alkua. Onneksi tauti iski juhannukseksi, eikä vasta ensi viikolla. Silloin ihon kutina olisi ollut harmituksista pienin. Talkilla ja ilman. 

Iso pamaus

Lasten leffailta kotosalla katkesi järkkyyn pamaukseen. Tottahan toki hyppäsimme saman tien ikkunaan. Luulimme, että kadussa olisi ainakin kahden miehen mentävä syvä kuoppa räjähdyksen voimasta. Sen sijaan näimme taksin, joka oli mällännyt ohiajaessaan (?!) kaksi pysäköityä autoa.

Aikamme ikkunassa ihmeteltyämme, menimme kadulle katselemaan lähietäisyydeltä ja juttelemaan naapureidemme kanssa. Heidän autonsa oli toinen epäonnisista autoista. Tilanteen rauhoituttua rupattelimme myös paikalle tulleen poliisin kanssa. Poliisi kertoi oman Helsinkinsä muuttuneen poliisin työn myötä. Hän kertoi olevansa onnellinen, että muistaa kuitenkin yhä sen viattoman ja vaarattoman kaupungin, jossa hän kasvoi.

Keskustelimme myös ongelmista lähialueemme liikenteessä. Poliisi sanoi syystäkin, että asiat ovat aika hyvin, jos pahimmat ongelmat ovat sitä tasoa, että auto ajaa yksisuuntaista väärään suuntaan. Hän on oikeassa. Poliisi näkee työssään yhtä ja toista sellaista, johon oma mielikuvitukseni ei edes varmaan riittäisi.

Niinpä sen sijaan, että manaan noita kotikadullamme toikkaroivia taukkeja autoilijoita, keskityn opettamaan lapsiani katsomaan joka suuntaan tietä ylittäessään. Useammankin kerran. Ja ehkäpä heistä tulee joku päivä huomaavaisempia kuskeja. Sellaisia, jotka kunnioittavat jalankulkijoita, tunnistavat liikennemerkit sekä osaavat lisäksi vilkun käytön.

En viitsinyt alkaa hyppiä kameran kanssa onnettomuuspaikalla. Niinpä laitan kuvan sijaan viimeisimmän korvamatoni, Adam Lambertin Ghost Townin eilen ilmestyneeltä levyltä The Original High. Takuuvarma juoksubiisi!