Viime viikko ei kuulu vuoden parhaisiin. Olen kyllä tehnyt työni ja hoitanut lapset, mutta yskän säestämänä. Aivotoiminta ei ole ollut parhaalla tolalla, joten olen luopunut luovuudesta kaiken suhteen, niin kotikeittiössä kuin toimistollakin. Olen ollut kanttuvei ja hyödyntänyt jokaisen liikenevän hetken nukkumiseen. Olo on ollut kuin jyrän alla jääneellä ja hengityskin ollut jatkuvasti sinne päin. Tiedän nyt käytännössä, mitä puolikuollut tarkoittaa.
Kevät on ihanaa aikaa, mutta siitepöly yhdistettynä kotitalossa leijuvaan rakennuspölyyn on ollut lamaannuttavaa. Työpaikan ilmastointiremontti on pistänyt sekin oman haasteensa keuhkoille. Nyt lääkitys alkaa onneksi olla kirjaimellisesti kohdillaan. Lääkerepertuaariin lisättiin iltaisin otettava tabletti, jonka mahdolliset sivuvaikutukset eivät saa mua huutamaan hurraata. Toistaiseksi tabu tuntuu kuitenkin tepsivän ilman haittavaikutuksia, joten kiitos sille.
Pahin siitepölykausi ei kestä onneksi ikuisuutta. Vielä tosin pitää purra hammasta yhteen, sillä rempat eivät ole tältä kesältä ohitse. Vappupäivänä alapuolellamme sijaitseva kivijalkatoimisto muuttui uima-altaaksi ja putkea pitänee vaihtaa metritolkulla kellarimme alta aina porttikongille saakka. En tiedä vielä kuinka laaja remontista tulee, mutta pölytöntä siitä ei tule millään.
Helsinki10:n oireilulle tuli juuri äsken virallinen vahvistus. En potenut tietämättäni kuumeetonta angiinaa, enkä tehnyt elimistölleni mitään peruuttamatonta. Pahimpaan siitepölyaikaan mun pitää muistaa kuunnella kroppaani tavallistakin tarkempaan. Siitepölyallergian ja lääkityksen aikaansaamien sydämen muljahteluiden kanssa olen jo onneksi oppinut elämään, vaikka ovatkin jokaisella kerralla aikamoisen pysäyttäviä.
Juoksuinto on tällaisella upealla kevätsäällä suurimmillaan, mutta himmaan vielä hetken aikaa Kaivariin ryntääämisessä. Pelkään sydämeni pyörähtämistä liikaa. Pelkkä arkiliikunta ei mulle riitä, joten jotain olisi pakko päästä tekemään. Onneksi on salikortti ja 24 tuntia vuorokaudessa auki oleva sali miltei naapurissa. Juoksumatoilla tuskin on ruuhkaa, joten painun sinne rehkimään jo vielä tänään, kunhan lapset on saatu nukkumaan.
Vaikka lukuisat juoksukaverini ovatkin jo käyneet kisoja pitkin kevättä ja vaikuttavat olevan jo loistavassa kisakunnossa, mä sudin vielä lähtötelineissä. Yritän olla vertailematta itseäni muihin, mutta mitä pidemmällä juoksukausi on, sitä helpommin vaivun ajatukseen, ettei musta ole mihinkään. Toivon, että pääsisin täältä pääkoppani syövereissä vellovasta juoksuhiekasta pian pois ja saisin itseni taas siihen juoksukuntoon, jossa oloni on vahva ja voittamaton. Tai jos ei tuota jälkimmäistä, niin ainakin väsymätön.
Joka ilta nukkumaan mennessäni toivon, että huominen olisi tätä päivää helpompi. Ja että pystyisin joskus hengittämään kuten tavalliset ihmiset.
Kuvat tämän viikon varrelta Mustikkamaalta ja Töölönlahdelta.
Ei kommentteja