Kuten aiemmin olenkin jo maininnut, juoksun ilo on ollut kadoksissa. Olen nyt kasvattanut juoksukuumetta päivä päivältä yhä korkeammaksi. Juoksukamat odottavat sohvan reunalla huomisaamua. Aloitan päiväni juoksupolulla, satoi tai paistoi. Ilmatieteenlaitoksen mukaan jälkimmäisestä ei ole pelkoa.
Ostin Niken Cyclone Vapor -juoksutakin talvella Team Sportian poistomyynnistä. Se saa näyttää huomenna kyntensä. Toimiiko se vain nimellisessä tihkusateessa vai hymyilenkö se päällä vaikka taivaalta tippuisi vettä kuin saavista kaatamalla?
Olen pitänyt taukoa kirjoittamisesta ja mikä oudointa, juoksusta. Mielikuvitus on ollut selvästikin lomalla ja juoksu ei kulje, ei sitten millään. Ehkä tauko on tarpeellinen, ehkä ei. Joka tapauksessa se saa luvan pikku hiljaa loppua.
Ehkä Katruskan idea yhteisestä yli 20 kilsan lenkistä sunnuntaina voisi olla virkistävä piristysruiske. Kenties kaipaan juuri nyt juoksuseuraa. Yksin onkin tullut hölköteltyä jo turhan pitkään.
Seura blogissakin voisi olla paikallaan. Olen iloinen, kun tätä käydään vilkaisemassa ja olen ollut onneni kukkuloilla, kun olen saanut kommentteja. Sananen silloin ja toinen tällöin olisi mukava lisä. Haluaisin kuulla myös teidän ääntänne.
Niken Gyakusou- ja Asicsin Ayami-mallistot ovat ihana lisä juoksuvaatevalikoimiin. Törmäsin taannoin Gyakusoun juoksutrikoo-hame-yhdistelmään. Pystyisinköhän juoksemaan tällaiset vetimet päällä vai iskisikö kesken maratonin niin kova ärsytys, että hameosa saisi lentää lähimpään pöpelikköön?
No, hinta on sen verran suolainen (200 dollaria, alennuksessa 115), ettei tule houkutusta ostaa ja kokeilla.
Ensimmäinen juoksemani maraton ei vetänyt kärsimyksessä
vertoja järjestyksessään seitsemännelle. Kävin silloin läpi mieheni kanssa
todellisen tuskien taipaleen treenamatta, pelkällä yleiskunnolla, lihasmuistilla ja sisulla.
Olimme juosseet vain yhden lenkin ennen Tukholman maratonia, pituutta 20 min ja
kolme kilometriä + rapiat. En suosittele tätä kenellekään.
Miksi sitten juoksin maratonin harjoittelematta? Kaikkein suurin syy
on toki se, että kesäkuun alun koitos pääsi (jälleen) yllättämään. Kun
ilmoittautuminen oli käsillä, maratoniin tuntui olevan aikaa vähintään ikuisuuden
verran. Yht´äkkiä aika vaan katosi jonnekin.
Kun nyt kerran olimme ilmoittautuneet Tukholmaan, satuimme
olemaan molemmat terveitä ja olimme saaneet lapsille hoitajat mukaan, niin kyllähän
silloin piti ainakin startata. Lähdimme juoksemaan sillä fiiliksellä, että
katsotaan nyt miten tässä käy. Keskeyttäähän voi aina, jos tosi pahalta tuntuu tai ainakin viimeistään puolikkaan kohdalla.
Ilmeisesti kärsimysrajamme kulkee pilvissä, sillä kaikesta hirveydestä
huolimatta pääsimme maaliin. Kumpikaan ei missään vaiheessa uskaltanut sanoa
ääneen, että lopetetaan nyt ja heti. Sen sentään sain suustani, että saa olla
viimeinen kerta kun juoksemme 42 kilometriä kylmiltämme.
Älyttömällä suomalaisella jääräpäisyydellä tulimme maaliin elämämme
surkeimmalla ajalla, 5:35 ja risat. Auta armias, kyllä ihminen voi olla idiootti.
Hämmästyttävintä kaikessa oli se, että palautuminen tapahtui
ennätysvauhtia. Ensimmäistä kertaa maratonin jälkeen ei ollut pienintäkään
ongelmaa nousta ja laskeutua portaita. Lihaksissa oli väsymystä seuraavina
päivinä, mutta kivusta ei ollut tietoakaan. Teoriani "läskissä ei kipu tunnu", taitaa pitää paikkansa. En kuitenkaan
lähtenyt juoksemaan seuraavaan 3-4 viikkoon. Läpensä tyhmä en siis ole.
Vastaava palautumisnopeus on ollut ilonani myös tuskien
taipaleen jälkeisissä juoksuissa. Ilmeisesti kroppa on alkanut tottua 42,195
kilometrin rutistuksiin. Toivon, että sama trendi jatkuu tämänkin juoksukauden
koitoksissa, vaikka aionkin treenata ja kunnolla.
Tässä lauantai-iltaan ripaus romantiikkaa Niken tapaan:
