Kun tahto on kohdallaan

Uhmaikä alkoi toisella jo syntymäpäivänsä aamuna, toisella hieman myöhemmin. Tahtoikä jatkunee ainakin 25 vuotiaaksi, jos ennusmerkit pitävät paikkansa. Välillä (lue: jatkuvasti) menee hermot, mutta silloin, kun tahto on kohdallaan, lapsukaiset pystyvät vaikka mihin suorituksiin.

Nousimme sunnuntai-iltana bussiin Rimforsassa. Pikku N ilmoitti haluavansa oppia sitomaan kengännauhat. Otin lenkkarin jalastani, pistin sen pojan syliin ja eikun tuumasta toimeen. Saavuttuamme Linköpingiin hän oli täysin oppinut solmija. 

Otan mallia lapsista ja yritän saada tahdon ja ajoituksen kohdalleen seuraavalla maratonilla. Tahto kun tuppaa jäämään tuskan jalkoihin siinä vaiheessa, kun kroppa haluaa huutaa pelin poikki. Lisään psyykkauksen treeniohjelmaani. Voin juosta mielessäni ratikassa istuessani, kahvia keittäessäni tai vaikka nukkumaanmennessäni. Noista kilometreistä ei irtoa kynsiä eikä henki pihise. Ne tulevat kuitenkin olemaan maratontreenini tärkeimmät. Ne, jotka vievät lähemmäksi tavoitetta. 


Linköpingin hämmentävin rakennus. Parkkitalon alakerrassa olevan yökerhon metakan ei luulisi häiritsevän heikkotekoisintakaan menopeliä. 


Yritän taas kovasti

Jopas onnistuin hämmentämään soppakattilaa oikein kunnolla ilmoittaessani vaikeasta valinnasta ja muutosten tuulista parisen viikkoa sitten.

Pari tuttua on vilkaissut huolissaan vasenta nimetöntäni. Ei, ei siellä tosiaan ole sormusta. Mutta enpä ole sormusta juuri koskaan käyttänytkään, vaikka kaunis onkin. Rakkauselämääni ei siis kuulu mitään uutta ja myllertävää. 

Vaikea valinta liittyy niinkin arkiseen asiaan, kuin työhön. Hyppäsin takaisin yrittäjäksi. Nyt oli sopiva rako siihen, mutta mitään sen dramaattisempaa ei päätökseen liity. Itse asiassa ensimmäinen päiväni yrittäjänä ei eronnut juurikaan 200 sitä edeltävästä työpäivästä. 

Loppuviikko on jo buukattu. Vielä olisi 42 aukeamaa kalenterissa täytettävänä ennen kesälomaa. Yrittäjää alati piinaavasta epävarmuudesta huolimatta olo on hyvä ja varma. Uskon itseeni.

Tähän on pakko liittää raivostuttava korvamato lapsuusvuosilta: Isän ja äidin työlaulu

PUB-tavaratalon sisäänkäyntiä koristi tämä kyltti viime visiitillä:




Midnight Run

Viime postauksessa valittelin, ettei mulla ole harrastusta. "No onhan sulla nuo yöjuoksut", sanoi kaverini. No, itse ajattelen juoksua kuitenkin elämäntapana ennemmin kuin harrastuksena. En suunnittele orjallisesti yöjuoksujani, vaan menen lenkkipolulle fiiliksen, vireystason, syömisten ja muun ajankäytön ohjaamana.

Yöjuoksuun olisi ollut lauantaina loistava mahdollisuus ja vieläpä jänisten ja hyvän seuran kera. Jätimme mieheni kanssa Midnight Runin kuitenkin väliin, sillä säästämme nekin pennoset maratonille. Joku käyttää taskun pohjalla kilisevät hilut röökiin, toinen matkustaa maailman ympäri, kolmas korjaa museoautoa. Meillä hilut kerätään juoksu... (no sanotaan sitten kuitenkin) ...harrastukseen.

Senaatintorilta kuului ihana melske, musiikki ja meteli kotiimme saakka. Olisin halunnut olla mukana. Kuulin, kuinka letkan kärki juoksi korttelin päästä ja hiljentyneestä kaupungista osasin päätellä, että viimeisetkin puurtajat on saatu kunnialla maaliin saakka. 

Viime vuonna Midnight Run jäi väliin flunssan takia, mutta sitä edellinen oli yksi mieleenpainuvimmista juoksukokemuksistani. Ehkä ensi vuonna... Mitä jos saisi vielä langonkin napattua juoksuun mukaan? Ruotsissa vai Suomessa? Pitänee varmaan jo hankkia kalenteri ensi vuodelle. 

Tämä on yksi harvoista yöjuoksuotoksista tältä kesältä. En juuri pysähtele kuvaamaan, varsinkin kun kännykälläni ei saa ikuistettua kunnolla ympäröivää tunnelmaa. Vaikka maisemat ovat tuttuja, niistä löytää aina jotain uutta. Pieniä yksityiskohtia ja joskus jopa uusia taloja (siitä lisää myöhemmin).