Kannatti sittenkin valita aamujuoksu

Arvoimme sunnuntaina kumpi meistä lähtee yö- ja kumpi aamujuoksulle. Mieheni kävi katsastamassa reitin iltaysiltä ja starttasin samalle polulle yhdeksän tuntia myöhemmin.

Ihmettelin, kun vastaani juoksi autuaasti hymyilevä (nuori)mies. Ja se hymy oli tarkoitettu selvästikin mulle. Hymy levisi korvasta korvaan, kun mies oli vihdoin kohdallani.
Ovatko trikooni revenneet?
Onko naama pilkullinen pusikoista singahtaneista ötököistä? 
Miksi ihmeessä tuo komistus hymyilee MULLE???

Keskustelumme tiivistettynä (alkuperäinen käytiin tuolla länsinaapurin kielellä):

- Hei, juoksitko sä nyt Tukholman maratonin?
- Joo...ooo. Miten niin?
- Oliko sulla sellainen vihreä juoksureppu?
- No joo, oli.
- Niin ja nämä samat vaatteet, eiks vaan?
- No joo joo.
- Kiitos sun mä pääsin maaliin. Ihan mieletöntä että mä pääsen kiittämään sua näin. 
- ??
- Joo kun mulla alkoi olla fiilis hukassa siinä 32 kilsan kohdalla. Mä kun asun ihan tässä lähellä Kungsholmenilla. Olis ollut tosi helppoa vaan kävellä himaan. Näin sut ja ajattelin, että sulla oli hyvä vauhti päällä. Niinkun siinä vaiheessa maratonia. Päätin lähteä seuraamaan sua.
- Ai jaa?
- Sitten aina juomapisteiden kohdalla mä ohitin sut. Sulla kun on eri tekniikka juomapisteillä. No sitten sä aina ohitit mut taas ja mä raahauduin sun perään. En enää pysynyt vauhdissa siinä 40,5 kilsan kohdalla, kun sä et enää pysähtynyt juomapisteille. Sitten mä ajattelin, että jos kerran tuo pääsee maaliin, niin kyllä mäkin.
- Olipas kauniisti sanottu ;)
- Eikun en mä tarkoittanut silleen...
- :D Olipa hauska sattuma, että olen just tänään täällä lenkillä.
- Etkö ole täältä?
- En, kun Helsingistä.
- Ohoh, onpa maailma pieni.

Olin otettu, että musta oli Micken kirittäjäpupuksi. Hullua, että noin 17.000 startanneesta juuri me kohtasimme radalla ja että tapasimme joitain viikkoja myöhemmin aamuseiskalta Tukholman kaupungintalon varjossa. Maailma on totisesti pieni, näin Micken sanoja lainaten. Ainakin lenkkipolulla.

Kaupunkijuhannus

Huomaan olevani pahasti keski-ikäinen, kun kaipaan "niitä vanhoja, hyviä aikoja", jolloin kaupunki oli juhannuksena ihan oikeasti autio. Sitä aikaa, jolloin pelasin kavereiden kanssa futista Mannerheimintiellä ja poliisi ohjasi harvat autoilijat kiertämään meidät väärän kaistan kautta. Tai sitä aikaa, kun etsimme hotellin respassa paniikissa turisteille ruokapaikkaa ja yritimme parhaamme mukaan kehittää heille jotain muuta tekemistä, kuin Seurasaaren juhannuskokkoilua.

Tänä juhannuksena keskustassa on ollut ihmisiä ja autoja välillä ruuhkaksi asti. Onneksi nukkumalähiössämme on saanut vielä tuta sitä todellista, hiljaista kaupunkijussia. Pääskyset ovat olleet illan kovaäänisimmät. 

Merihaka näkyi kaikessa komeudessaan (siitä voi olla toki montaa mieltä) lapsuudenkotini ikkunasta. Toivottavasti turistit ovat löytäneet juhannuksena tiensä Kulttuurisaunan lauteille. 

Unissajuoksija

Toipilaana juoksu rajoittuu Runner´s Worldin lukemiseen ja juoksusta haaveiluun.
Viime yönä juoksu tuli kuitenkin jo uniin asti.

Starttasimme mieheni kanssa puolimaratonille Ruotsissa varvastossuissa. Tarkoituksenamme oli käydä vaihtamassa lenkkarit jalkaan kesken ensimmäisen kilometrin läheisellä varastolla, jonne olimme jättäneet matkatavaramme. Se oli kuitenkin liian kaukana radalta, ojan ja pellon toisella puolen. Niinpä juoksimme pururata-, hiekkatie- ja asfalttimaastossa todellisilla paljasjalkaläpyttimillä.

Juoksijoiden perässä ajoi moottoripyöräparivaljakko. He eivät uskoneet, että olimme kilpailussa mukana. Niinpä saimme peränpitäjinä juosta jalankulkijoiden ja koiranulkoiluttajien joukossa. Juoksijaletkan pää oli jossain 50-100 metrin päässä.

En päässyt maaliin asti. Miss N:n kauhistuttava köhä keskeytti kilpailun. Kun jatkoin unia maton päällä tytön sängyn vieressä, muut juoksijat olivat kaartaneet unestani jo toisaalle.

Juoksun riemua kesähelteellä Tukholmassa.