Tuomarinkylän kartanomuseo

Tuomarinkylän kartanomuseo on ollut olemassa pienen ikuisuuden. Silti kävin siellä vasta isänpäivänä ensimmäistä kertaa, viikko ennen kuin se sulkee lopullisesti ovensa.

Tapasin museossa peruskouluaikaisen luokkakaverini, joka kertoi meidän käyneen siellä luokan kanssa vuonna yksi ja kaksi, joskun 80-luvulla. Mulla ei ole käynnistä pienintäkään muistikuvaa. Näkömuistini on hyvä, mutta mikään ei näyttänyt tutulta.

Museo oli viehättävä. Näyttely esitteli helsinkiläiskotien sisustuksia eri vuosikymmenillä. Vaikka museo olikin nopeasti kierretty, mielestäni se oli kolmen vartin kävely-bussi-kävely -matkan väärti. Visiitti viereisen ratsasuskoulun talliin kruunasi käynnin.

Tänään sunnuntaina on viimeinen mahdollisuus käydä tutustumassa museoon. Jos käväiset siellä, muista ottaa varmuuden vuoksi omat eväät mukaan. Meidänkin isänpäiväpicnicimme oli pystis suljetun kahvilan terassilla.

  Ehdin käyttää neonkeltaista juoksupipoani Berliinin maratonilla ensimmäiset kilometrit. Heitin sen lapsukaisille, kun he olivat tsemppaamassa meitä reitin varrella. Pikku N omi juoksupiponi, enkä ole sen koommin sitä enää käyttänyt. 

Tuomarinkylässä on loistavat lenkkimaastot. Kuvastakin voi havaita sunnuntailenkkeilijöitä, jos silmiä oikein siristää. Keksin uuden juoksureitin ensi keväälle: Bussilla Tuomarinkylään, siksakkia siellä suunnassa ja juosten takaisin kotiin. Mittaa reitille tulee puolen maratonin verran tai enemmänkin siksakista riippuen. 

Rakas kolmikkoni <3

Museorakennus siirtyy kaupungin tilakeskukselle. Muuttuuko se kokoustiloiksi, asukastaloksi, koulutuskeskukseksi vai ihan johonkin muuhun käyttöön?

Viikon paras (ja ainoa) lenkki

Keskiviikkoaamuna mut ohitti lenkkipolulla laskujeni mukaan 24 sporttailijaa. He juoksivat joko tosi nopeaa tahtia, tai mulla oli jarru päällä. Veikkaan jälkimmäistä, sillä keljun syysflunssan takia juoksuttomia päiviä oli 15 putkeen.

Tuntuu siltä, että saan alkaa taas rakentaa juoksukuntoa nollasta. Elokuusta lähtien juoksukertoja ja -kilometrejä on tullut kerättyä aivan liian vähän. No, onpahan kuntokäyrä nousujohteinen, kun pääsen taas tavalliseen treeniohjelmaan kiinni.

Ke 12.11. vilakka merituuli herätti tehokkaasti | 9,2 km | 53:17 min

KON-SU-KIE-PRE

Sain suomen kielen äidinmaidossa. Valitettavasti isäni kaksikielisyys ei siirtynyt geeneissä seuraavalle sukupolvelle.

Suhteeni ruotsin kieleen oli pitkään hyvin kaksijakoinen. Kuulin ruotsia jatkuvasti ympärilläni ja sen opiskelu koulussa tuntui luontevalta. Silti protestoin teini-ikäisen angstilla, sillä mielestäni oli epäreilua, että ruotsi piti tahkoa vaikeimman kautta, vaikka olisin voinut saada sen kotoa ”ilmaiseksi”. Samalla mulle tolkutettiin, että ”sun TÄYTYY oppia ruotsi.” Pakkohan ei ole ennenkään motivoinut ketään.

Peruskoulussa ja lukiossa painotettiin liikaa kielioppia. Puhuminen jäi muotoseikkojen jalkoihin. Ruotsi loksahti paikoilleen vasta parikymppisenä yliopiston penkillä. Mahtava opettaja sai virkamiesruotsin tuntumaan… no ei nyt sentään seksikkäältä, mutta ainakin hyödylliseltä. Samoihin aikoihin reissasin usein systerini luokse Tukholmaan. Huomasin, että ruotsihan on tosi käyttökelpoinen kieli ja kaiken lisäksi ruotsalaiset ovat tosi joviaaleja kielensä suhteen. Tärkeintä, että toinen tulee ymmärretyksi. Virheistä viis!

Myös miehelläni on ruotsinkielinen isä, mutta heilläkin arki elettiin suomeksi. Lasten synnyttyä päätimme ottaa ruotsin kielen takaisin perheeseen.  Kimmokkeena oli siskoni perhe Ruotsissa. Näytti huolestuttavasti siltä, että serkuksilla tulisi olemaan yhteinen kieli vasta sitten, kun kouluenglanti tulisi tutuksi.

Lasten vahvin kieli on tällä hetkellä ruotsi. Suomen kielen ja kirjoittamisen kanssa päivittäin työskentelevänä  (uskokaa tai älkää, osaan oikeasti kirjoittaa;) riipaisi, kun toinen lapsista tokaisi aikanaan: ”Haluan, että pappa lukee,  kun tuo finska on niin vaikeaa ja mamma sinä et lue böcker på svenska.” En ole kuitenkaan huolissani suomen kielen asemasta perheessämme. Mielestäni on hyvä saada ensin yksi kieli vahvaksi ja toinen kulkekoon siinä rinnalla sen aikaa. Olemme tosin jo sopineet pikku-N:n kanssa, että hän saa korjata ruotsissa tekemiäni virheitä ja minä opetan hänelle suomea. Aikamoisen hyvä diili.

Opin tänään uuden sanan Folktingetin ruotsalaisuuden päivän vastaanotolla Helsingin kaupungintalolla: BJÖRNTJÄNST. Pitänee opetella huomenna joku yhtä hieno ja käyttökelpoinen.

Svenska Dagenin kunniaksi, jokavuotisena perinteenä jotain Markus Krunegårdilta:

Hemma börjar nästa dag.