Jumppakärpäsiä useassa sukupolvessa

En yritä enää koskaan seistä käsilläni. Viimeksi terkkari pyydettiin hädissään apuun. Tarkoituksena oli seistä käsillä seinää vasten. Otin kunnolla vauhtia ja törmäsin pää edellä tiiliseinään. Onneksi kädet ottivat rytäkässä sen verran vastaan, ettei päälläseisontayrityksestä koitunut sen pahempaa, kuin armoton jomotus päässä ja tähtisade silmissä. Ylpeys koki myös aikamoisen kolauksen.

Tyttäreni lensi tänään keinusta voltilla taaksepäin kerien ja laskeutui niskalleen. Onneksi en ollut paikalla.

Nukkumaanmennessä lapsi valitti niskansa olevan pipi ja kertoi sen naksuvan. Olen ylihuolehtivainen vanhempi, enkä anna lasten painia pariin päivään, muista kontaktilajeista puhumattakaan. Keinuja en kuitenkaan laita pannaan, olenhan itsekin lennellyt niistä siivettömänä jumppakärpäsenä hallitsemattomasti. Ja 70-luvullahan keinut oli pystytetty asfaltille.

Kukaan ei tullut tältä kiipeilytelineeltä peppu edellä, ainakaan tällä kertaa.