Oma kasvimaa keittiössä


Olen suvun musta lammas, ainakin mitä tulee kukkien kasvattamiseen ja puutarhanhoitoon eli kaikkeen sellaiseen, mihin liittyy kukintoja, multaa, kitkemistä ja huolenpitoa. Yksi asia tällaiselta malttamattomalta kukkakimppujen päällä istujalta kuitenkin sujuu: itujen idättäminen. Se on tarpeeksi yksinkertaista ja mikä parasta, ne itävät miltei silmissä. Tänään korjaan taas uuden rapean sadon. Vielä kun noita häkkyröitä olisi yksi jokaiselle viikonpäivälle...



Viikon lenkkeilyt alkoivat mainiosti. Lankoni nappasi lenkkireleet mukansa tullessaan perheensä kanssa sukulaisvierailulle. Näytin hänelle Kaivaria yövalaistuksessa aikamoisessa myräkässä. Odotan jo malttamattomana uusintalenkkiä joko täällä tai Skövde-stor-stadin yössä!

ma 29.10. 
6,5 km | 40:25

Mammat baanalla


Olen löytänyt juoksun ja lasten kautta useita uusia hyviä ystäviä. Lasten tarhakavereiden äidin L:n kanssa käymme yöjuoksuilla aktiivisen satunnaisesti. Laitamme kumpainenkin tahollamme lapsukaiset unten maille ja tapaamme Olympiaterminaalin tietämillä. Tällä viikolla yhteisiä lenkkejä on takana jo kaksi. Kirmasimme keskiviikkona Kaivarissa ja perjantai-illan kunniaksi kiersimme Katajanokan. Uskaltaudumme yhdessä juostessa myös pimeille, hiljaisille lenkkipoluille. Yksin juostessani pidän nyrkkisääntönä, että huutoetäisyydeltä löytyy tarvittaessa apua.

Nautin yksin juoksemisesta luurit korvilla, musa pauhaten. Ystävän kanssa juostessa aivot tuulettuvat kuitenkin vieläkin tehokkaammin. On ihana vaihtaa ajatuksia, kelata yhdessä päivän tapahtumia ja nauttia rullaavasta askeleesta. Puhetulva määrittää vauhdin ja päämääränä on hyvä olo.

Ke 17.10. 11,7 km 01:06:00
Pe 19.10. 9,8 km 00:57:10

Tämä vauhditti Tehtaankadulla kipitetyn nopeimman kilometrin aikaan 4:30:


Sit se sinne ja tää tänne


Helsinkiläisten keskimääräinen asumisväljyys oli vuonna 2008 33 neliötä asukasta kohden ja meidän perheessämme ruhtinaalliset (?!) 15. Emme me vieläkään pääse brassailemaan pesämme suuruudella, mutta nyt meillä on sentään nelihenkiselle perheelle lääniä saman verran kuin 2,2 normisuomalaisella yhteensä. *)
Teimme viime viikonloppuna pienestä mutta ah-niin-valoisasta olohuoneestamme rubikin kuution. Nimensä mukaisesti huoneessa oleillaan ja siihen tarvitaan omat soppensa niin löhöilylle kuin ruokailullekin. Huonekaluja on siis ripoteltu huoneeseen parinkin edestä. Televisiotaso, vanha astiakaappi ja kirjahylly olivat ainoat, joilla emme testanneet lihaskestävyyttä. Kaikki muu sai pyörähtää uusille paikoilleen. Koko perhe osallistui, kukin omien voimiensa mukaan.

Uuteen olohuoneeseemme totuttelu vei hetken. 
Nyt tunnen oloni täällä entistäkin kotoisammaksi.



Mäyris, uskollinen vahtikoiramme

*) Lankinen, Markku & Lönnqvist Henrik (2010): Neliöt tiukilla. Asumisväljyys Helsingissä

Pienestä pitäen


Esikoiseni sai juoksukärpäsen pureman jo ennen syntymäänsä. Juoksin kuudennen maratonini 9. raskausviikon tietämillä ja lopetin juoksemisen noin kuukautta ennen laskettua aikaa. Loppuvaiheessa tosin hölköttelin juoksumatolla sellaista vauhtia, että tasamaastossa rollaattorin kanssa kulkeva mummokin olisi kiilannut hengästymättä ohitseni.

Pikku N haluaa jatkuvasti juosta, hyppiä, potkia palloa ja fillaroida. Hän aloitti liikkarissa kolmen ikäisenä. Nyt ohjelmassa ovat jalka- ja käsipallo. SAPA ry:n järjestämän Maajoukkueen jalkapallokoulun jälkeen pikkumies oli varmaakin varmempi että tätä hän haluaa enemmänkin. Käsipallo Dickenissä taas tuntuu olevan eräänlainen jatke tarhaviikolle. Sunnuntaitreeneissä pääsee tapaamaan entisiä ja nykyisiä tarhakavereita. Samalla pääsee mielipuuhien pariin, eli potkimaan ja heittämään palloa, juoksemaan ja hyppimään.

Juoksua pallon kanssa ja ilman


Olen hurjan iloinen siitä, että N uskalsi aloittaa futiksen vaikka joukkueessa ei olekaan kavereita vanhastaan. Onhan se meille aikuisillekin kova paikka aloittaa uusi harrastus, jos joukossa ei ole yhtään tuttua. Pikku N solahti luontevasti SAPA 05:ssa pelaavien 40 lapsukaisen sekaan. Pelitaidot eivät ole aivan samaa luokkaa kuin kaksi vuotta vanhemmilla joukkuekavereilla ja suomikin tuottaa välillä hankaluuksia, mutta väliäkö sillä. Kunhan saa potkia palloa yhdessä muiden kanssa!

Maratonmatkamme Tukholmaan ja Tallinnaan ovat saaneet uuden vivahteen, sillä lapset odottavat kuumeisesti omia mini maratonejaan. Vielä en tosin ole varma josko kuopus on ollut Tallinnassa innostuneempi palkintona olevasta karkkipussista vai itse juoksutapahtumasta. No, väliäkö sillä, kun koko perheellä on hauskaa yhdessä juosten.

Niin pitkään kuin mamma jaksaa


Viime kesän juoksutreeneistä on jäänyt mieleen erityisesti eräs sunnuntainen kotimatka pikkuisen futistreeneistä.  Pikku N kiritti juoksuani vieressäni fillaroiden. Juttelimme niitä näitä, hihitimme ja huilasimme väillä. Aluksi paistoi aurinko ja lopulta kotiuduimme kaatosateessa. Kaikesta päätellen näitä ihania yhteisiä treenejä on tulossa tulevaisuudessa lisää. Aikoinaan nimittäin pikku N ilmoitti, että kun hänestä tulee iso, hän aikoo juosta äitinsä kanssa. Kun kysyin kuinka pitkään me juoksemme, hän vastasi: ”Niin pitkään kuin mamma sinä jaksat.”


Odotan käsipalloporukkaa kotiin. Kylppäri on pesty ja makaronilaatikko on valmiina. Vielä pöydän kattaaminen niin kaikki on valmiina.


Yöjuoksulla


Saan vastata usein kysymykseen: ”Miten saat unen päästä kiinni yöjuoksun jälkeen?” Kiitos kysymästä, varsin, ellen aivan erinomaisen hyvin! Kun kotiudun juoksulta normaalisti puoli kymmenen, yhdentoista aikoihin, käyn suihkussa pitkän kaavan kautta (pahoitteluni, naapurit!) ja istahdan ”love seatillemme” nauttimaan useimmiten mieheni valmistamaa iltapalaa.