Talven äänistä kevääseen


Myönnettäköön, että tunnen sään ja vuodenajan vaihtelut luissani ja ytimissäni kotona ollessani. Jos mulla ei kuitenkaan olisi muita aisteja, kuin kuulo, tunnistaisin talven näistä merkeistä:

Kuinka kauan pysyn tavoitekunnossani?


Känny piippaa puoli kymmeneltä lauantaiaamuna. Ystäväni Katja, armoitettu maratonkahmija, oli huomannut hetkeä aikaisemmin, että Hassen maraton starttaa taas klo 10 Merihaasta. Hän kyseli, josko tulisin vetämään vesisadelenkin hänen seurakseen. Kunhan olin hoitanut lasten harrastevelvoitteet siltä päivältä, hyppäsin kelkkaan Hakaniemen sillalta Katjan viimeisen maratontunnin ajaksi.

Katjalle maraton oli jo 78. Toiselle juoksukamuistani, Kimmolle, kyseessä oli 68. maraton/ultra. Itse en ole päässyt moisiin lukemiin, en lähellekään, enkä edes kykene yhtä kovaan maratontahtiin. Yksi asia meille kuitenkin on yhteistä. Olemme kaikki maratonkunnossa, eli meiltä onnistuu 42 kilometrin juokseminen tuosta noin vaan.

Go Expo -messuille


Perjantai oli pitkä, osaltaan raskaskin mutta todella antoisa. Ystäväni Kirsikka on käymässä kotikulmillaan ja paras (ja ainoa) tapa treffata, on yhteinen lenkki. Sängystä lenkkareihin hyppääminen aamuseiskalta ei ole mun bravuureitani, mutta näköjään hyvän syyn tähden sekin onnistuu. Paluumatkalla heitin toiselle juoksuystävälleni Kukkikselle futiskengät. Olin tavanut kaksi ihanaa ihmistä, vaikka kello ei ollut vielä puolta yhdeksääkään!


Usean urheilupäiväkirjan loukossa


Treenilokini on ollut jo vuosia levällään useammassa eri ohjelmassa. En saisi itkupotkuraivareita, vaikka treenini katoaisivat bittiavaruuteen, mutta päästäisin varmasti pitkiksen mittaisen pettymyksen huokaisun. Periaatteessahan tosi vanhoilla lenkeillä ei ole kuin nostalgia-arvoa, mutta tavoitteellisen treenauksen aikaiseen juoksudataan haluaisin kyllä palata uudemmankin kerran.

Lyhyellä varoituksella lenkille


Perjantain ja lauantain välisenä yönä jorasin, tanssin ja pogosin. Ilta taipui yöksi ja unet jäivät vähiin. Tanssilihaksissa tuntui makealta vielä sunnuntaiaamunakin.

Juoksukerho


Mut tunnetaan juoksijana. Välillä oikein yllättää, kuinka sana kiirii edelläni sellaisissakin piireissä, joissa kunkin vapaa-ajanvietto on täysin toissijaisessa asemassa.

Adidaksen outletit Tallinnassa ja Tukholmassa


Kävimme kuukausi sitten juhlistamassa pojan synttäreitä päivämatkalla Tallinnaan. Meillä oli kaksi suunnitelmaa pikavisiitille. Pitäisimme hauskaa kaksistaan ja kävisimme tsekkaamassa hieman keskustan ulkopuolella sijaitsevan Adidaksen Outletin.

Suursiivous


Kotimme on ollut kymmenen vuotta jatkuvan muodonmuutoksen kourissa. Yksi meistä oli alkumetreillä vielä miltei vastasyntynyt ja toinen tutki maailmaa ja uutta kotiaan kaksivuotiaan ehtymättömällä energialla. Tulimme tänne samalla ovenavauksella, kun remppamiehet lähtivät.

Minulta energia oli kuitenkin kadoksissa. Suurin osa tavaroista löysi omat paikkansa, mutta lopuille kävi, kuten arvata saattaa. Ne vain katosivat johonkin kaaoksen keskelle ilman pienintäkään logiikan jyvää.

Äitikin saa sairastaa


Viimeksi esikoisen vauvavaiheessa mullakin oli mahdollisuus ottaa lungimmin, jos kurkkuun pärähti kaktus, tai elämä muuten väsytti vietävästi. Sen jälkeen en ole voinut täysipainoisesti sairastaa silloin kun sen aika olisi ollut. Yrittäjän kun on paiskittava duuneja silloin kun niitä on ja jälkikasvun elämä kun on aina yhtä vauhdikasta, oli äiti kipeä tai ei. Tai näin on ainakin meidän perheessämme.

Paikka, jossa helsinkiläiset hidastelevat


Perheemme on aivan nuorinta myöten todellista pikakävelijäkansaa. Samanlaisia määrätietoisia muurahaisia tuntuu olevan koko Helsingin keskusta täynnä ainakin ruuhka-aikaan. Saan silloin tällöin kommentteja ulkopaikkakuntalaisilta ystäviltäni:
Teillä näyttää olevan siellä aina kiire.
No, kiirehän on suhteellista. Löysin viimein paikan, jossa helsinkiläisilläkään ei tunnu olevan kiire, vaikka se olisi paikoista kenties just niitä, joissa ripeydellä on merkitystä.

Talvi tuhoaa juoksurutiinit


Talvi on pistänyt juoksurutiinini uuteen uskoon. Tai eihän totutusta säännöllisyydestä ole juuri nyt tietoakaan. Syynä tähän on lasten harrastusvuorojen yllättävä peruutus, muiden ihmisten treeniaktiivisuus, talvisää ja (uskaltaako tätä edes mainita) laiskuus.

Olen orava (ja yksi juostu pitkis muiden joukossa)


Viime viikonloppu oli yhtä juhlimista. Lauantaina juhlistimme 70-vuotiasta rakasta tätiäni ja sunnuntaina poikani puhalsi synttärikakustaan 12 kynttilää. Eipä viikonloppuun niiden lisäksi paljon muuta mahtunutkaan kuin uimakoulu ja juoksu ensimmäisistä juhlista takaisin kotiin.

Lisäys kisakalenteriin



Meillä oli taas kerran perinteinen perheen leffailta. Tällä kertaa nautimme elokuvan Viisi legendaa (Rise of the Guardians) käänteistä. Aloin hörähdellä, kun valkoiset munat juoksivat jonossa ja niiden päälle heitettiin kaikki sateenkaaren värit tai kun ne tippuivat yksi kerrallaan värjättyyn jokeen. Pääsiäismunat olivat syntyneet!

Avioliiton 5 juoksuvaihetta


Avioliitto ei ole suorittamista, mutta kyllä pronssihäät tuntuvat siltikin aikamoiselta saavutukselta. Usein eron hetkellä kerrotaan, kuinka puolisot ovat "kasvaneet eri suuntiin". Kummallekin on tullut matkan varrella omia juttuja. Sellaisia, joiden merkitystä toinen ei välttämättä ymmärrä, tai jotka vievät liian ison siivun yhteisestä ajasta. Lapset, eikä yhteinen arki ole riittänyt suhdetta koossapitäväksi laastariksi.

Olen useasti miettinyt, olisimmeko päässet mieheni kanssa yhdessä näin pitkälle, jos vain toinen meistä olisi intohimoinen juoksija, tai juoksija ylipäänsä. Varsinkin, kun juoksu on ylittänyt toisella meistä jo aikaa sitten harrastusmääritelmän, ja on pikemminkin verrattavissa pakkomielteeseen.

Tulostavoitteet vuodelle 2019


Tässä vaiheessa juoksuvuotta, kun kisoihin on vielä rutkasti aikaa, on hauska leikitellä tulostavoitteilla. Vasta treenit (ja maratoonarin tasotesti) näyttävät, onko niissä realismin häivääkään, mutta ainahan on luvallista haaveilla.

Kylmää kyytiä


Liityin avantouintiseuraan parisen kuukautta sitten, sillä vihaan kylmää vettä. Uskoin, että löytäisin avannosta ratkaisun avaimen ongelmaani. En uskaltanut kuitenkaan alkaa arvuutella kuinka kauan karaistamiseen menisi aikaa. Kolme kertaa, kuukausi, vuosi, kaksi avantouintikautta...?

25 kilometriä viikossa


Uudenvuodenlupausten asemesta olen suosinut vuodenvaihteeseen ajoittuvaa yleistä ryhtiliikettä. Tänä vuonna olen kuitenkin tehnyt itselleni lupauksen:

Juoksen vuoden jokaisena viikkona vähintään 25 kilometriä, poislukien tietty ne viikot, jolloin juoksukoneistoni ei ole toimintakunnossa.

99 päivää


99 päivää tuntuu todella pitkältä ajalta. Ainakin sen aikana ehtii tapahtua vaikka mitä:

Juoksulenkki alkaa jo eteisestä


Kesällä tapahtunutta: Olimme lähdössä töistä työkaverini kanssa samalla oven avauksella. Hän odotti mua, sillä vaihdoin vielä lenkkivaatteita päälleni. Ajattelin juosta kotiin pitkin rantoja, eli ensin kilometritolkulla täysin väärään suuntaan ja sieltä sitten siksakaten kotiin.