Lomaliikuntaa

Talviloma, urheiluloma, hiihtoloma... Koululaisten helmikuun katkaisevalla lomalla on monta nimeä. Olen ihaillut Instan ja Facebookin täyttäneitä kuvia keväthangilta Suomesta ja maan rajoja kauemmilta rinteiltä. Taisi sieltä seasta löytyä myös eksoottisia palmukuvia sinisine drinkkeineen. Omalla perheelläni loma kuitenkin kulki tuttuun tapaan aivan toisenlaisia latuja.

Lapseni eivät oppineet tänä(kään) talvena hiihtämään, emmekä päässeet nauttimaan lumileikeistä sukulaisvierailulla länsinaapurissa. Urheilutkin jäivät suunniteltua vähemmälle, sillä talvi muistutti olemassaolostaan jäisellä juoksualustalla ja nenää hieman liikaakin nipistävällä pakkasella.


Ei ihan Åre, Florida tai Teneriffa. Pisin kävelylenkkimme lasten kanssa oli kahdeksan kilometriä kaupunkikävelyä. Matkan varrelta nappasimme serkukset kotimatkalle mukaan kahdesta eri koulusta. Vauhdin huumasta ei tässä yhteydessä voi puhua. 

Onneksi meillä on lumilinnojen rakentamisen lisäksi toisenlaisiakin perinteitä, sillä säiden jumaliin ei ole Pohjoismaissa luottaminen. Tai no lasketaanhan kaksi kertaa perinteeksi? Joka tapauksessa, pääsin jälleen vierailemaan siskoni kuntosalilla. Viime pääsiäisenä todistin omakohtaisesti hellyttävää iskuyritystä melkoisen omalaatuisella aloitusrepliikillä. Tällä kertaa jätimme kuitenkin uimaosuuden väliin. Illuusio Skövde Arenan uima-allasosastosta täydellisenä iskupaikkana elää siis vielä hetken.


Jos pokka olisi pitänyt, olisin ottanut kuvan upeasti hymyilevästä, supermiespaitaan pukeutuneesta vastaanoton sporttihirmusta. Jo pelkästään hänet nähdäkseen kannatti astua kenkärajan yli.

Aloitimme kevyellä (?!) alkulämmittelyllä. Testasin juoksumatolla missä kunnossa jalkani olivat viikon takaisen maratonin jäljiltä samalla kun systerini uurasti crosstrainerissa. Hyvinhän jalkani näyttivät toimivan. Innostuin nostamaan nopeutta 8,4 kilometrin tuntivauhdista aina 12,8 km/h saakka. Kroppa toimii moitteettomasti ja otinkin siitä kaiken irti. Olin juoksun jälkeen hiestä litimärkä, vaikka salilla onkin loistava ilmastointi. Onneksi olin arponut mitkä salikamat otan mukaani, joten olin pakannut varmuuden vuoksi myös pitkät juoksutrikoot mukaan. Kävin vaihtamassa ne päälleni ennen punttitreeniin siirtymistä.


Kuten viimeisimmällä maratonilla, tälläkin kertaa mulle laskettiin kierroksia. Niitä tuli kaiken kaikkiaan 28. Uskomatonta, että vain viikkoa aiemmin onnistuin kahmimaan niitä 77 enemmän!

Oli helppo huomata raudan määrästä, että siskoni on käynyt salilla epäsäännöllisen säännöllisesti enemmän kuin minä. Sain vähentää painoista rutkasti, jos menin hänen jälkeensä laitteeseen. Teimme treenin päätteeksi kolme rääkkikierrosta Pace-laitteilla. Nautin joka hetkestä!

Alakropassani on lihaksia, kiitos juoksun, mutta muu osa vartalostani onkin retuperällä.  Lupasin itselleni, että alan treenata yläkroppaani kotoisasti olohuoneessa telkkaria katsoessa. Lasten nostelusta saamani upean lihaksikas yläselkä ja käsivarret ovat enää vain muistoissa. Ehkä todistusaineistoa löytyy tosin muutamasta vanhasta valokuvasta.


Jäin kaipaamaan salikäynnistämme ainoastaan saunassa istuskelua. Jos olisimme menneet tälläkin kerralla myös uimaan, olisimme pässeet juoruilemaan saunan lauteille. En uskaltanut mennä uima-altaaseen, sillä parista varpaasta oli irronnut kynnet maratonin jäljiltä, eikä paljasta ihoa peittänyt vielä uudet, ohuet kynnen alut. 


Oli harvinaista herkkua saada treenata salilla rauhassa reilusti yli kaksi tuntia ilman että tarvitsi katsoa kelloa koko ajan ja miettiä pitäisikö jo olla syvällä lapsiarjen pyörityksessä. Päästyämme vihdoin salilta suihkunraikkaina, ketkä muutkaan pöllähtivät samalle bussipysäkille kanssamme, kuin leffasta tulleet lapset isiensä kanssa.

La 20.2. | juoksumatolla 11 km | 60 min | 5:27 


Jos jostain syystä eksyisit Skövdeen, käy ihmeessä Actic Arenan salilla treenaamassa. Laitteet ovat loistokunnossa ja niitä on tarpeeksi. Henkilökunta on ruotsalaiseen tapaan hymyilevää ja todella avuliasta. Olisipa omilla kotikulmillani samaan hintaan samanlainen sali uinteineen ja ryhmäliikuntatunteineen. 

Unelmien lenkkipoluilla

Perheellämme ei ole kovinkaan paljoa luottoa Ruotsin rautateiden SJ:n täsmällisyyteen. Systerini kotipaikkakunnalta on noin kahden ja puolen tunnin junamatka Tukholmaan, mutta varsinkin näin talvisaikaan ei voi olla varma ehtiikö puoli viideltä lähtevälle laivalle, vaikka starttaisi jo aamuysiltä. Parhaimmillaan junamme on ollut viisi ja puoli tuntia myöhässä. Niinpä vietämme viimeisen reissuyön varmuuden vuoksi Tukholmassa, jotta emme joudu suunnittelemaan paluumatkaamme uusiksi. Viime hetken lippusumplaukset ja hotellivaraukset tyhjentäisivät varmasti (olemattoman) matkakassamme viimeistä kruunua myöten.

Rakastan Tukholmaa, joten sen yhdistäminen hiihtolomamatkaan ei ollut tälläkään kertaa kärsimystä. Yöjuoksu tai auringonnousu lenkkeillen kruunaa matkan kuin matkan.

Mittari oli juuri ja juuri pakkasen puolella. Jää ritisi myös polulla lenkkareiden alla. 



Tällä kertaa ihmettelin heräävää kaupunkia Alvikista käsin. Rantareitti metsäpolkuineen ja siltoineen oli kokemisen arvoinen. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisin voinut venyttää lenkin helposti kymmenen tai peräti puolimaratonin pituiseksi kiekaksi.

En törmännyt muihin juoksijoihin. Tapasin rantareitillä ainoastaan yhden koiranpissattajan ja pari töihin kiirehtivää kävelijää. Taisin olla tukholmalaisittain myöhään liikenteessä. 



Tarkoituksenani oli juosta nelisen kilometriä, mutta uteliaisuus voitti ja poikkesin Solviksbadetin kohdalta sisämaahan ihailemaan upeaa huvila-aluetta. Tajusin yllättäen, että aika oli karannut huomaamattani pysähdellessä ja kuvaillessa. Jouduin tekstaamaan perheelle, että eivät jää odottelemaan, vaan menevät ilman mua aamiaiselle. Sen jälkeen tutkailin kännykästä missä oikeastaan olinkaan ja kuinka pääsisin takaisin hotellille. Taisin olla taas kerran eksyksissä. Onneksi on älypuhelimet!

Solviksbadet talviunilla


Tarkastin kartasta mihin suuntaan kannattaisi jatkaa juoksua. Lopulta löysin paikallisjunaseisakkeen, jonka läpi pääsin oikaisemaan toimistokolossien keskelle. Oli hauska siksakata pukumiesten ja jakkupukuisten naisten sumpussa. Vaistoni vei mut suoraan hotellin ulko-ovelle. Oli ihana kaartaa ovesta suoraan aamiaispöytään perheen seuraksi.

Metsässä oli meneillään lintujen kilpalaulanta. Sitä rytmitti tikan nakutus. 
Se oli linnuista ainoa, jonka erotin kasvillisuuden seasta.  



Haaveilen, että jossain vaiheessa kun lapset ovat isompia, voisimme lähteä koko perheen voimin tutkailemaan Tukholmaa juosten. Juoksureppuihin juomaa ja taskuun muutama kolikko eväsostoksia varten. Neljästä kuuteen tuntia menee ihan itsestään nähtävyyksiä katsellen ja välillä kuvaten.


Tukholmassa lenkkeily on mulle odotettu henkireikä. Muutenkin matkaillessa turistilenkkeily on ykkösjuttuja, oli kaupunki kuinka tylsä tai mielenkiintoinen tahansa. Jos lenkkikamoja ei ole mukana tai lenkkeilyyn ei ole jostain syystä mahdollista pihistää aikaa, tuntuu siltä kuin matkasta puuttuisi jokin tärkeä palanen.

Voisiko juuri tämän ruotsalaisempaa olla?



Aamulenkki Barcelonassa merenrannalla täystyisi päästä kokemaan uudestaan, samoin reitti Pariisissa puistosta toiseen. Haluaisin päästä juoksemaan Lontooseen ja New Yorkiin muutenkin kuin maratonille. Samoin Budapestiin ja Berliiniin. Olemme vaeltaneet Kanarialla, mutta emme ole ottaneet spurtteja rantabulevardeilla. En usko, että suomalaiset peltomaisemat olisivat mulle napakymppi, joten niiden sijaan haaveilen Keski-Euroopan jylhistä näkymistä vuoripoluilta käsin.

Maailma on täynnä mahtavia juoksumaisemia ja -paikkoja. Mikä on sinun haaveissasi ykkösenä?

To 25.2. | 6,3 km | aktiivinen juoksuaika 36:00 | 5:42


 Kysyin merenrantahuvilasta ulos tulleelta mieheltä kyllästyykö hän ikinä näihin maisemiin. 
Voinet arvata vastauksen. 

19. maraton: 105 kierrosta - IV APK-hallimaraton 2016

Tutulle maratonille on helppo mennä, sillä käytännön asiat, kuten kisapaikan etsiminen, eivät aiheuta lisästressiä. IV APK-hallimaraton oli mulle uusi tuttavuus, mutta pääsin silti perille päätäni vaivaamatta, kiitos Kevyet kilometrit, raskaat raudat -blogin kirjoittajan Mikan. Hän houkutteli mut Poriin juoksemaan, kesti kysymystulvani ennen tapahtumaa, oli vastassa mua linja-autoasemalla ja kuskasi oikeaan paikkaan sekä kädestä pitäen opasti hallilla mut eteenpäin. 

En ole juuri juossut maratoneja Suomessa, mutta useiden maratoonareiden nimet ovat tulleet tutuksi etenkin Facebookin KPK247-ryhmästä. Nyt sain vihdoin osalle heistä kasvot ja äänen. Porukan letkeä huulenheitto ja yhteisöllisyys tekivät muhun vaikutuksen. Pelkäsin hieman jääväni ulkopuoliseksi, mutta luulo oli turha. Numerolappu rinnassa oli pääsylippu porukkaan. 

Maratoneväistä tuli syötyä noin puolet 105 Jelly Beans -karkeista, yksi haukku banaanista, puolikas pötkö Siri Piri glukoositabletteja ja Coca Cola -tölkillinen. Rusinat ja suolainen suklaa tulivat koskemattomina kotiin. Cokista olisin voinut juoda enemmänkin. 


Kahden viimeisimmän juoksemani maratonin aikojen keskiarvo on 4:13. Se vaikutti passelilta tavoitteelta. En kuitenkaan lähtenyt tavoittelemaan sitä verissä suin, sillä olen saanut kerättyä juoksukilometrejä tämän vuoden puolella vain runsaan puolimaratonin verran ja olin vasta muutamaa päivää ennen maratonia päässyt terveiden kirjoihin kolme viikkoa kestäneestä flunssasta. Todellinen tavoite oli ehtiä paluubussiin, joka lähtisi Porista Helsinkiin viisi tuntia lähtölaukauksen jälkeen.

Maratonstartti viivästyi kuudella minuutilla, sillä odottelimme mattimyöhäisiä lähtöviivalle. Pienessä tapahtumassa minuutti sinne, toinen tänne ei jutustellessa haittaa, mutta oma tiukka aikatauluni alkoi hieman jännittää. Jokainen minuutti oli loppupäivästä kallisarvoinen. 

Matka Helsingistä Poriin taittui mukavasti linja-autossa Miikka Bäckströmin kanssa jutellessa (kuvassa valkoinen juoksupipo päässä). Hän juoksi Porissa 700. maratoninsa. Melkoinen saavutus!



Juoksimme Mikan kanssa rinta rinnan niitä näitä höpötellen. 25 kierrosta meni helposti. 35 kierrosta juostuamme huomasin, ettei jaloissani ole tällä hetkellä samanlaista potkua kuin vielä joitain kuukausia sitten. Luotin kuitenkin lihasmuistiin. On sitä heikommillakin koivilla päästy maaliin saakka! Jossain vaiheessa totesin Mikalle, ettei musta irtoa enää puhetta. Oli pakko säästää sekin energia jaloille. Hieman sen jälkeen jatkoin juoksua itsekseni.

En juossut tasavauhtisia kierroksia. Alusta loppuun juoksemani kierrokset olivat välillä 2:12-2:26. Pysähtelin kuitenkin usein virkistyspisteelle lataamaan lisäenergiaa ja vettä. Samalla kävelin hieman. Yleensä juon maratonilla urheilujuomaa ja vettä sekä syön banaania ja suolakurkkuja. Lisäenergiana käytän PowerBarin Power Gel Shotseja. En löytänyt niitä lähiurheilukaupoista, mutten uskaltanut korvata niitä geeleillä, jotka vain sekoittavat vatsani. En saanut varaamistani ja tarjolla olevista eväistä tarpeeksi energiaa, vaan 30 kierrosta ennen maalia sain hirveitä vilunväristyksiä. Huoltajat kehottivat mua ottamaan saman tien sipsejä ja mehua. Perunalastut tehosivatkin paremmin suolan puutteeseen kuin aikaisemmin nauttimani maustekurkut. Jossain vaiheessa juoksua haistoin ihanan kahvin tuoksun. Sain vastakeitettyä sumppia mukillisen. Kuuma juoma teki hyvää ja kofeiini sai mulle siivet alle. Ainakin hetkeksi. 

Keskikentällä pelattiin futista eri kokoonpanoilla. Aika monta matsia / treeniä ehtii nähdä neljässä ja puolessa tunnissa. 


Onneksi kierroksia ei tarvinnut laskea itse, sillä menin sekaisin omissa laskuissani jo 16. kierroksen kohdalla. Oli kätevää, että virkistyspisteet olivat 400 metrin välein. Samalla pääsi tarkastamaan  viimeisimmän kierrosajan ja jäljellä olevat kierrokset tulostaululta. Kierrosluvun pieneneminen oli yllättävän koukuttavaa. Kaikki menikin hyvin siihen saakka, kunnes jäljellä oli enää 28 kierrosta. Aloin mokoma laskeskella matkaa kilometreissä. Siitä lähtien juoksu alkoi olla tahmeampaa ja henkisesti haastavampaa.

Vaikka meitä oli alussa aikamoinen letka juoksijoita yhdellä kertaa radalla, ohitukset sujuivat melko jouhevasti. Opin juoksun mittaan tunnistamaan muutaman juoksijan askeleista ja hengityksestä. Kanssajuoksijoista löytyi yleensä sopivia kirittäjiä ja jäniksiä, mutta loppumatkasta väli sopivaan seurattavaan selkään kasvoi välillä, kun radalla ei enää ollut puolimaratoonareita. 

Ihme kyllä, 105 kierrosta sisähallissa ei tuntunut puuduttavalta. Maraton on mulle näköjään helpompi pätkittynä 21 tai 105 palaseen, kuin kahteen osaan kuten Tukholmassa. Jossain vaiheessa huomasin olevani lähes meditatiivisessa tilassa. Lauloin ääneti luureista kuulemaani musiikkia. Välillä askel alkoi tikata musiikin tahtiin, välillä se taas laahasi aivan kuin olisin yrittänyt pitää jalkapalloa jaloissani. Muutaman kerran tunteet pääsivät valloilleen ja tirautin muutaman kyyneleen. En surusta enkä kivusta, vaan liikutuksesta. Siksi että kykenin juoksemaan. 

Karhuhalli tuli tutuksi päivän mittaan. Metalli- ja puurakenteet tekivät muhun vaikutuksen. Päätyjen maalaukset rytmittivät myös mukavasti juoksua: "Ai mä oon taas tässä." Hallin valaistus oli onnistunut. Se oli hieman unenomainen mutta tarpeeksi kirkas. Valaistusta ja hallin ilmaa ei ainakaan voinut syyttää uupumuksesta. 


Ylitin maaliviivan ajassa 4:23:04. Siitä alkoikin päivän viimeinen spurtti. Järjestäjät olivat sumplineet juoksun mittaan Mikan kanssa miten paluumatkaa varten varattu eväspussi saataisiin mulle hänen autostaan. Kun sain mitalin kaulaani, ravasin hullun lailla pukuhuoneille. Aikaa oli kymmenisen minuuttia. Onneksi olin laittanut vaihtovaatteet valmiiksi laukkuun yhtenä rullana. Siinä kiireessä en olisi voinut käyttää hetkeäkään vaatteiden metsästykseen. Jätin suosiolla pesuaineet laukkuun ja tyydyin huuhtelemaan pahimmat hiet suihkussa pelkällä vedellä.

Mua odoteltiin jo kamojeni kanssa. Hyppäsin auton etupenkille ja ehdimme kuin ehdimmekin ajoissa bussille. Mulla jäi vielä ruhtinaallisesti pukeutumisaikaa bussissa ennen sen lähtöä. Pitihän mun saada aluskerrastoni päälle muutakin kuin juoksupaita.

Juoksutapahtumana APK-hallimaraton saa multa täyden kympin. Yhteydenpito ennen maratonia oli kiitettävää. Sain vastaukset jos jokin painoi mieltä. Järjestäjät jaksoivat pitää hallilla fiilistä yllä ja olivat todella avuliaita. Tarjoilut olivat passelit sekä kyyti linja-autoasemalle ja eväskassini metsästys olivat loistavaa palvelua, sellaista, mitä en ota itsestäänselvyytenä. Ja lisäpojot niille ihanille naisille, jotka jaksoivat kierros toisensa perään kannustaa meitä takakaarteessa. Sain heiltä monta kertaa lisävirtaa.

Lähtisinkö juoksemaan Poriin uudemman kerran 105 kierrosta? Kyllä, ehdottomasti. Varsinkin, kun ne tarjolla olleet Marie-keksit ovat vielä testaamatta ;)

Helsingissä mua odotti nenäliinalumisade. 3,5 tunnin bussimatkan jälkeen oli hyvä verytellä jalkoja kävelemällä kotiin. Laukku oli raskas ja kävely tavallista hitaampaa. Mutta mieli oli korkealla säästä huolimatta.

13.2. | IV APK-hallimaraton, Pori | 4:23:04 | 6:14

Maratonit ykkösestä kahteenkymmeneenyhteen:
2016
21. maraton: Mykistävä ennätysjuoksu - Tallinn Marathon 2016
20. maraton: Koukattiin muuten Vantaankin puolelle - Helsinki Spring Marathon 2016
19. maraton: 105 kierrosta - IV APK-hallimaraton 2016

2015
18. maraton: Valopäitä radalla - Mikon Kirkkolaakso maraton 2015
17. maraton: Ensiavusta lähtöviivalle - Berlin Marathon 2015

2014
16. maraton: Punapukuisten jänisten peesissä Berliinin maratonilla - Berlin Marathon 2014
15. maraton: 140 litraa biojätettä ja muuta mukavaa maratonin varrelta - Stockholm Marathon 2014
14. maraton: Helteinen maratonrupeama Barcelonassa - Barcelona Marathon 2014

2013
13. maraton: Maisemareitti Berliinissä - Berlin Marathon 2013
13. maraton | 2. osa: Keskeyttäisinkö, jos tietäisin missä olen?
12. maraton: Siksakkia jättiläisten lomassa - Stockholm Marathon 2013

2012
11. maraton: Paniikkilähtö ja migreeni - Tallinn Marathon 2012
10. maraton | Myöhässä lähdöstä - Stockholm Marathon 2012 (pakkasmaraton)

2011
9. maraton | 10 kilsaa sinne, 10 tänne ja sitten sama uusiksi - Tallinn Marathon 2011
8. maraton | Peruskauraa - Stockholm Marathon 2011

2010
7. maraton | Ei enää ikinä - Stockholm Marathon 2010

2008
Ei asiaa lähtöviivalle | DNS - Stockholm Marathon 2008

2007
Ensimmäinen keskeytys | DNF - Stockholm Marathon 2007

2006
6. maraton | Raskaudesta uutta virtaa - Stockholm Maraton 2006

2003, 2004 ja 2005
3.-5. maraton | Toisenlaista turismia - Stockholm Marathon 2003, 2004 ja 2005

2001
2. maraton | Espooseen ja takaisin - HCM 2001

2000
1. maraton | Juoksuhulluuden uusi taso - HCM 2000

Maratonpanikointia

Lopullinen päätös on tehty. Osallistun huomiselle maratonille. Megajännitys iski päälle vasta nyt toden teolla. Maratonpanikointi on vakio, valmisteli lähtöä kaksi viikkoa tai vain yhden päivän verran.

Päässä pyörii jäsentelemättömiä ajatuksia randomilla:

Mitä mä syön menomatkalla? 
Mitä varaan bussiin paluumatkaksi? 
Ehdinköhän mä bussiin?
Kerkeänkö käydä kisapaikalla sittenkään suihkussa? 
Onko vaatetta tarpeeksi vilunväristysten varalta? 
Missä vaatteissa mä juoksen? 
Kuultaako lempikompressiotrikoista kaikki läpi? 
Millä mä tankkaan maratonin aikana?
Mitä musiikkia mä kuuntelen?
Pitäisikö mun ottaa lukemista bussiin?
Onko mulla varmasti kaikki lääkkeet?
Jaksanko mä juosta koko matkan? 

Moneen kysymykseen saan vastauksen vasta paikan päällä. Ennen juoksua funtsittavat asiat nappaan listalta yhden kerrallaan. Soittolistan teko jää varmasti viime tippaan, samoin mukaan otettavien härpäkkeiden lataus. Varmasti yöstä tulee lyhyt. Onneksi saan kuitenkin jatkaa uniani vielä muutaman tunnin verran linja-autossa matkalla Poriin. 

Vai saankohan mä sittenkään unta? 
Uskallanko nukkua piilareissa? 
Vai pitääkö mun sittenkin laittaa piilarit vasta urheiluhallilla päähäni?
Mitä jos ne rikkoutuvat silmiini?

Paniikista päätellen voisi luulla että kyseessä on elämäni ensimmäinen juoksutapahtuma. Mutta ei, olen aina yhtä mahdoton. Todellinen päätön kana.

Sisähallissa juokseminen on mulle aivan uutta. Kuinkakohan monta kiekkaa juoksen ennen kuin selviää kummalta puolelta mun on annettava tietä nopeammille.


Koneisto köhien liikkeelle

Uskaltauduin eilen lenkkipolulle sitkeän, kolme viikkoa kestäneen megayskän jälkeen. Juoksumaton sijaan suuntasin tutulle reitille Kaivopuistoon, kunhan olin tehnyt ensin hieman eväshankintoja lapsille. Lumet ovat kadonneet kaupungin kaduilta ja viime päivien sateet ovat sulattaneet viimeisetkin jäät kulkureiteiltä. Sepeli vain ratisi lenkkareideni alla. Ja sitä olikin aivan riittämiin. 

Tämä on mielikuvani Helsingin talvesta. Siksi hikottelen, kun muut uneksivat lumisesta talvesta. Olen mielestäni kuitenkin ennemminkin realisti kuin pessimisti. En ottanut lähikuvia kymmenen metrin säteellä tästä kasasta olleista kymmenistä koirien jätöksistä. 


Yskä yllätti parisensataa metriä juostuani. Sama toistui kotiin päästyäni. Sen jälkeen onkin henki kulkenut aivan toisella tapaa, kuin viime viikkojen ajan. Muutenkin oloni on kuin uudestisyntynyt. Aivan kuin olisin tavannut uudelleen rakkaan, kadonneen ystävän. 

Helsingin umpikorttelit ovat mulle rakkaita. Aamujuoksuilla ihastelen liiketiloja ja kaduilla kiirehtiviä ihmisiä. Yöjuoksuilla katseeni kohdistuu ylöspäin ikkunoihin, joista loistaa lämmin valo pimeyteen. 


Etenin miltei mateluvauhtia, ainakin verrattuna marraskuun juoksuihin. Eikä ihmekään. Silloin juoksukausi oli lopuillaan, nyt vasta alussa. Takanani on vasta himpun verran yli 13 kilsaa juoksumatolla. 

Etelärannassa mut ohitti ratikkaan kiirehtivä nainen korkokengissä juosten. Iso käsilauku antoi mukavasti rytmiä spurtille. Jäin tuijottamaan suu auki. Kymmenen sentin koroilla saisin aikaiseksi vain vahinkoa nilkoilleni, eikä siihen tarvitsisi kuin vain ottaa pari rauhallista askelta olohuoneen lattialla. En ole oikein korkkari-ihminen. Lenkkarimuodin mentyä ohi olen onnellisesti epämuodikas jalkineissani. 

Aurinko yritti tunkea esiin pilviverhon takaa siinä kuitenkaan onnistumatta. Mutta sieltä se tulee vielä joku aamu ja jää iloksemme koko päiväksi. 


Juoksuputki jatkui tänään. Vai voikohan kahta peräkkäistä juoksukertaa edes kutsua putkeksi? No, joka tapauksessa yhdistin juoksun jälleen kauppareissuun. Kävin hakemassa Kalasataman Lidlistä Jelly Beanseja siltä varalta, jos pääsenkin juoksemaan maratonin Porissa lauantaina. Tämänpäiväisen lenkin perusteella en voi turhaa kehuskella maratonkunnollani mutta vaikuttaa lupaavasti siltä, että pahin flunssa on tainnutettu ainakin hetkeksi. 

Mulla on lukuisia kuvia tästä samasta paikasta lenkeiltäni. Nyt räntäsateessa se näytti kaikessa loistossaan (?!) todelliselta kaupungin takapihalta. Ehkä just sen takia tämä laiturin pätkä on yksi kiehtovimmista kohdista Helsingin kantakaupungissa. Ja kyllä vaan, mun kantakaupunkini jatkuu valikoivasti aina Kulosaaren sillalle saakka. Tosin Kalasatama on jo siellä toisella puolella. Tarkkaa maantiedettä ;)


Odottelen huomiseen, ennen kuin teen lopullisen päätöksen starttaanko ylihuomenna vai en. Toki myönteinen päätös saattaa muuttua toiseksi maratonaamuna, jos vointi on muuttunut huonommaksi. Jos taas perjantaina päätän olla menemättä lauantaina Poriin, sitä päätöstä ei voi edes kevätlintujen laulu tai kevyet koivet lauantaiaamuna muuttaa. Sentään niin valmis en ole extempore-juoksuihin. 

Jos juoksusta ei tulekaan mitään, lapset ottavat varmasti ilolla lauantaikarkkipusseikseen mulle ja Mikalle tarkoitetut Jelly Beansit. Pussitin molemmille 105 namua, eli yksi per juostu kierros. Maratonille varmasti hyvä määrä, lapsille takuuvarmasti aivan liikaa yhdelle kertaa. 


Ke 10.2. | Kaartinkaupunki - Kaivopuisto | 4,5 km | 30 min | 6:39
To 11.2. | Sörnäinen - Kalasatama - Suvilahti - Merihaka | 5,7 km | 35:12 | 6:10

Todellista speed datingia

Sinkkuiltoja järjestetään nykyään niin museoissa kuin kirjakaupoissakin. Nyt tuli todellinen oma suosikkini, treffit lenkkipolulla.

Jos olisin sinkku, karauttaisin sunnuntaina  bussilla Turkuun juoksemaan. Vauhtisammakko järjestää siellä sinkkulenkin ystävänpäivän kunniaksi. Lähtö 14.2. klo 17 Vauhtisammakolta mutta ties minne tie sieltä lopulta vie.

Näin helsinkiläisen näkökulmasta en voi kuin sanoa HBL:n vanhaa slogania muokaten:
Ota riski! Rakastu turkulaiseen. Lycka till!

Näyttökuva on napattu Instagramista @vauhtisammakko: 


Nautitko elokuvan herkuilla vai ilman?

Ennen lapsiarkea olimme mieheni kanssa elokuvien suurkuluttajia. Ihana, rakas kotikutoinen Bio City oli olohuoneemme sunnuntaisin ja Rakkautta ja anarkiaa festareiden aikaan uppouduimme parhaimmillaan kolmeen leffaelämykseen yhden päivän aikana.

Periaatteessa tuon rakkaan harrastuksen voisi kaivaa taas naftaliinista. Miksi emme kuitenkaan tee näin?

Ensinnäkin kyse on priorisoinnista. Jos ja kun saamme silloin tällöin kahdenkeskisiä parituntisia, silloin tiemme mieheni kanssa vie todennäköisemmin lenkkipolulle kuin pimeään elokuvasaliin. Emme pääse tarpeeksi usein juttelemaan lenkkipolulle, joten aina mahdollisuuden tultua se menee kaiken muun ohi. Voisin toki mennä yksinkin leffaan. Se ei vaan ole mua. Haluan päästä keskustelemaan elokuvasta heti sen nähtyäni.

The Grand Budapest Hotel odottaa DVD-laatikossa sopivaa kahdenkeskistä leffailtaa. 




Toiseksi leffaliput ovat hinnakkaita. Sitä ne olivat jo ennen lapsiaikaa, mutta silloin taloudessa oli toisella tavalla väljyyttä. Ja Bio Cityn sarjaliput olivat hinnaltaan toisella planeetalla verrattuna Finnkinon vastaaviin. Toki leffateatteritkin olivat aivan eri tasoa. Koskapa haluaisimme antaa leffaelämyksiä myös lapsille, tällöin leffanautinnon hinta elokuvateattereissa on valitettavasti kynnyskysymys tällaiselle nelihenkiselle perheelle.

Kolmaskin, hyvin keski-ikäinen (?!) syy mulla on myös. En kestä leffassa maiskuttavia, karkkipussien rapisuttajia ja pop corneille haisevia kanssakatsojia. Jos olen saanut lapsille hoitopaikan leffan ajaksi ja olen maksanut leffalipusta, haluan nauttia elokuvasta ilman häiriötekijöitä. Keskittymiskykyni ei ole (enää) sitä luokkaa, että pystyisin sulkemaan ylimääräiset äänet ja hajut elokuvan ulkopuolelle.

Niinpä vietämme nykyään leffailtoja lähinnä kotona. Ainakin kerran viikossa viritämme ison telkkarimme eteen kaksirivisen katsomon sohvista, pistämme valot pois ja keskitymme elokuvaan. Lapset ovat tottuneet siihen, ettei karkkikaappia avata automaattisesti samalla kun valitsemme filmiä. He ovat tosin valmiita siirtämään karkkipäivänsä leffaillalle, jotta voivat nautiskella elokuvasta ja herkuista samanaikaisesti. Takarivin tiukkikselta he ovat oppineet pitämään mässytyksen ja rapistelun minimissään.

Joulupukki toi mulle mieluisen filmin. Muu perhe oli samaa mieltä. 



Vaikka en olekaan leffaherkuttelun suurin puolestapuhuja, en kuitenkaan kiellä lapsiltani sitä iloa mennessämme leffaan ystävien kanssa, joilla on karkit mukanaan. Silloin molemmilla lapsilla on mukanaan omat mieluiset karkkipussinsa. Mutta jos menemme oman perheen voimin leffaan, mukanamme on vain vesipullot. Laukun pohjalta löytyy korkeintaan yskäpastilleja.

Ehkä sitten joskus isoja ollessaan lapset osaavat arvostaa, etteivät toimi Pavlovin koiran tavoin leffaliput ostettuaan. Koska sitä herkkumättöä ilman pärjää kyllä. Jopa kokonaisen leffan ajan.


Ravintolan ja leffateatterin yhdistelmä onkin sitten jo aivan toinen konsepti. Aivan varmasti toimiva ja ehkäpä käyn itsekin testaamassa. Tuleekohan tästä yritysten pikkujouluhitti? 
Kuvakaappaus NYT-lehden kotisivuilta





Lapsen kanssa Kansallismuseossa

Talvi on idyllistä aikaa. Silloin viiletetään lasten kanssa pulkkamäessä, rakennetaan lumilinnoja, hiihdetään ja luistellaan. Elämä on yhtä hymyä ja punaisia poskia. Kuulostaako tutulta? No ei ainakaan meidän talviarjessamme.

Kun taivaalta tulee räntää, kadut ovat liukkaat eikä puistossa voi kuin uida kumpparit jalassa, silloin täytyy alkaa pähkäillä ajanvietettä sisätiloissa. Kotoa on kuitenkin pakko päästä pois. Seinäthän siellä kaatuvat päälle ja kaikkien keljutus senkun kasvaa. Ja siitä seurauksena on ties mitä porua, riitaa ja mökötystä. Se on nähty. Ei kiitos!


Sunnuntaina oli taas samainen ongelma. Toinen lapsista oli saanut päivän liikunta-annoksensa aamun futistreeneissä, toinen taas oli purkamassa energiavarastojaan futisturnauksessa. Ne olivat kuitenkin vain aamutohinat. Eihän sitä koko loppupäivää voisi töllöttää Barnkanalenia. Tai jos lapsilta kysytään, kyllä voisi.

Onnekseni huomasin Kansallismuseon avoimien ovien päivän. Nyt sinne voisi mennä vaikka vain pikaisesti käväisemään, kun ilmaiseksi kerran pääsee.


Myönnän, etten ole aiemmin vienyt lapsia Kansallismuseoon. Viimeisimmästä omasta käynnistä on vierähtänyt jo aivan liian pitkä aika. Itse asiassa niin pitkä, että muistikuvani museosta olivat pölyttyneet. Tai ehkäpä arvostan nykyään Suomen historiaa toisella tavalla kuin finninaamaisena yläasteikäisenä.


Tällä kertaa nuorimmainen ei kuitenkaan päässyt mukaan, sillä hän viihtyi liian kauan aikaa lounaslautanen edessään. Itkua ja huutoahan siitä tuli, mutta lopulta tajusi kyllä itsekin miksi joutui jäämään kotiin. Viime töikseen hän tuli tarkastamaan, että mulla oli varmasti isoveljen kamera mukana: "Kun se haluaa varmasti ottaa paljon kuvia."


Ja totta totisesti hän niitä näpsikin. Omien laskelmiensa mukaan muistikortille tuli vajaan kahden tunnin visiitin aikana 350 uutta kuvaa. Keskityimme molemmat omiin juttuihimme. Minä luin selostuksia esineistä ja vastasin poikani kysymyksiin samalla kun hän fotasi (=lasten määritelmä valokuvaamiselle).



Olisimme voineet viettää museossa puolikkaankin päivän, sen verran kiinnostavia juttuja näimme. Nyt tutustuimme vain osaan talosta. Muun muassa Sibelius-näyttely jäi meiltä näkemättä. Toisaalta ehkä parempi näin, sillä saimme koluttua tietyn kokonaisuuden sen sijaan että olisimme viilettäneet museossa tuulispään lailla.


Taisi sittenkin olla vain hyvä, että mukanani oli vain yksi lapsi. Tuntuu siltä, ettei nykyään ole juuri lainkaan kahdenkeskistä aikaa ja harvemmin tulee koettua mitään uutta kahdestaan lapsen kanssa. Tällä museokäynnillä minun ei tarvinnut keskittyä riitapukarien erottamiseen toisistaan ja isoveli sai omistautua kuvaamiselle ilman että kukaan patisti kulkemaan vikkelämmin. Ja eihän tuo museo tuosta mihinkään katoa, kun on siinä jo seissytkin tuon sata vuotta. Voin tehdä uuden reissun keväällä nuorimmaisen kanssa ja nauttia siitä sillä kertaa hänen silmin.


Kävellessämme kotiin saimme juteltua monenmoiset jutut ja kävimme tsekkaamassa läheisen jääkentän kunnon. Jään päällä lillui kymmenen sentin vesikerros. Sinne ei olisi asiaa vähään aikaan. Pahimmassa tapauksessa talven luistelut siellä ovat jo ohi ennen kuin ovat kunnolla alkaneetkaan.

Kotiovella meitä odotti pikkusisko innokkaana päivänpaisteena: "Millaista siellä oli? Saitteko kakkua?" Kakku ja kahvi olivat loppuneet jo aikaa sitten, mutta emme olleet osanneet niitä edes kaivata. Meille riitti silmänruoka.