Eilistä Helsinki Half Marathonia on vaikea pukea sanoiksi. Näkemäni ja kokemani olivat aivan jotain muuta, kuin leppoisa kirmaus juoksukavereiden kanssa läpi rakkaan kotikaupunkini, ohi musiikkipisteiden ja iloisten kannustajien. Tai sitähän se oli alussa, kunnes päivän pääesiintyjä, aurinko, otti vallan ja alkoi pyöritellä osaa juoksijoista mielensä mukaan.
Eipä tullut HHM:sta ihan sellainen, kuin olin ajatellut. Petin aamupäivän mittaan kaksi lupaustani.
Juoksijat ja varsinkin jänikset järjestykseen.
Meillä oli mahtava jänisporukka, Daniel, Laura ja legendaarinen Ala-Talkkarin Timo. Letka lähti hiljalleen liikkeelle. Tämänvuotisella reitillä tuntui olevan alussa enemmän mutkia kuin aikaisemmin ja reitti oli välillä järkyttävän kapea, mm. Katajanokan terminaalin kohdalla. Me jänikset yritimme pitää sopivaa vauhtia yllä, mutta juomapistepysähdyksillä ylimääräisiä sakkosekunteja alkoi tulla lisää. Mutta juodahan oli aivan pakko, sillä sää oli todella kuluttava.
Puolessa välissä puolimaratonia sain tarpeekseni lippurepusta selässäni. Tökkäsin sillä puiden oksistoon, kalauttelin liikennemerkkeihin, lippu antoi vastusta tuulessa ja hypähteli vallattomasti olkapäilläni. Pelkäsin koko ajan, että humauttaisin sillä vahingossa jotain kansajuoksijoistani. Laura sai puolestaan alkaa liputtaa 1:55 aikaa muille juoksijoille. Juoksu keveni kummasti ilman lisäpainoa.
Bajamajoja oli lähdössä ja maalissa. Vain mielikuvitus (ja häveliäisyys) oli rajana reitillä helpotusta etsineillä.
Olin alkanut saada ikäviä nestehukan oireita jo hieman aikaisemmin. Lipusta luopuminen ei voinut enää pelastaa tilannettani. Olin kananlihalla ja hampaat alkoivat kalista. Olin jäässä 29 asteen (vai mitälie) lämmössä siitäkin huolimatta, että olin valmistautunut puolimaratonille pieteetillä ja olin pitänyt nesteytyksestä huolta kisan mittaan. Olin juonut jokaisella juomapisteellä 1-2 mukillista sekä tyhjensin kuuden desin vetoisen lötköpötköni jo kympin kohdalla. Eihän tämän näin pitänyt mennä!
Suvilahtea lähestyessämme mun oli pakko pettää lupaukseni jänistämisestä. Laura sai jatkaa ilman mua. Daniel oli jo hetkeä aikaisemmin kiihdyttänyt 1:52 loppuaikaan tähtäävään vauhtiin, mutta tiesin, että Timo oli varmasti vahvana jäniksenä johdattamassa porukkaa. Niinpä uskaltauduin jättäytyä jälkeen.
Juoksumuisto asfaltissa
Olin hetken jalkamiehenä, kunnes Ansku-kulta nappasi mut mukaansa. Juoksimme hetken aikaa yhdessä, mutta en halunnut jäädä hänelle kivireeksi. Jäin ottamaan kuvia. Seuraavaksi mut kaappasi juoksukamukseen ihana Saara. Olisimme varmasti päässeet yhdessä maaliin, sillä vauhtimme ja fiiliksemme menivät mukavasti yksiin. Tässä vaiheessa reitin varrella alkoi kuitenkin näkyä maassa makaavia juoksijoita siellä täällä. Heillä oli selvästikin auttajia ihan tarpeeksi, joten uskalsimme juosta ohi. Kun ensimmäinen yksin tien reunalla makaava, helteen loppuunpolttama juoksija tuli vastaan, jäin hänen luokseen. Saara juoksi eteenpäin hälyyttääkseen jonkun järkkäreistä jelppimään.
Kisan nopeimmat satametriset juoksin vastavirtaan edelliselle juomapisteelle. Lötköpötkö oli saatava täyteen, jotta ensiapu saataisiin saman tien aloitettua. Onneksi Kaj juoksi paikalle ottamaan homman hoitaakseen. Hän opasti, kuinka potilasta tulee pidellä ja jututtaa, sillä nestehukkaista juoksijaa ei saanut pästää hämärän rajamaille, minne oli kaikesta päätellen kovasti matkalla. Jarkko (toivottavasti muistan nimen oikein) haki juomapisteeltä lisää vettä ja jakoi sitä myös ohijuoksijoille. Seuraavan potilaan kohdalla muutaman sadan metrin päässä kuvio oli suunilleen sama. Tonkka oli jo tyhjentynyt, mutta näppäränä ihmisenä Jarkko kävi täyttämässä sen viereisessä liikkeessä.
Jaoimme vettä ohijuokseville ja "viihdytimme" potilasta. Kajsta tuli elävä tippateline. Hommasta olisi saattanut löytää humoristisiakin puolia, jollei itse tapahtumat olisi olleet niin raadollisia. Tajusin, että olisin hyvinkin saattanut olla yksi kuukahtaneista, jos olisin jatkanut nestehukkaoireistani huolimatta juoksua auringon porotuksessa. Ajatus ei jätä mua rauhaan. Tunteet ovat edelleenkin tosi pinnassa.
Vapauduimme tehtävästämme, kun tippateline teipattiin näyteikkunaan.
Törmäsimme kahdenlaisiin järkkäreihin. Sellaiseen, joka ei ollutkaan soittanut apua hakiessani juotavaa. Hänellä ei ollut tietoa HHM:n hätäpuhelinnumerosta, eikä oikein muutenkaan osannut toimia tilanteessa. Sitten oli se ääripää, järkkäri, joka tyhjensi autostaan kaikki juotavat potilaalle ja muille juoksijoille, sekä hänen järkkäriparinsa, joka metsästi meille lennosta ambulanssia ja piti pillastuneen pyöräilijän aisoissa. Niin, olihan se ihan kauheaa, että juoksijat juoksivat HÄNEN pyörätiellään joutuessaan kiertämään kävelytielle pysäköidyn ambulanssin. Kaikilla ei yksinkertaisesti ole pienintäkään pelisilmää. On vain me, myself & I.
Mulla olisi ollut puhelinnumero HHM:lle, mutta se oli pudonnut kyydistäni samalla, kun väliaikaexcelini. Enkä mä kyllä olisi puhelimelleni päässytkään, sillä toimin tyynynä. Onneksi Kaj nappasi järjestäjän kännykän ja soitti sillä 112:een.
Ohijuoksevilla puolimaratoonareilla alkoi olla ymmärrettävästi pinna kireällä, sillä edellinen juomapiste oli ammottanut tyhjyyttään. Saimme raivosta mekin osamme, sillä ilmeisesti he kuvittelivat meidän olevan töissä HHM:lla.
Samban huumaa!
Liikutuin juoksijoiden halusta ja kyvystä auttaa kanssajuoksijoitaan. Eilen ensimmäistä kertaa tapaamani Kaj ja Jarkko juoksevat sellaisia aikoja, joita juoksen vain unissani. Siitä huolimatta he pistivät kisakirmauksen jäihin ja jäivät auttamaan. Näitä juoksijoita, jotka olivat valmiita jättämään juoksunsa toiselle sijalle, oli reitillä lukuisia. Moni hidasti vauhtiaan juostessaan ohitsemme tarkastaakseen, josko tarvitsimme lisäkäsiä. Avun tarjoaminen oli todellista ja valitettavasti aika monelle riitti autettavia. Helteen ja juoksun yhdistelmä on jäätävä yhdistelmä.
Ambulanssimiehet kertoivat, että tipan tarve oli yllättänyt, sekä ylipäänsä se, kuinka työllistävästä juoksutapahtumasta oli kyse. He olivat todellisia ammattilaisia, eikä ollut näiden työntekijöiden syytä, että meidän piti odottaa apua niin pitkään. On turha alkaa spekuloida ulkopuolisena, tapahtumavastuita tuntematta, että minkä instanssin olisi pitänyt lisätä kapasiteettiaan. Aivan varmasti keskustelua tullaan käymään ja paljon kulisseissa eri tahojen kesken.
Varmasti kaikki kynnelle kykenevät ambulanssit olivat työn touhussa, mutta yhtä isoista juoksutapahtumista tuttua näkyä en nähnyt missään, reitin varrella pyöräilevää hoitohenkilökuntaa, johon olisi voinut saada järkkäreiden kautta yhteyden. Näiden pitäisi olla yhtä kiinteää kalustoa kisoissa, kuin lukuisat, jokaisessa käänteessä päivystävät viralliset valokuvaajat.
Näin ympärilläni hyväkuntoisen näköisiä, mutta kanttuvei olevia juoksijoita. Somessa on ollut erilaisia spekulointeja kuukahtamisten syistä. Nämä ovat henkilökohtaisia tragedioita, joita on turha märehtiä. Varsinkin, kun nestehukkaan ajautuminen on usean asian summa. Omaa yhtälöäni voin kuitenkin raottaa. Olen tällä hetkellä erittäin hyvässä juoksukunnossa, eikä 1:55 aika ollut edes tällä helteellä epärealistinen. Analysoituani tätä ja viimekesäistä nestehukkafiaskoani, löysin yhden yhdistävän tekijän, perustautiini liittyvän lääkekuurin. Se yhdistettynä kisaa edeltävän illan vesimelonin ahmintaan saattaa olla ongelman ydin. Miten en ole tullut ajatelleeksi tätä aiemmin: nesteitä keräävä lääke + diureetti + hellejuoksu?
Näin jälkiviisaana on helppo listata, mitä kaikkea tapahtumassa olisi pitänyt tehdä toisin. Virkistävä suihkupiste tulee mieleen näin ykkösenä. Juomapisteitä oli paljon, mutta ei kuitenkaan riittävästi. Sopivia paikkoja ylimääräisille juomapisteille olisi kyllä ollut 11 kilometristä lähtien.
Varmasti juoksijoissa on ollut niitä, jotka eivät ole halunneet / voineet jäädä odottamaan, että mukeja asetellaan pöydälle ja niitä täytetään. Jos juomapisteen jätti väliin vaikkapa 13 kilometrin kohdalla, rako vesimukillisten välissä venyi 8,7 kilometrin pituiseksi. Se on aivan liikaa! Tokihan kisoissa on osallistujalla oma vastuunsa, mutta kaikillahan syynä juomapisteen ohitukseen ei ollut oma tahto, vaan se, ettei vettä ollut edes tarjolla. Kuulin muun muassa loppupään jäniksiltä, etteivät he saaneet vettä Kauppatorin jälkeen. Se on jo katastrofi. Itse sain viimeisellä juomapisteellä juotavaa vain siksi, että minulla sattui olemaan oma pulloni mukana. Mukit olivat ilmeisesti loppuneet jo paljon aikaisemmin.
Juomapisteillä olleet vapaaehtoiset tekivät sen minkä kykenivät näissä olosuhteissa. Mielestäni on kuitenkin ihan perusjuttu, että juomatarjoilu on kaikille sama, oli helle tai myrsky, oli juoksija hidas tai nopea, oli maksanut early-bird -hinnan tai itsensä kipeäksi. Kun tapahtumaa mainostetaan juomapisteiden runsaudella, silloin ainakin mulle tulee sellainen fiilis, että kyseessä on täyden juomapalvelun pitkis. Juoksu, jossa voin kerrankin jättää juomapullon pois varusteista.
Jupen juoksureppu oli varmastikin typötyhjä juoksun jälkeen.
Kävelin viimeiset kilometrit irlantilaisen Irenen kanssa, sillä en yksinkertaisesti voinut jättää häntä omilleen. Hän ei kyennyt enää juoksemaan ja manaili, että missaisi himoitsemansa hienon mitalin, maali kun suljettaisiin sääntöjen mukaan kolmen tunnin kohdalla. Vakuuttelin, että kunhan me vain pääsemme maaliin saakka, niin meille kyllä pujotetaan mitalit kaulaan. Hän sai siitä uutta potkua ja rupatellessamme hänen ajatuksensa numerolapunsa heittämisestä jorpakkoon katosi.
Ihan pian perillä :)
Nähdessämme maalisuoran otimme toisiamme kädestä kiinni ja juoksimme maaliviivan yli. Irene sai mitalinsa. Se oli merkittävä hetki meille molemmille. Tätä juoksu on, yhteisiä kokemuksia myös tunnetasolla.
Maalissa mulla oli takki ja vyölaukku kirjaimellisesti tyhjiä. Jälkimmäisestä olin jakanut geelini ja suolan niitä tarvitseville. Juomapullostani oli juonut varmasti ainakin kolmekymmentä ihmistä. Olin loistokunnossa fyysisesti, mutta surun ja epätoivon näkeminen toisen juoksijan silmissä jättää jäljen sisimpään.
Niin ja mullahan oli se toinenkin lupaus, jonka petin. Maalissa tajusin, että mulla olisi vain kymmenisen minuuttia aikaa siihen, kun mun tulisi hyppätä Vuosaaressa uima-altaseen tyttäreni seuraksi. Siitähän ei olisi tulossa mitään. Onneksi tyttäreni oli käynyt pukuhuoneessa tsekkaamassa kännykkänsä ja löysi sieltä reitin varrelta lähettämäni viestin. Hän soitti ja ehdotti treffejä kaupungille. Tyttäreni ymmärsi, ettei olisi jäänyt kakkoseksi kuin vain todella tärkeän asian tähden ja tuo aamuhan oli juuri sellainen. Olen onnellinen omatoimisesta lapsestani, jolla on suuri sydän.
Viestittelin eilen illalla parin auttamamme juoksijan kanssa. Heillä on kaikki hyvin. Toivottavasti muutkin apua tarvinneet ovat taas tolpillaan ja pääsevät sopivan mittaisen levon jälkeen takaisin harrastuksensa pariin. Itse kävin tänään terapialenkillä HHM:n maisemissa. Se teki hyvää! Ja enköhän ole taas ensi vuonnakin jänislaumassa mukana, jos mut hyväksytään sinne tämänvuotisesta jänökeskeytyksestä huolimatta. Ehkä mun pitää luvata olla koskematta vesimeloneihin kisaviikolla ja hoitaa tautiani toisenlaisilla eliksiireillä.
Kotimatkalla pääsimme seuraamaan sambakarnevaalin rakentamista.
Olipa sulla hurja kisakokemus! Autettavia on ollut paljon reitin varrella ja te, jotka jäivät auttamaan muita, teitte arvokasta työtä. Nostan hattua! Sää oli kaikille vaativa.
VastaaPoistaOma kokemukseni oli erilainen, vaikka minultakaan ei jäänyt huomaamatta monenlaiset vaikeudet matkan varrella:
https://lenkilla.com/2019/06/09/kokemuksia-ensimmaiselta-helsinki-half-marathoniltani/
Sää oli kyllä haastava sekä kokeneille, että vähemmän juoksua harrastaneille. Onneksi siellä näki myös juoksun iloa, onnistumisia ja itsensä ylittämisiä <3
PoistaOli kyllä rankkaa kisaa eilen! Itse tajusin jo alussa lähteä todella rauhallisesti liikkeelle, sekä helteen että oman raudanpuutteen takia, mutta oli silti raskasta loppua kohden. Mutta vaikka olimme hitaita (loppuaika 2:33) oli kyllä meille vettä tarjolla ihan jokaisella juomapisteellä, joten en tiedä jos vesi oli vaan tilapäisesti loppunut ennen sitä vai jos ihmisillä ei löytänyt sitä (koska ihan jokaisella pöydällä ei ollut). Urjeilujuomaa emme nähneet kun ensimmäisellä pisteellä.
VastaaPoistaHienoa kun pystyit auttaamaan hädässä olevia eilen. Me kyllä nähtiin monta reitin varrella, mutta jokaisessa paikassa oli jo monta avustajaa, joten jatkettiin matkaa. Olen myös iloinen siitä, että HHM oli aikarajan kanssa joustava, koska he jotka taistelivat yli kolme tuntia radalla eilen kyllä ansaitsivat mitalinsa!
Toivottavasti nähdään pian jossain muussa tapahtumassa, missä olisi vähän helpompaa juosta :)
Hyvä, että sait vettä läpi kisan. Moikkasin sua, kun juoksit Teollisuuskadulla, en tiedä huomasitko. Sut oli niin helppo tunnistaa :) Eiköhän jossain kisassa törmätä tas ja päästä kunnolla jubailemaan.
PoistaTsemppiä rauta-arvojen kanssa taisteluun <3
Voi hurjaa... :/
VastaaPoistaPasi, kylläpä vaan, just sitä.
PoistaLauantain sää oli kyllä armoton. Bongasin sinut avustustoimissa jossain 17–18 kilometrin kieppeillä, mutta jatkoin laahustamistani, koska väkeä oli jo paikalla paljon. Sykähdyttävää oli nähdä, että aina oli joku auttamassa, kun joku uupui kesken matkan, te kaikki teitte tärkeää työtä.
VastaaPoistaHHM jätti nyt jälkeensä vähän ikävän jälkimaun. Juomat eivät missään tapauksessa saa loppua kesken, ei varsinkaan tuollaisena hellepäivänä. Uskon ja toivon, että järjestäjät (jotka kuitenkin hoitivat homman monessa kohtaa hyvin) varautuvat jatkossa paremmin. Erityisesti toivon, että jokainen lauantaina keskeyttämään joutunut on kunnossa.
Toivotaan todella, että kaikki uuvahtaneet ovat taas kuosissa, eikä kenellekään jäänyt kammoa hellejuoksuihin. Varmasti tulen itse jatkossakin varautumaan vastaaviin koitoksiin juomapullolla, vaikka kuinka vakuuteltaisiin juomapisteiden riittävän. Tsemppiä kesän juoksuihin Jonna!
PoistaOli kyllä haastava keli ja itsellä alkoi mennä juoksu fiilis n. 15km eteenpäin, kun näki tuupertuneita ihmisiä, itsekin pysähdyin hetkeksi auttamaan yhtä juoksijaa ja muutamilta tuli kyselyä, että onko kaikki hyvin kun esim. Jalat kramppasivat ja näin venyttelemässä.
VastaaPoistaMusta oli upea huomata reitillä, ettei ketään jätetty yksin. Kertoo paljon meistä juoksijoista <3 Toivottavasti Minna pääsit hyvävointisena maaliin.
PoistaHuh, olipa hurjaa touhua! Onneksi olit mukana auttamassa helteeseen tuupertuneita!
VastaaPoistaKieltämättä oli vähän erilainen kisa, kuin mihin olen tottunut. Onneksi siellä oli auttavia käsiä hurjasti <3
PoistaHelle ja pitkän matkan juoksu on kyllä tosi raaka yhdistelmä :( Hienosti sä kuuntelit omaa kroppaa ettei käynyt kurjasti ja jäit auttamaan reitin varrelle <3 Tapahtuman puolesta pitäisi kyllä olla enemmän reitin varrella pyöräilevää ea-henkilökuntaa. Ei riitä, jos sitä on vain maalissa ja ehkä huoltopisteillä, koska väliin jää "liikaa" tilaa, missä ei saa muuten tarpeeksi nopeasti apua. Tuli varmasti hyvä oppitunti tästä kaikille juoksutapahtumille. Toivottavasti tosiaan kaikki nestehukasta kärsineet ovat kunnossa!
VastaaPoistaPyöräileviä ea-jokkoja en tosiaan huomannut. Jos niitä oli, eivät sattuneet kohdalle. Varmasti yksi jos toinenkin tapahtuma ottaa tästä onkeensa ja hyvä niin.
PoistaMut pelasti uuvahtamiselta juoksukokemus ja oman kroppani tunteminen. Ja se, että kartan turhia riskejä juostessani.
Huhhei, kuulostaa kyllä hurjalta. Kuvastaa jälleen sitä, miten helle tosiaan verottaa menoa. Tämä on kyllä oppitunti juoksutapahtumille, kuten Karoliinakin tuossa yllä kirjoitti. Tapahtumajärjestäjällä on tosiaan oma vastuunsa huolehtia ensiavusta ja jo ennakoivista toimista ettei uupumusta pääsisi tapahtumaan. Nesteiden loppuminen on iso riski ja esim. viilennystä voisi toteuttaa erilaisilla keinoilla. Toki jokaisella juoksijalla myös vastuu kuunnella omaa kehoaan ja tehdä ratkaisuja oman hyvinvoinnin eteen. Kirjoitin juuri blogiin juoksusta hellesäällä, ja siitä miten valmistautumisessa tulee huomioida erilaiset osa-alueet, josta olosuhteet on yksi palanen. Ja vielä lopuksi, onhan tämä uskomattoman upeaa luettavaa miten juoksijat auttoivat toisiaan. <3 Muistan itsekin Kuopion yllättävän helteisen puolimaratonin syyskuussa, joka yllätti juoksijat. Yllättävä lämpö vaati veronsa, ja itsekin pysähdyin uuvahtunatta auttamaan. Se oli myös kerta, jolloin juoksin mieheni kanssa ensimmäisen puolimaratonin. Mies jatkoi matkaansa ja minä auttamisen jälkeen kirmasin hänet kiinni, niinkin uskomatonta että auttamisesta huolimatta meidän loppuaika oli juuri alle 1:45.. sain näemmä tehdä kunnon loppurutistuksen saadessani mieheni kiinni :)
VastaaPoistaSatu linkitän sun helleaiheisen postauksesi tähän. Siellä on tosi hyviä pointteja itse kullekin: http://juoksuaskeleet.blogspot.com/2019/06/juoksu-helteella.html
PoistaSä olet aikamoinen (vuori)kauris, kun pystyt kiristämään vauhtia vielä avun antamisen jälkeen :)
Hui kamala! Olen juossut vasta sen verran vähän aikaa, ettei kovin äärimmäisiä olosuhteita ole tullut vielä testattua, mutta on kyllä juurikin tällaiselle noviisille todella tarpeellista tietää, millaiseen kuntoon voi itsensä saada nestehukassa. Toivottavasti elokuun vikana päivänä on inhimillinen keli, lähden silloin elämäni tokalle puolimaratonille Tampereella. :) Kiitos tästä postauksesta, vaikkei nyt kaikista mukavin kokemus osunut kohdallesi!
VastaaPoistaPidetään peukkuja, että pääset juoksemaan pehmeässä tihkusateessa, 16 asteen lämmössä! Tsemppiä treeneihin <3
PoistaOmg, onpa ollut tilanteita! Helle on vaikea, isossa tapahtumassa nuupahduksia käy aina. Tällaiseen on järjestäjän varmaan hankala täydellisesti varautua, toivottavasti ensi kerralla silti paremmin. Onneksi olette siellä auttaneet toisianne. <3
VastaaPoistaVeikkaanpa, että ensi vuonna juomapisteiltä kuljetetaan pois kymmeniä litroja vettä, joka ei ole mennyt kaupaksi ;) Varmasti tämänkeväiset hellelappujuoksut ovat herättäneet yhden jos toisenkin järjestäjän tuplatsekkaamaan vielä kertaalleen käytössä olevat resurssit, niin juomapisteillä käytössä olevat kädet, kuin myös mukien sisällön.
Poista