Terveisiä sairastuvalta


Eipä ihme, ettei viimesunnuntainen juoksu onnistunut suunnitelmien mukaan. Köpöttely enteili tuloillaan olevaa flunssaa. Olisi pitänyt kuunnella kroppaa tarkemmin. Olen ollut koko kuluneen viikon puolikuntoinen ja aamulla vointi oli sen verran huono, että katsoin parhaaksi olla menemättä töihin. Eipä se duunikaan oikein onnistuisi käheällä kurkulla, yskien ja päätä pidellen. On se kumma, miten huono omatunto vaivaa siitä, etten ole miesvahvuudessa mukana. Kipeä kun kipeä, mutta silti...

Kävin heittämässä lapsukaiset ratikalla tarhaan samalla reissulla kun kävin apteekissa. Sain siis oman osani tästä lumimyräkästä. Pikku N tiedusteli, josko tätä voi sanoa pieneksi lumimyrskyksi. Sanoin, että voisi sanoa peräti keskikokoiseksi. Katruska-kulta oli havainnut aamulenkillään Etelärannassa lukemat 36,6 m/s. Siinä tanssii tuuli aikamoista haipakkaa, ystävät hyvät.

Tsekkasin ihan uteliaisuuttani, miten ruotsinlaivat liikkuvat tällä säällä. Liikennetiedotteen mukaan Silja saapuu Helsinkiin arviolta neljältä iltapäivällä kello 10.30 asemesta. Viikkari saapunee satamaan tuntia aiemmin. Täytyy myöntää, etten haluaisi olla risteilyllä tällä kelillä, kun maakrapunakin on tekemistä. Keskustassa näytti siltä, että suuri osa autoista oli jätetty tänään kotiin kinosten alle. Hyvä niin, sillä yleisilläkin tuntui olevan hankaluuksia. Muun muassa Urho Kekkosen kadulla oli jumissa viitisen bussia, kuorma-auto ja kolme spåraa. Kaiken kaikkiaan vaikutti siltä, että omat jalat vievät vikkelimmin eteenpäin, jos vain pystyy kipuamaan lumivallien yli.

Joudun vääntäytymään talvivetimiin vielä kerran, kun haen N&N:n kotiin. Lupasin heille leffaillan. Vetäydymme kolmistaan sohvalle peiton alle ja laitamme Håkan Bråkan & Josefin pyörimään. Hörpimme kenties kuumaa kaakaota ja vilkuilemme välillä ikkunalla tanssahtelevia lumihiutaleita. Ehkä tänään onkin ihan hyvä päivä sairastaa. 

Puhun paljon ja ainakin juoksemisesta


Ihme etten ole tarttunut aiemmin Haruki Murakamin kirjaan Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Kirja oli viihdyttävä välipala helposti luettavassa paketissa. Jaoin lukunautinnon kolmeen iltaan, vaikka olisinkin voinut niellä kirjan kerralla.

Minulta kysytään usein, mitä ajattelen juostessani. Pääni on juostessa sopivan kevyt. Välillä ajatukset hölskyvät juoksun tahtiin mutta mitään sen mullistavampaa ei pääkopassa kuitenkaan tapahdu. Niin on hyvä olla, kunhan keuhkot toimivat, sydän hakkaa lempeästi ja jalat tottelevat käskyjä. Satoi tai paistoi. Oli vapauttavaa lukea, etteivät muutkaan, tai ei ainakaan Haruki Murakami, keksi syöpälääkettä tai ratkaise maailman sotia juostessaan.

Tästä lähtien annan kysyjille tehtäväksi lukea kyseisen kirjan, sillä se antaa käsityksen siitä, mikä pistää ihmisen juoksemaan ja miksi sitä ei halua lopettaa vapaaehtoisesti. 

Olisi mukava kuulla anti-juoksijan mielipide kirjasta. Osuiko ja upposi vai nukuttiko?

Ei ihan putkeen


Kovasti odottamani kolme kympin kiekkaa jäivät kaksi kierrosta vajaiksi (10,7 km | 57 min). Toivottavasti 50 km tavoittelijat onnistuivat tänään paremmin. Keljutukseni ei ole kuitenkaan ihan niin kova kuin mitä olisin kuvitellut. Sain nimittäin uuden, mukavan tuttavuuden. Frejan vauhdissa oli hyvä juosta. Kun vaan elimistö tottuisi aamujuoksuihin...  

Running Finlandin sateinen sunnuntailenkki juostiin Larussa. Paikka ja aika olivat mitä mainioimmat, sillä saimme vaihdettua R:n kanssa lennosta lasten vahtivuoroa. Hän toi lapsukaiset käsikseen ja palasi juosten kotiin. Kotimatkamme lasten kanssa yleisillä oli tosin pitkääkin pidempi. Samaan matkaan, mihin R käytti juosten 32 minuuttia, meillä meni bussi+kävely-kombolla 1 h 20 min. Bussit olivat täynnä joulukatua ihmettelemään suuntaavia lapsiperheitä vaunuineen. Jäimme omien kärryjemme kanssa yhdestä jos toisestakin dösästä ulkopuolelle.

Viikonlopun kruunasi iltapala ystäväperheen luona telakan kupeessa. Ihanan rentoa oleskelua herkkujen ääressä! Lasten meininki yltyi välillä villiksi, mutta onneksi on keksitty pelastava, aina yhtä tehokas lastenvahti, YLE Femman  Bärtil. En tajua koko ohjelman hohtoa, mutta tärkeintä on, että sen kanssa homma menee aina takuuvarmasti putkeen.

Ehdimme juuri ja juuri näkemään joulukadun avajaiskulkueen. 


Bassetit ovat vuodesta toiseen henkilökohtaisia suosikkejani. 

Angry Birdsien päät taas näyttivät siltä, että pienikin tuulenvire 
saa ne vierimään alas kuorma-auton kyydistä. 

Joulu on taas, pikkujoulut on taas, lallalaa...


Virallinen pikkujouluaika on nyt korkattu. Luultavimmin eiliset bileet jäävät myös tämän sesongin ainokaisiksi. Ruoka oli herkullista ja seura mainiota. Ohjelma oli hervottoman hauskaa, mutta ehkäpä sitä oli hieman liikaakin. Siinä vaiheessa, kun siirryin juhlapaikalta junan lämpöön, bändi alkoi vasta soittaa ja porukka nousi paikoiltaan pöydistä. Minglailu jäi siis aika vähiin näissä bileissä.

Viime vuonna ehdin tanssia pikkujoulujuhlissa jalkani kipeiksi ja olla kotona puolilta öin, mutta tällä kertaa halusin viikonlopun viettoon kotosalle vieläkin aikaisemmin. Olen viettänyt lukuisia pikkujouluja baaritiskin molemmilla puolilla. Olen siis kokenut ja nähnyt yhtä jos toista. Ainakin sen verran, että tiedän etteivät pikkutunnit tuo hommaan yleensä lisäloistokkuutta.

Käytin eilen jokaisen hetken hyödykseni työpäivän päätyttyä. Juoksin duunista hakemaan lapsia (5 km, 25:10), vein heidät bussikyydillä hampurilaiselle, pudotin lapsukaiset isälleen sählypaikkaan, kipitin työpaikalle, kävin suihkussa, puin juhlavetimet ja nousin karaokebussiin. Kaikki tämä vajaassa kahdessa tunnissa. Onnistun edes joskus olemaan superäiti ;)

Sain nukkua tänään miltei aamuysiin, harvinaista kyllä. Yhdeksän tunnin yöunet, taivaallista! Ne unet tulevatkin tarpeeseen, sillä huomenna olisi tarkoitus vetää 30 kilsan treeni. Tein päätöksen aamupäivällä, kun satuin katsomaan naamakirjassa Running Finlandin keskustelua sunnuntain treeneistä. Saa nähdä kuinka pitkä lenkki sujuu pitkästä aikaa. Peukut ja tonttulakit saa laittaa ojoon. 


Kuva on napattu Länsiväylän Findus och Pettsons jul -näytelmän nostosta. Vaikka Unga Teatern onkin hankalassa paikassa Helsingistä käsin yleisillä liikuttaessa, oli se kuulemma kaiken reissaamisen väärti. Lapsukaiset nauttivat nähdessään kirjan heräävän henkiin. Huomenna onkin joulukadun avajaiset. Joulua joka lähtöön!

Vi vill ha sushi!



N&N ovat vaatimalla vaatineet sushia koko loppuviikon ajan. Tarhakaverit E ja V kuulemma rakastavat sushia ja muutenkin herkku taitaa olla itse kunkin huulilla tarhassa, ainakin puheissa.

Lapset pääsivät testaamaan tätä herkkua tämänpäiväisen puistokeikkamme päätteeksi. Voi sitä ravan määrää, minkä toimme ravintolaan mukanamme...


Tästä kokemuksesta päätellen ravintolavalikoimamme lasten kanssa laajeni entisestään. Erityisesti rapu-nigiri oli molempien mieleen. Puikot piti takavarikoida jo ennen kuin sushit saapuivat pöytään, joten ensikosketus sushien herkulliseen maailmaan otettiin sormin.



Virta vähissä


Kello on jo yli kymmenen ja silti makkarista kuuluu kuisketta ja kikatusta. Välillä jompikumpi tulee rollimaan toisesta. Kaipaan omaa aikaa, sellaista, jolloin voin puuhastella rauhassa ilman, että yksi lapsukainen toisen perään ilmestyy bumerangina olkkariin.

Tietsikasta, rakkaasta Pulustani loppuu kohta puhti ja niin kyllä tästä äidistäkin. Duunini sisältö vaihtui jonkin aikaa sitten. Positiivista on, ettei sitä tarvitse tuoda kotiin. Mutta toisaalta enpä näin rikkiväsyneenä sitä pystyisikään tekemään öiseen aikaan. Uusi duunini vie viimeisimmänkin virran. Olen tajuttoman vetämätön työpäivän ja lapsitäytteisen illan jälkeen.

Juoksusta saa energiaa, mutta tämän viikon juoksut voi näyttää yhdellä peukulla. Tarkoituksenani oli lähteä tänään kirmaamaan, mutta jäinkin lastenvahdiksi miehen suunnatessa kohti Meikkua. Onneksi huominen on keksitty. Silloin voi tehdä kaiken sen, mikä jäi eilen tekemättä.

Jos minulta kysyttäisiin, mikä sielunmaisemani on, tämä olisi lähes sen vastakohta. Kuvassa on rapainen, tihkusateessa rämpivä marraskuinen lauantai Kaivopuistossa. Valopilkkuna kuitenkin pieni, litimärkä vesimieheni.

Juoksin tiistaina häthätää Kaivarin kiekan sillä välin kun tyttäreni oli jumpassa. Puolessa tunnissa 6 km, eli ei hullummin. Jälkihiki pukkasi pintaan ja hytisin kylmästä. Onneksi kotona odotti kuuma, pitkä suihku (tällä kertaa ilman yleisöä) ja pinaattikeittoillallinen. 

Missä olit 10.11.12 klo 10:11:12?



Itse olin jotakuinkin Viikin kohdalla IKEA-bussissa matkalla Vantaalle. Vieressäni istui onnesta soikea miss N ja mussutti Ruotsin serkkujen lähettämiä ZOO-karkkeja.

Saimme ostettua Ikeasta mustan rotan pikku-N:n kaverille. 
Poika vaatimalla vaati, että ystävän pitää saada samanlainen kuin hänellä itsellään on. No, siinä on ihan tarpeeksi syytä hypätä ilmaisbussiin, eikö vaan. Reissu onnistui suunnitelmien mukaisesti. Lapset olivat innoissaan lapsiparkissa ja me vanhemmat nautimme kolmesta vartista ihan vaan kaksistaan. Perheen pienimmät odottivat jo ennakkoon saavansa masunsa täyteen Ikea-lihapullia. Mikä niistä tekee niin maagisia?
kuva: ikea.fi

Ostoslistalla oli tällä kertaa vain tuo rotta, servettejä ja oven sarana. Jälkimmäinen oli väärän mallinen. Sen sijaan ostimme tarpeellisena heräteostoksena yölamput lapsukaisille. Niitä pidetään samaisessa makuuhuoneessa, mihin saranakin olisi tullut. Ovi ei siis vieläkään pysy kiinni, mutta saammepa ainakin peloteltua mörköjä. Ne pitävät tästä lähtien itse kaapin ovea kiinni hypätessään peloissaan karkuun uusia kummituskarkottimiamme.

Vaihda akku


Tiedät varmaan sen mielettömän tunteen, kun lempibiisisi soitetaan täysillä ja voisit halutessasi vaikka koskettaa laulajaa? Tai entäpä sen fiiliksen, kun kameran näytölle tulee teksti ”vaihda akku” juuri kun suosikkilaulajasi astuu lavalle?

Kuvien sijaan elin tämän illan. Kiitos Markus Krunegård, kiitos Svenska Veckanin järjestäjät, kiitos isotäti P kun vietit pitkän illan lapsukaisten kanssa. Kerran viidessä ja puolessa vuodessa tällaista riemua on liian harvoin. Ehkäpä seuraavan kerran jo 43-vuotiaana???!!

Tänä yönä näen värikkäitä unia loistavien taustakappaleiden kera. 

Kesän suosikkijuoksubiisini, olkaatten hyvät: 



Halaus lennosta


Tapasimme L:n kanssa Makasiiniterminaalin kulmilla ja päätimme lähteä juoksemaan sisämaahan, eli pitkin Bulevardia. Kaivarin kierto ei tullut kysymykseenkään, sillä meren läheisyydessä jalat lipsuivat ja liukuivat vallattomina mustalla jäällä.

Kotimatkalla ohitin Kauppatorilla miesjuoksijan, joka veti kohdallani hurjat lipat. Otin spontaanisti kiinni ja halasimme toisiamme samalla kun teimme kaikkemme ettemme rojahtaisi pyörätielle. Otimme muutaman tanssiaskeleen ja pysyimme kuin pysyimmekin pystyssä. Selvisimme molemmat säikähdyksellä. Polvi vääntyi hieman, mutta uskon sen korjaantuvan hyvillä yöunilla. (Se auttaa miltei kaikkeen). Vaihdoimme erotessamme muutaman sanasen ja valloittavat hymyt. Sinkut tässä teille uusi iskutapa ;)

Saas nähdä mitä uusia lihaksia mulla onkaan huomenissa. Jäällä juostessa tulee jännitettyä kroppaa aivan toisella tapaa kuin normaalisti. Pitää olla varuillaan myös rasitusvammojen kanssa, sillä tällainen sipsuttelu on kaukana oikeasta juoksutekniikasta.

Ruotsalaisuuden päivänä 7,8 km | 45:10
Adam Lambert ja L. rytmittivät juoksua kumpainenkin vuorollaan. 


Pieni vesimieheni


Poikani on vesimies tai sitten kauris, riippuen mistä lehdestä horoskoopin bongaa. Oli kumpi tahansa, vesi on ollut hänen omin elementtinsä pienestä pitäen. Ollessaan hieman päälle vuoden ikäinen, tarhan tädit epäilivät, että poika voisi löytää vettä vaikka Saharasta. Uskon tähän itsekin. Vesi vetää häntä yhä puoleensa magneetin tavoin.


Pikku-N täytti tänään ystävänsä kanssa tarhan pihalla olleen muuttolaatikon vedellä. Kun se oli täynnä, ei aikaakaan, kun N oli pyllähtänyt laatikkoon peppu edellä. Siinä oli naurussa pitelemistä sekä vaatteissa ja kumppareissa vettä puristeltavana. Onneksi N ei häkelly pienistä veden kanssa peuhatessaan. 

Pari kesää sitten Italiassa lomaillessamme iso aalto vyöryi ylitsemme. Tiukasta puristuksesta huolimatta poika irtosi otteestani... 

Sain viimein nilkasta kiinni ja nostin hädissäni pojan ylös umpisukkeluksista. On varmaan selittämättäkin selvää, että nuo sekunnit olivat elämäni pisimmät. Pieni vesimies ei ollut millänsäkään. Manaili vaan, että mustekala vei hänen uimahellehattunsa meren pohjaan. Sydämeni ei lakannut hakkaamasta kahtasataa kuin vasta monen metrin päässä rantaviivasta kuuman hiekan syleillessä varpaitani. 



Näin Suuren sinisen 17-kesäisenä Pariisissa "Ranskan isän" kanssa. Menimme leffan jälkeen jädelle. Söin jättikokoisen banana splitin ja Jorge sitruunasorbetin vodkalorauksella. Keskustelimme leffasta, Van Goghin taiteesta... Jännä mitä kaikkea sitä muistaakaan 23 vuoden takaisista tapahtumista.  

Kun ei pääsekään juoksemaan


Keljuttaa kaikkien niiden puolesta, jotka ovat olleet niin onnekkaita, että ovat voittaneet osallistuja-arpajaisissa paikan New Yorkin maratonille, ovat maksaneet tuntuvan osallistumismaksun, matkustaneet isoon omenaan ja kaiken lisäksi ovat vielä treenanneet vietävästi H-hetkeä varten mutta eivät pääsekään juoksemaan. Hyvä kunto ja sporttinen elämäntapa eivät tietenkään mene hukkaan, vaikka ei pääsisikään itse juoksutapahtumaan, mutta keljuinta on se, että NYC:in maratonin peruutus tehtiin viime tipassa. Syy on hyvä ja ymmärrettävä, mutta tapa millä asia hoidettiin on ala-arvoinen. Myrsky maanantaina, keskiviikkona vahvistus että maraton juostaan myrskytuhoista huolimatta ja perjantaina sunnuntain tapahtuma peruttiin. Juoksijoille annettiin turhaa toivoa, kun juoksu olisi voitu peruuttaa saman tien jo alkuviikosta. 

Juoksu ja lapset ovat elämäni suola. Ne on helppo laittaa tärkeysjärjestykseen, mutta onneksi siitä listan kakkosesta ei tarvitse lasten takia luopua, kuin vain hetkellisesti. Olen kerran jättänyt omasta tahdostani maratonin kesken. Poikani oli nelikuinen ja odotteli minua Tukholman kaupungintalon kieppeillä 15 kilometrin kohdalla. Kun näin hänet, millään muulla ei ollut enää väliä. Jäin imettämään ja sovimme mieheni kanssa, että tapaamme kunhan hän on käynyt ylittämässä muodollisesti 21,1 kilometrin viivan.

Vuotta myöhemmin jouduin jättämään juoksun kokonaan väliin. Samainen pikkuherra sairastui ensimmäistä kertaa kunnolla ollessamme laivamatkalla Tukholmaan. Tutkailimme tilannetta paikan päällä perjantaina ja haimme tavalliseen tapaamme juoksunumerot ja muut tilpehöörit. Juoksupäivän aamuna tajusin, ettei juokseminen ole mahdollista. Vaikka hoitajana olisikin ollut lääkärisiskoni ja tiedän että poikani olisi ollut parhaissa mahdollisissa käsissä, en millään voinut lähteä hänen luotaan. Siinä väsymystilassa ja henkisessä lamaannuksessa en olisi voinut juosta metriäkään. 

Oli rankaa mennä lähtöalueelle ensiaputelttaan kertomaan, ettemme osallistu päivän juoksuun. Ympärillä oli tuhansia innokkaita juoksijoita ja jännitys oli käsin kosketeltavaa. Olisin halunnut olla yksi heistä. Kaikista eniten halusin että poikani olisi taas terve. Repesin itkuun. Huoltojoukoissa ollut isoäiti ymmärsi heti tuskani ja ristiriitaiset tunteeni. Koskapa läheisen sairaus ei oikeuta siirtämään osallistumista seuraavalle vuodelle, paikalla oleva lääkäri kirjasi, että sekä minä että mieheni olimme virallisesti sairaita. 

Pienikokoinen, 7-kiloinen poikani menetti kolmessa päivässä yli puoli kiloa elopainostaan. Yhtä nopeasti kuin lapset sairastuvat, yhtä nopeasti he tuntuvat siitä onneksi toipuvan. Mieheni vahvimpiin tunnekokemuksiin kuuluu varmastikin fillarireissu sairaan lapsukaisensa kanssa. Poika ei ollut syönyt aikoihin mitään. Nähdessään mansikoita, hän osoitti niitä ja sanoi: ”Jag vill ha!” Isä olisi sillä hetkellä ostanut vaikka kottikärryllisen mansikoita pienokaiselleen. ”Ihan mitä vaan rakas haluat!”

Maratonille treenatessa ei voi koskaan olla varma josko lähtöviivan pääsee ylittämään, maaliviivasta puhumattakaan. New Yorkin peruutus ja Tukholman takatalvijuoksu kesäkuussa ovat panneet miettimään, ettei enää oma kunto ja (ikävät) tapahtumat lähipiirissä ole ainoita syitä jättää juoksu väliin. Ne ovat vaan helpompi hyväksyä kuin sääolosuhteisiin liittyvät.




kuva: ING New York City Marathonin FB-sivut

Kiire, kiire!


Eilisiltainen peruslenkki Kaivarin ympäri, tällä kertaa myötäpäivään, meni yhdessä suhauksessa. Mulla oli hurja hoppu kotiin katsomaan telkkaria. Nii-in, telkkaria totta tosiaan.

En ole koskaan ollut The Tonight Shown tai muiden vastaavien puhepläjäysten fani. SVT:n Skavlan on kuitenkin poikkeus. Se on yksi parhaita puheohjelmia ikinä. Norjan, ruotsin ja englannin kielen sekoitus on kakofonisen piristävää. Vieraslistasta ei välttämättä osaa arvata mitä ilta tuo tullessaan, sillä Skavlanilla on taito yllättää. Eilen aiheena oli mm. oman ajan menettäminen vanhempana ja lapsen tulon tuoma muutos elämässä. Aikamoisen ajankohtaista allekirjoittaneelle.

Fredrik Skavlan hoitaa joka kerta homman himaan ihanan hymyilevänä. Hitaan alun jälkeen ohjelma näytti taas parhaat puolensa. Tällä kertaa Skavlan tosin jäi statistiksi rockstara Robbie Williamsin varastaessa shown. Hyvän isännän tavoin hän antoi tilaa ja ohjasi keskustelua minkä vierailtaan kykeni. Muita vieraita olivat norjalainen kirjailija Karl Ove Knausgård, ruotsalainen sarjakuvapiirtäjä Martin Kellermann, brittikoomikko ja kirjailija Dawn French sekä Jon Bon Jovi, joka ei sen kummemmin esittelyjä kaipaa.

Mulla on erityinen syy siihen, miksi haluan katsoa Skavlanin livenä, en tallenteena. Tiedän, että systerini seuraa miehensä kanssa ohjelmaa samanaikaisesti Ruotsissa omalla kotisohvallaan kököttäen ja teetä hörppien. Välillämme olevista sadoista kilometreistä huolimatta tuntuu siltä, kuin tekisimme jotain yhdessä. Edes kerran viikossa, perjantaisin klo 22 Suomen aikaa.


pe 2.11. 
Kaivarin peruskiekka
6,2 km | 30:43 
keskinopeus 4:57 min/km






kuva: resume.se

Fantasiaa omasta takaa


Tarhan vanhempainyhdistyksen järjestämät Halloween-juhlat olivat vauhdikkaat ja äänekkäät. ”Hevikokki” oli taikonut herkullista kasviskeittoa ja maailman parasta leipää. Olisin voinut puputtaa sitä enemmänkin. Vatsa vaan ei enää ole samalla tavalla vuorattu leivällä kuin aiemmin, joten yritän nauttia tuota herkkua hyvän olon rajoissa.

Oli ihana nähdä lasten intoa heidän liihotellessaan ympäriinsä prinsessoina, kurpitsoina, kummituksina, merirosvoina tai missä vain ihanissa luomuksissa. Kuten arvata saattaa, kotiuduimme kahden äärimmäisen hikisen ja väsyneen lapsen kanssa. Suihku venyi kylpemiseksi mutta eikö sekin ole eräänlainen illan rauhoittumishetki?! Ainakin sillä sai lämpöä hytiseviin luihin.

Halloweenittely alkoi meillä virallisesti eilen puolilta öin. Sähköhammasharjani päätti sanoa sopimuksensa irti hyvin ladattuna ja erittäin äänekkäästi. Sitä ei saanut pois päältä kun sen oli kerran saanut työn ja tuskan jälkeen toimimaan. Niinpä nukahdimme kylppäristä kantautuvaan kolkkoon sähköhammasharjan hurinaan. Se miltei pomppi raivoissaan kaakelilattialla. Siinä olisi jutun juurta modernisoituun uusintaversioon Disneyn Fantasia-tarinasta. 


Lankoni tekstasi lahden takaa kiitokset alkuviikon lenkistä. Valitin vastauksessani, että arvon lähteäkö vai eikö. "Du ska, så blir du pigg och glad sen", tuli vastaus pikana. Ei auttanut kuin lähteä pimeään ja kylmään. Kannatti! 


To 1.11. Töölönlahdella
6,2 km | 32:25