Kello on jo yli kymmenen ja silti makkarista kuuluu kuisketta
ja kikatusta. Välillä jompikumpi tulee rollimaan toisesta. Kaipaan omaa aikaa, sellaista, jolloin voin puuhastella rauhassa ilman, että
yksi lapsukainen toisen perään ilmestyy bumerangina olkkariin.
Tietsikasta, rakkaasta Pulustani loppuu kohta puhti ja niin
kyllä tästä äidistäkin. Duunini sisältö vaihtui jonkin aikaa sitten.
Positiivista on, ettei sitä tarvitse tuoda kotiin. Mutta toisaalta enpä näin
rikkiväsyneenä sitä pystyisikään tekemään öiseen aikaan. Uusi duunini vie viimeisimmänkin virran. Olen tajuttoman vetämätön työpäivän ja lapsitäytteisen illan jälkeen.
Juoksusta saa energiaa, mutta tämän viikon juoksut voi
näyttää yhdellä peukulla. Tarkoituksenani oli lähteä tänään kirmaamaan, mutta
jäinkin lastenvahdiksi miehen suunnatessa kohti Meikkua. Onneksi huominen on
keksitty. Silloin voi tehdä kaiken sen, mikä jäi eilen tekemättä.
Jos minulta kysyttäisiin, mikä sielunmaisemani on, tämä olisi lähes sen vastakohta. Kuvassa on rapainen, tihkusateessa rämpivä marraskuinen lauantai Kaivopuistossa. Valopilkkuna kuitenkin pieni, litimärkä vesimieheni.
Juoksin tiistaina häthätää Kaivarin kiekan sillä välin
kun tyttäreni oli jumpassa. Puolessa tunnissa 6 km, eli ei hullummin. Jälkihiki
pukkasi pintaan ja hytisin kylmästä. Onneksi kotona odotti kuuma, pitkä suihku
(tällä kertaa ilman yleisöä) ja pinaattikeittoillallinen.
Ei kommentteja