Suuntasin katseeni vuoteen 2024 jo Vantaan maratonin toisella, ja omalla kohdallani viimeiseksi jääneellä kierroksella. Kuluneeseen vuoteen ei mahtunut maratonia, mutta säännöllinen juoksu ja ahkera kävely ovat pitäneet mut varmasti useimpia ikäisiäni paremmassa kunnossa.
Olen kokenut syksyn mittaan maanista euforiaa lenkkipolulla, mutta olen myös tullut takaisin kotiin kesken lenkin häntä koipien välissä. Molempiin ääripäihin syy löytyy arjen kokonaiskuormituksesta.
Olen osallistunut jo muutamaan otteeseen Helsingin kesäyössä järjestettävään Twilight Runiin. Puolimaraton on päättynyt molemmilla kerroilla kahden miltei identtisen kierroksen jälkeen upottavalle Hietsun rantahietikolle. Viimeisten 100 metrin ajan päähäni on mahtunut vain ärräpäitä, sillä hiekka vie vauhdista viimeisetkin mehut. Tänä vuonna mulla pääsi kirosanat suustani jo tapahtumaa edeltävällä viikolla.
Mielikuvitukseni lähti liitelemään kuullessani sanan fabella. Näin silmieni edessä italialaisen kreivittären, Contessa Fabellan, jonka herkkä salamyhkäisyys oli suorastaan kiehtovaa. Hänellä oli kukkia hiuksissaan ja hymy löi arvoituksellisuudessaan Mona Lisan laudalta.
Valitettavasti minun fabellani on kuitenkin jotain aivan muuta kuin kirjoittamattomien romaanien sankaritar.
Mua oltiin varoiteltu uusista lenkkareistani. Ne olivat kuulemma nopeat. Niin nopeat, että treenin alkuun tehty lämmittely menisi varmasti sekin vauhdeiltaan varsinaisen vauhtitreenin puolelle. Jos mulla olisi ollut järkeä päässäni, olisin kuunnellut itseäni viisaampia juoksijoita, enkä olisi ottanut ensiaskeleita uusilla tossuillani suoraan alamäkeen.
Kello oli jo lähempänä puolta seiskaa lompsiessani viimein Olympiastadionilta himan suuntaan. Olin ylittänyt maaliviivan puolimaratonilla puolisentoista tuntia aikaisemmin ja olin edelleenkin pakahtua onnesta.
Nauhoitin Talvipuutarhan upeissa kulisseissa fiilikset tuoreeltaan Instaan ladattavaksi, mutta koskapa olin jättänyt aivot jonnekin puolimaratonin viidennelle kilometripylväälle, en saanut ladattua sitä paikoilleen. Jollekulle tämä olisi katastrofi, mulle ihan normimeininkiä lappujuoksun jälkeen.
Juoksin edellisen kerran yli viikko sitten torstaina. Itse asiassa juoksin silloin kolme kertaa. Otin ensin puolipitkän juoksupyrähdyksen junaan, sillä kuten niin useasti aikaisemmin, aika tuntui viilettävän nopeutettuna ennen reissuun lähtöä. Toisen kerran kipitin kilometritolkulla kynnystestissä ja kolmannen kerran spurttasin täysillä urheilukentällä pesäpallon tuoksinnassa.
Joskus aikanaan odotin kauan fanittamieni artistien konsertteja kuin kuuta nousevaa. Nykyään keikat ovat mulle harvinaista herkkua, ja viimeistään siinä vaiheessa kun pitäisi alkaa kasata kahdelta tai useammalta hengeltä satalappusia lippumyymälän pöytään, viimeinenkin innon hiukkanen konserttia kohtaan katoaa. Siitäkin huolimatta, että tiedän elämyksen olevan parhaimmillaan jotain sellaista, mitä rahalla ei voi mitata.
Toin duunin tyhy-päivästä kaksi tuliaista. Pesiksessä venähtänyt takareisi oli odottamaton ja tarpeeton, mutta sykerajojen päivitysmahdollisuutta olinkin jo kaipaillut pitkään.
Kynnystesti ei kuulunut Varalan Urheiluopistossa järjestetyn tyhy-tapahtuman valikoimaan, mutta onneksi sain hieman sooloilla. Hikoilin ainakin parin henkilön edestä, enkä mennyt sieltä missä aita on matalin. Testi oli kestoltaan sen verran kompakti, että harva varmaan edes huomasi mun olleen jossain toisaalla.
Tällä kertaa en listaa villasukkia tai välikerrastoja, sillä onhan nyt viimein kevät! Vaikka kevätkuukaudet eivät ole toistensa kaltaisia, ja ikävien takapakkien vuoksi välikerrokset on kaivettava satunnaisesti naftaliinista, maalis- ja huhtikuun vaatetuksessa on kuitenkin yhtäläisyyksiä, nimittäin...
Sunnuntaipäivän hulinaan verrattuna lauantainen Helsinki 10 oli lastenleikkiä. Ei sekään toki helpolla päästänyt, mutta kyllä teinien prinsessajuhlien kapellimestarin homma voittaa kymmenen kilsan kisan raskaudessaan mennen tullen. Sykkeet nousivat lauantaina korkeammalle, mutta desibelitasossa klassikkoleffan sing along -versio hakkasi jopa Helsinki kympin kannustusmusat. Tai no, kuuluttajan huuto mikkiin lähtöviivalla ylitti kyllä kaiken.
Kevään koittaessa vaatekerrat vähentyvät, aurinkorasva kaivetaan kaapin perukoilta, sepeli pyörii enää ajoteillä ja juoksuvauhti kiihtyy huomaamatta. Tai no, kiihtyisi, jos happi kiertäisi moottorissa ja keuhkot saisivat hengittää raikasta ilmaa.
Olisihan se tyhmää, jos eläisi koko ajan ajatuksella "sitten kun...". Vaikka elänkin tätä hetkeä, tässä ja nyt, pääni sopukat ja kalenterini ovat täynnä merkintöjä pienistä ja isoista kohokohdista, joita odotan innolla.
Eilisen kohdalla kalenterissa luki isoilla kirjaimilla KOKAIINI.
Sade sekä sulavan jään ja lumen lotina enteilevät kevään tuloa. Kevät taas merkitsee mahtavia juoksukisoja, joissa pääsee testaamaan talvitreenin tehot ja määrittelemään tämänvuotisen lähtötilanteen. Arvaapa vaan, kuka on täpinöissään.
*mainos HOKA* Olen juossut miltei kaikki lenkit helmikuun alusta lähtien Hokan päivitetyillä versioilla Cliftonista ja Challengerista. Edeltävät mallit molemmista ovat olleet vuodesta vuoteen lenkkarihyllyni klassikoita ja jokapäiväiseen käyttöön tarkoitettuja luottokumppaneita.
Vaikka sitä usein ajatteleekin, ettei hyvää kannata muuttaa, Hoka on osoittanut, että hyvistäkin on saatavissa entistäkin paremmat. Tämä on tapahtunut sekä Cliftonin yhdeksännen version, että Challengerin seitsemännen version kohdalla.
Pääsin viime viikonloppuna mukaan yleisurheilun SM-hallien kulisseihin toimitsijana, yhtenä järjestävän tahon HIFK:n vapaaehtoisista apureista. Perjantai-illasta sunnuntai-iltaan kestänyt urakka oli antoisa, mutta samalla äärimmäisen raskas.
Ajattelin pärjätä tänäkin vuonna juoksuohjelmasokkelossa ilman asiantuntevan valmentajan apua. Olen kahlannut läpi aikaisempia, juoksuvalmentajien minulle räätälöimiä ohjelmia sekä netistä saatavilla olevia juoksuohjelmia löytääkseni ideoita sekä sopivan rytmityksen ja nousujohteisen suunnitelman treeneihini.
Helmikuu on vielä visusti talven puolella, joten avainsanana tämän kuun lenkkipukeutumiselle on lämpö. Tammikuussa korostin käsien ja jalkojen hyvinvointia, nyt on vuorossa etureidet ja takamus.
Vielä on hetki aikaa siihen, kun kalenterissani tulee olemaan treenejä miltei viikon jokaiselle päivälle. Jotta juokseminen ei jäisi liikaa takaa-alalle, käytän tämän juoksulta vapautuneen ajan hyödykseni suunnittelemalla tulevan kevään juoksuaikataulutusta.
Multa kysyttiin aikanaan työhaastattelussa miten juhlistan, jos duunissa on tullut onnistuminen.
"Juoksen", vastasin.
Entä miten purat paineet, jos töissä on mennyt kaikki pieleen?
"Juoksen", vastasin tähänkin.
Pistin viimeisimmän kisailmoittautumisen *) sisään perinteiselle Naisten Kympille, joka järjestetään tuttuun tapaan Helsingissä toukokuussa. Olen juossut Naisten Kympin ensimmäistä kertaa muistaakseni vuonna 1986, ja otin uusiksi heti seuraavana vuonna. Väliin tuli pitkä tauko, kunnes olin sattuman kautta kolmatta kertaa lähtökarsinassa syksyllä 2021 jännittämässä tulevaa juoksua yhdessä tyttäreni kanssa.
Päätimme tuon ensimmäisen yhteisen kerran jälkeen, että teemme tästä perinteen.
"Nännännää nänännäänäänää..." Nylon Beat kannustaa mua korvissani samalla kun yritän päihittää vastatuulen. Ei se vaan onnistu millään, taaskaan. Juoksen paikoillani ja hikiläntti sen kun kasvaa selässäni. Urakoin kuin näkymättömällä juoksumatolla. Vuoden viimeisellä lenkillä en pääsisi selvästikään helpolla.
Fiilisjuoksija ja elämäntapamaratoonari. Sykkeiden tuijottelija. Yöjuoksija, avantouimari ja kahden teinin äiti. Takana 36 täyspitkää ja katse seuraavassa. HOKA-lähettiläs | pikkuliten(a)gmail.com
