Hiki valuu jo, vaikka lenkkarit vielä eteisessä

Viime viikon kilometrit voi laskea kahden käden sormilla.

Keskiviikkoiltana lämpömittari näytti kolmeakymmentä puoli kymmenen aikoihin Pitkänsillan kupeessa. Olin jo pitkään haaveillut Mustikkamaan kiertämisestä. Siinä oli vain yksi mutta matkassa - Sörnäisten rantatie. Kuljen Sörkan rantatietä miltei päivittäin. Se on varmasti yksi saasteisimpia ja tylsimpiä kuntoilupaikkoja koko Helsingissä. Ja ainoa järkevä reitti Mustikkamaalle.

En muista, kenen idea alun perin oli, mutta hyppäsin Liisankadulta kuuteentoista ja köröttelin Kulosaareen. Reitti Mustikkamaan ympäri oli aivan kuten muistinkin, sopivan pehmeä ja vaihteleva, mutta tosi lyhyt. Tarkoituksenani oli jatkaa Kulosaaren ympäri kohti kotia, mutta kuumuus ja pujopusikot veivät mehut. Sen sijaan kävelin pitkin katuja ja ihailin hulppeita taloja ja pääskysten iloittelua. Dösää odotellessani tein pienen kuntopiirin bussikatoksen alla.


Tarkoituksenani oli juosta viikon toinen lenkki yhdessä mieheni kanssa. Hän odotteli sunnuntaiaamuna lenkkivaatteet päällä heräämistäni. Sitä saikin odotella, sillä nukuimme Miss N:n kanssa lähes puoleen yhteentoista. Solvallan raikas ilma teki tehtävänsä.

Aurinko oli korkeimmillaan startatessamme Haltian nurkalta metsäreitille. Nousut olivat raskaita, varsinkin mieheni nimeämä Riemurinne, joka ei tuntunut loppuvan koskaan. Juoksun jälkeen oli ihana pulahtaa veteen Maratonmamman perheen ja lapsiemme seuraksi.

Oli mahtava päästä lenkkipolulle yhdessä mieheni kanssa. Jos maratonstartteja ei lasketa mukaan, olemme edellisen kerran juosseet yhdessä viime elokuussa. Muutenkin viikonloppureissu oli yksi kesän kohokohdista. Perhe oli Nuuksiossa pari yötä, itse pääsin tosin sinne vain yhdeksi. Siitä huolimatta tuntui siltä, kun olisin ollut luonnon helmassa pidempäänkin. Nyt jaksaa taas paahtaa töiden parissa, kun akut on ladattu. Ja toimiston ilmastointikaan ei tunnu hassummalta näillä helteillä.

Rankkaa luettavaa

Åsne Seierstadin Yksi meistä - Kertomus Norjasta ei ole kevyintä mahdollista kesälukemista. Kirja alkaa kohtauksella Utøyan saarelta kolmen vuoden takaa. Kirjassa terrori-iskun tekijän ja uhrien elämät kulkevat rinta rinnan. Jokainen halusi omalta osaltaan muuttaa maailmaa. Kirja päättyy rakkaimpansa menettäneiden kamppailuun surun keskellä ja tekijän vankila-arkeen.

Kirja ei jättänyt kylmäksi. Se on jäänyt kummittelemaan mieleni sopukoihin. Kysymys "Mitä jos?" pyörii päässäni.

Olisiko sijaisperhe voinut muuttaa pojan elämän suuntaa? 
Oltaisiinko tragedia voitu estää, jos joku olisi tajunnut, mitä AB puuhaa? 
Olisiko Utøyan isku jäänyt vain yritykseksi, jos poliisilaitos olisi ollut ajan tasalla tapahtumapäivänä? 

 Jos aiot lukea tämän kirjan, varaa nenäliinoja tarpeeksi kirjan viereen. Ja muista halata rakkaimpiasi.

Ja voittaja on...

En voita ikinä mitään. Tai ainakaan sen jälkeen, kun voitin 80-luvun alussa Rovaniemellä lahtikollisen Aurinko Jaffaa. Se oli iso juttu tokaluokkalaiselle. Saattaisi toki olla vieläkin. Lahtikko on ihme kyllä edelleenkin tallessa. Pulloja siinä ei ole säilytetty vuosiin, vaan se toimii nykyään lastenhuoneessa tyynysäilönä.

Sain maanantaiaamuna yllätyksekseni tekstarin, jossa kerrottiin, että olen voittanut Skullcandyn kuulokkeet. Olin juuri samaisena aamuna manaillut lapsieni Skullcandyjä katsellessani, ettei mulla ole omia vastaavia, joilla kuulisin Sörnäisten rantatiellä musiikkiakin liikenteen melun seasta. Juoksukuulokkeeni kun eivät peitä ympäröiviä ääniä.

Kannatti täyttää arvontakuponki Viking Mariellalla. Sen ansiosta olen saanut nauttia työmatkalla basson jytinästä. Kävelyvauhti ei vaan tunnu riittävän jaloille. Jalat ja mieli haluaisivat rynniä musiikin tahtiin.

Löysin vihdoin ja viimein juoksulistaltani hyvän aamukävelybiisin. Ja aahhh, ne bassot...

Alicia Keys - Girl On Fire (Inferno Version) ft. Nicki Minaj: