Kotikulmamatkailua


Kadut ja puistot ovat parhaillaan yhtä hallitsematonta jäärataa, joten lasten kanssa ulkohuvit jäävät valitettavasti aika vähälle. Onneksi Helsingissä löytyy passeleita, ilmaisia retkikohteita sisätiloissa aivan kotinurkilta.

Kävimme katsastamassa lauantaina Lasten kaupungin, jonka nurkat kiilsivät vielä uutuuttaan. Omaan makuuni talo oli liian museomainen, eli lapsilla oli enemmän katsottavaa kuin puuhasteltavaa. Mummola ja sen mummo olivat ihania kumpainenkin. Ihan jo pelkästään hänen takiaan kannattaa piipahtaa Senaatintorin nurkalla Söderholmin talossa.

Kiirehdimme Lasten kaupungista Kino Engeliin katsomaan dokumenttipätkiä helsinkiläisten joulunvietosta eri vuosikymmeninä. Ihme kyllä lapset jaksoivat katsoa filmiä toisen perään. Miss N tosin tokaisi, että joulujutut olisivat olleet parempia, jos niissä olisi ollut prinsessoita. Ehkäpä seuraavan kerran dokkari-innon iskiessä keskitymme muistelemaan kotitelkkarista Ruotsin kuningasperheen edellisvuoden tapahtumia. Prinsessat eivät siinä tarinassa lopu kesken.

Sunnuntaina lumi oli sulanut sen verran, että puistossakin siitä sai lapiolla jo jotain irti. Matkalla Hakikseen käväisimme Ruiskumestarin talossa. Olenkohan käynyt siellä koskaan kesäaikaan? Jotenkin koko talo huokuu joulun henkeä. Hienoa, että tuollainen pieni keidas on säilynyt kivitalojen puristuksessa. 

Pikku N:n tämänvuotinen joulukalenteri on yksi parhaista ikinä. Oli ilo tutustua yhdessä Ruiskumestarin talon asukkaiden jouluvalmisteluihin. Kalenterista lisätietoja klikkaamalla tästä. Kuva on napattu Kirkko ja Kaupunki -lehden arkistosta. 


Pakkasukko kylässä


Olen asunut Töölössä pariin otteeseen. Osoitteiden välissä on pieni puisto sekä nopeasti laskettuna 25 vuotta ja risat. En muista ensimmäisestä kodistani Apollonkadulla mitään. Siitä toisesta, vastaremontoidusta kodista on jäänyt mieleen...

...kylpyhuone, jossa olisi voinut pitää kokonsa puolesta tanssiaiset. Kaikki oli tehty pyörätuolimitoituksella. Pyörätuolia ei tosin olisi saanut  kolmanteen kerrokseen. Sekä hissi että portaikko olivat siihen aivan liian ahtaat.

...keittonurkkaus, johon valui yläkerran vedet kesken Fucking Åmålin katsomisen.

...makuuhuone, jossa nukuimme pipot päässä, täkkien alla ja tuplamakuupussin sisällä. Parvekkeen kieroa ovea ei oltu vaihdettu rempassa. Lumi satoi sisään ja pysyi sulamattomana parketilla. Tämä talviajan jääkaappi toimi juhlajuomien viilentäjänä.

Muistot Töölöstä tupsahtivat mieleeni, kun ensimmäisten lumimyrskyjen aikaan huomasin ikkunalaudallamme lunta. Huoltomies oli tosin käynyt ikkunamme läpi kuukautta aiemmin ja fiksannut niitä. Rakkaani teippasi ikkunat näin joulun kunniaksi. Silti joulukuusen koristeet heilahtelevat suloisesti ilmavirrassa.

Kaverit ihanaiset, ottakaa mukaan villasukat kun tulette kyläilemään. Täällä on välillä hieman vilpo.

Katsoimme Lumiukon lasten kanssa kylki kyljessä. Jouluperinteitä tämäkin. 
Eipä se ukkokaan filmissä sulanut kotioloissa. Mitä nyt takkatuli kirpaisi hieman.


 Walking In The Air (The Snowman)

Rauhallista joulua!


Lapset leikkivät tontun yöllä kuusen alle tuomilla leluilla sopuisasti (ainakin vielä hetken). Riisipuuro on syöty, yksi sekametelisopalla ja toinen kanelisokerilla. Mantelin ja onnekkaan ensi vuoden sai  tällä kertaa pikku N. Joululimppu tuoksuu uunissa ja kohta on aika laittaa sahrami likoamaan Lucia-pullia varten.

Joulukuusi seisoo ylväänä koristeiden peitossa ja jokaisella ikkunalla loistaa joulun tähti. Tonttujoukko on asettunut yhdelle ikkunalle ja jouluseimi toiselle. Seimen takaa voi tarkkasilmäinen erottaa katalonialaisen joulukakkaajan.

Joulukalenterin viimeinenkin luukku on avattu. Tästä jouluaatto puksuttaakin sitten omaa vauhtiaan eteenpäin. Pulkkamäkeä, glögiä, jouluherkkuja, lasten riemua, kauniita joululauluja, kynttilöiden valoa...



Joulupossu


Perheessämme on yksi joululapsi. N&N eivät olleet pysyä pöksyissään lauantaiaamuna, sillä he olisivat halunneet päästä hyppäämään heti isänsä viereen sänkyyn ja herättämään synttärisankarin. Ensin piti kuitenkin keittää aamukahvit ja hieman kerrata onnittelulaulun sanoja. ”Pappa on han eikä hon”, opasti veli siskoaan. 

Synttärisankari jakoi kanssamme saamansa lahjapossun. Se jääkin tässä kodissa joulun ainoaksi kinkuksi.

Laitesurffari


Oloni on vetelä ja olen totaalisen vetämätön jos en juokse säännöllisesti. Tuntui nautinnolliselta päästä juoksemaan perjantain kunniaksi, kun takana oli tarpeeksi pitkä pätkä pelkkää arkiliikuntaa. Sain juosta rauhassa lähes tyhjällä salilla ja pystyin tutkailemaan laitteita ilman, että kukaan hönkäili niskaan. Aiemmin olen jättänyt lihaskunnon retuperälle ja olen vain juossut pukuhuoneesta juoksumatolle, matolta suihkuun ja ovesta ulos.

Ensimmäinen kerta voi mennä vielä tutustumisen piikkiin, onhan edellisestä punttisalilla treenaamisestani jo pieni ikuisuus. Seuraavilla kerroilla yritän karistaa laitesurffarin sisältäni ja paneutua olennaiseen.


pe 14.12. puoli yhdeksän uutisten aikaan
alkulämmittelynä 7,5 km | 39 min
punttisturistina 40 min

Touho Ankka on napattu Disney-sarjakuvajulkaisujen maailmanlaajuisesta tietokannasta sivustolta coa.inducks.org 

Yllätys, yllätys!


Päätimme yllättää lapset kunnolla. Olin vastassa, kun elämäni vauhdittajat saapuivat junalla sukulaisvierailulta Tukholmaan. Voi sitä onnen pärinää, minkä yllättävä äidin tapaaminen aiheutti pikkuisissa. Tuntui hyvältä saada perhe takaisin, vaikkakin nyt on rauha mennyttä.

Laivamatka yksin lauantaisella ruotsinlaivalla pikkujouluaikaan ei ole TOP kympissä "tämän haluan kokea" –listalla, mutta selvin kuitenkin ehjin nahoin ilman suurempia henkisiä kärsimyksiä. Pakenin hyttiin menon alkaessa kiihtyä... hmmm... mielenkiintoiseksi jo iltaseitsemän aikoihin. Punaviini, hyvä salaatti ja telkkarista tulleet neljä osaa HBO:n Girls-sarjaa takasivat onnistuneen illan. Niin ja tietty suljettu ovi, joka erotti oman hyttini juhlivasta kansasta. 

Kuljin rautatieasemalle tuttua reittiä jo niiltä ajoilta, jolloin olin vieläkin nuorempi ja jolloin systerini opiskeli Tukholmassa. Mielessäni villisti hyviä muistoja. Tässä välähdyksiä ihanalta sunnuntaikävelyltä ilman kiireen häivää.
Tästä on tullut juostua ohi kesän korvilla jo 14 kertaa. Maratonin ensimmäisellä kierroksella väkijoukon melske ja hurraus saa sydämen pomppimaan ja jalat vilistämään. Toisella kiekalla jäljellä oleva 12 kilometrin pätkä tuntuu samanaikaisesti järkyttävän pitkältä ja toisaalta vain peruslenkiltä.

Chokladkoppen on yksi monista kahviloista, joissa olen viihtynyt rakkaan systerini kanssa. Tällä kertaa nautin kaakaon sijasta herkullisen höyryävän cafe au laitin muistivihko seuranani. Olin onnekas, kun minulle löytyi pöytä täyteen pakatusta kahvilasta.

Jos pienen pieneen (pikkuliten) kahvilaan, eikä sen viereiseen isosiskoon Kaffekoppeniin mahdu, silloin voi ottaa herkut mukaansa ja nauttia ne vanhan kaupungin sokkeloissa. 

Joulutorit tuoksuvat mielettömille. Vahinko, ettei kuviin voi pakata sitä mausteiden ja grillimakkaran sekoitusta, joka leijui jouluisen Stortorgetin päällä. 

 Systerini on esitellyt minulle lukuisia kertoja uusia makuja Hötorgshallenissa. Täältä saa saman katon alta herkut ja niihin sopivat juhlajuomat.

90-luvun alkuvuosista lähtien Ordning&Reda on ollut lempikauppojani. Tämä kalenterien väriloisto houkuttelee takaisin O&R-kalenterien käyttäjäksi. Tässä hyvä esimerkki siitä, ettei joulukoristelun tarvitse olla yliampuvaa ollakseen näyttävää.

NK:n jouluikkunat ovat upeimmat ikinä näkemäni. Näissä on ihailtavaa myös aikuisille.

Rautatieaseman aulassa on tullut roikuttua itsekin kerran jos toisenkin odottamassa systeriä. Suurremontin myötä aulasta on kadonnut suurin osa penkeistä. Älytön muutos.

Slussenin uudelleen rakentaminen alkaa vanhan repimisellä vuonna 2014. Tulevaisuuden Slussenissa ei tule olemaan samaa, kämäistä lumoa, kuin vanhassa. Vaikka reitti lastenvaunujen kanssa paikallisjunilta ylös Götgatanille ostarin kautta onkin raivostuttava, näin iso muutos tulee vaatimaan vähän sulattelua.

Yksin kotona vielä hetken verran


Nyt olisi ollut loistava tilaisuus mennä viipottaa kavereiden kanssa, käydä leffassa, konsertissa tai tehdä ties mitä, mutta minä se vaan haluan tepastella kodin rauhassa. Olen ottanut hiljaisesta kodista kaiken irti, sillä tähän ei ole usein mahdollisuutta. Taidan olla melkoisen tylsä, tai ainakin keski-ikäinen.

Menin keskiviikkoiltana kahdeksan tietämillä sängyn päälle surffailemaan. Heräsin MacBook vieressäni puoli viideltä. Nopea hampaiden pesu, valot pois päältä ja takaisin unten maille. Heräsin virkistyneenä 14 tunnin nokosten jälkeen. Taisi tulla tarpeeseen!

Itsenäisyyspäivä sujui liikkuen niin juoksumatolla kuin kaupungillakin. Leikin kamera kaulassa turistia ja sulauduin hyvin turistimassoihin, joita velloi Aleksia pitkin edestakaisin. Kamera ei ole parhaasta päästä eikä edes keskikastia, mutta kyllä sillä sai kuitenkin taas kerran talletettua tunnelmat. 





Finlandia


Taivalsin aution Kaisaniemen puiston läpi hyräillen Finlandiaa. Yht´äkkiä kuulin vierestäni: ”Moi mä oon Pena, ota alusta.” Tein työtä käskettyä, vähän hämilläni tosin. Pena alkoi laulaa ja minä mukana. En osannut sanoja yhtä hyvin, mutta peesasin minkä kykenin. Lauloimme Finlandian loppuun ääniämme säästelemättä. Pena kiitteli, että pelastin hänen päivänsä. Toistin samat sanat ja erosimme Kansallisteatterin takana. Hän jatkoi matkaansa Rautatientorille, minä asemalle. Veikkaanpa, että myös hän hyräili mennessään.

Viritin juuri kahdelle ikkunalle talon kulmaan itsenäisyyspäivän kynttilät. Ne antavat ylväänä valoa ja muistuttavat, ettei mikään ole itsestään selvää, ei edes itsenäisyys. 


Talvijuoksukausi alkoi juoksumatolla. Se on todellista mielikuvaharjoittelua. Edellä juoksevan ahterin sijaan yritin nähdä edessäni Kaivarin rannan - huonolla menestyksellä. 

Ystäväni Juha totesi Facebookissa osuvasti: "Toisaalta voi sanoa ettei matolla tunnu kuin ensimmäisen puolen tunnin ajan tylsältä... sen jälkeen aivokäyrä pelkkää viivaa."

itsenäisyyspäivänä 10,3 km | 51:41





Kuvassa Kaisaniemen puisto hetki ennen Penan ilmestymistä.






Home alone


Lemmenlaivan tunnelma oli kaukana, kun kävin antamassa mojovat halipusut lapsukaisille ja R:lle Viikkarin terminaalissa. Ei tällä pimeydellä hirveästi vilkutella putkessa laivaan kävelijöille. Niinpä nappasin puhelimen kouraani ja soitin systerilleni Ruotsiin: ”Matkalla! Vuorokauden kuluttua siellä, jos ilmojen haltija ja Ruotsin valtion rautatiet näin suovat.”

Mitä teinkään ensimmäiseksi kotiin tultuani? No tottahan toki laitoin Buu-klubbenin päälle totuttuun tapaan. Ihmettelin vain aikani että tuotako tässä nyt pitäisi katsoa... Sen jälkeen keitin kunnon maitokahvit – kahdelle. Toinen mukillinen odottaa orpona tiskipöydän kulmalla.

Mun pitää selvästikin harjoitella tätä kotona yksin olemista. Kun oikein tsemppaan, pääsen varmaankin jatkokurssille siinä vaiheessa, kun muu perhe tuleekin taas jo kotiin. 


kuva: www.megomuseum.com

Vauhtimäkikävely


Päivän treeni sopii myös tällaiselle toipilaalle: vauhdikas kävely mäen päälle ja vielä vauhdikkaampi alastulo ehdalla Stigalla. Tämä on hyötyliikuntaa hauskimmillaan!

Lähdimme valloittamaan koko perheen voimin Kaisaniemen nyppylää siihen aikaan illasta, kun muut lapsiperheet olivat jo nauttimassa iltapalaa. Onneksi myös miss N on saanut itselleen oman menopelinsä. Lasten ei tarvitse enää odotella malttamattomina vaihtopaikalla, vaan he voivat viilettää omaa (hurjaa) vauhtiaan alas hankeen. Tai siis melkein omaa... Miss N saa vielä toistaiseksi isän tai äidin kelkkailukaveriksi mukaansa. Viimevuotinen läheltä piti –halaus puun kanssa on vielä turhan tuoreessa muistissa.

Kun silmä vältti, pikku N oli koristellut uuden Stigan synttärijuhlista saaduilla glittertarroilla. Miss N on onnesta sekaisin tuijottaessaan ratissa hymyilevää Arielia. Ja kuten arvata saattaa, ratti viuhtoo vimmatusti eikä jarruja turhaan kuluteta.


kuva: www.clasohlson.com

Terveisiä sairastuvalta


Eipä ihme, ettei viimesunnuntainen juoksu onnistunut suunnitelmien mukaan. Köpöttely enteili tuloillaan olevaa flunssaa. Olisi pitänyt kuunnella kroppaa tarkemmin. Olen ollut koko kuluneen viikon puolikuntoinen ja aamulla vointi oli sen verran huono, että katsoin parhaaksi olla menemättä töihin. Eipä se duunikaan oikein onnistuisi käheällä kurkulla, yskien ja päätä pidellen. On se kumma, miten huono omatunto vaivaa siitä, etten ole miesvahvuudessa mukana. Kipeä kun kipeä, mutta silti...

Kävin heittämässä lapsukaiset ratikalla tarhaan samalla reissulla kun kävin apteekissa. Sain siis oman osani tästä lumimyräkästä. Pikku N tiedusteli, josko tätä voi sanoa pieneksi lumimyrskyksi. Sanoin, että voisi sanoa peräti keskikokoiseksi. Katruska-kulta oli havainnut aamulenkillään Etelärannassa lukemat 36,6 m/s. Siinä tanssii tuuli aikamoista haipakkaa, ystävät hyvät.

Tsekkasin ihan uteliaisuuttani, miten ruotsinlaivat liikkuvat tällä säällä. Liikennetiedotteen mukaan Silja saapuu Helsinkiin arviolta neljältä iltapäivällä kello 10.30 asemesta. Viikkari saapunee satamaan tuntia aiemmin. Täytyy myöntää, etten haluaisi olla risteilyllä tällä kelillä, kun maakrapunakin on tekemistä. Keskustassa näytti siltä, että suuri osa autoista oli jätetty tänään kotiin kinosten alle. Hyvä niin, sillä yleisilläkin tuntui olevan hankaluuksia. Muun muassa Urho Kekkosen kadulla oli jumissa viitisen bussia, kuorma-auto ja kolme spåraa. Kaiken kaikkiaan vaikutti siltä, että omat jalat vievät vikkelimmin eteenpäin, jos vain pystyy kipuamaan lumivallien yli.

Joudun vääntäytymään talvivetimiin vielä kerran, kun haen N&N:n kotiin. Lupasin heille leffaillan. Vetäydymme kolmistaan sohvalle peiton alle ja laitamme Håkan Bråkan & Josefin pyörimään. Hörpimme kenties kuumaa kaakaota ja vilkuilemme välillä ikkunalla tanssahtelevia lumihiutaleita. Ehkä tänään onkin ihan hyvä päivä sairastaa. 

Puhun paljon ja ainakin juoksemisesta


Ihme etten ole tarttunut aiemmin Haruki Murakamin kirjaan Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Kirja oli viihdyttävä välipala helposti luettavassa paketissa. Jaoin lukunautinnon kolmeen iltaan, vaikka olisinkin voinut niellä kirjan kerralla.

Minulta kysytään usein, mitä ajattelen juostessani. Pääni on juostessa sopivan kevyt. Välillä ajatukset hölskyvät juoksun tahtiin mutta mitään sen mullistavampaa ei pääkopassa kuitenkaan tapahdu. Niin on hyvä olla, kunhan keuhkot toimivat, sydän hakkaa lempeästi ja jalat tottelevat käskyjä. Satoi tai paistoi. Oli vapauttavaa lukea, etteivät muutkaan, tai ei ainakaan Haruki Murakami, keksi syöpälääkettä tai ratkaise maailman sotia juostessaan.

Tästä lähtien annan kysyjille tehtäväksi lukea kyseisen kirjan, sillä se antaa käsityksen siitä, mikä pistää ihmisen juoksemaan ja miksi sitä ei halua lopettaa vapaaehtoisesti. 

Olisi mukava kuulla anti-juoksijan mielipide kirjasta. Osuiko ja upposi vai nukuttiko?

Ei ihan putkeen


Kovasti odottamani kolme kympin kiekkaa jäivät kaksi kierrosta vajaiksi (10,7 km | 57 min). Toivottavasti 50 km tavoittelijat onnistuivat tänään paremmin. Keljutukseni ei ole kuitenkaan ihan niin kova kuin mitä olisin kuvitellut. Sain nimittäin uuden, mukavan tuttavuuden. Frejan vauhdissa oli hyvä juosta. Kun vaan elimistö tottuisi aamujuoksuihin...  

Running Finlandin sateinen sunnuntailenkki juostiin Larussa. Paikka ja aika olivat mitä mainioimmat, sillä saimme vaihdettua R:n kanssa lennosta lasten vahtivuoroa. Hän toi lapsukaiset käsikseen ja palasi juosten kotiin. Kotimatkamme lasten kanssa yleisillä oli tosin pitkääkin pidempi. Samaan matkaan, mihin R käytti juosten 32 minuuttia, meillä meni bussi+kävely-kombolla 1 h 20 min. Bussit olivat täynnä joulukatua ihmettelemään suuntaavia lapsiperheitä vaunuineen. Jäimme omien kärryjemme kanssa yhdestä jos toisestakin dösästä ulkopuolelle.

Viikonlopun kruunasi iltapala ystäväperheen luona telakan kupeessa. Ihanan rentoa oleskelua herkkujen ääressä! Lasten meininki yltyi välillä villiksi, mutta onneksi on keksitty pelastava, aina yhtä tehokas lastenvahti, YLE Femman  Bärtil. En tajua koko ohjelman hohtoa, mutta tärkeintä on, että sen kanssa homma menee aina takuuvarmasti putkeen.

Ehdimme juuri ja juuri näkemään joulukadun avajaiskulkueen. 


Bassetit ovat vuodesta toiseen henkilökohtaisia suosikkejani. 

Angry Birdsien päät taas näyttivät siltä, että pienikin tuulenvire 
saa ne vierimään alas kuorma-auton kyydistä. 

Joulu on taas, pikkujoulut on taas, lallalaa...


Virallinen pikkujouluaika on nyt korkattu. Luultavimmin eiliset bileet jäävät myös tämän sesongin ainokaisiksi. Ruoka oli herkullista ja seura mainiota. Ohjelma oli hervottoman hauskaa, mutta ehkäpä sitä oli hieman liikaakin. Siinä vaiheessa, kun siirryin juhlapaikalta junan lämpöön, bändi alkoi vasta soittaa ja porukka nousi paikoiltaan pöydistä. Minglailu jäi siis aika vähiin näissä bileissä.

Viime vuonna ehdin tanssia pikkujoulujuhlissa jalkani kipeiksi ja olla kotona puolilta öin, mutta tällä kertaa halusin viikonlopun viettoon kotosalle vieläkin aikaisemmin. Olen viettänyt lukuisia pikkujouluja baaritiskin molemmilla puolilla. Olen siis kokenut ja nähnyt yhtä jos toista. Ainakin sen verran, että tiedän etteivät pikkutunnit tuo hommaan yleensä lisäloistokkuutta.

Käytin eilen jokaisen hetken hyödykseni työpäivän päätyttyä. Juoksin duunista hakemaan lapsia (5 km, 25:10), vein heidät bussikyydillä hampurilaiselle, pudotin lapsukaiset isälleen sählypaikkaan, kipitin työpaikalle, kävin suihkussa, puin juhlavetimet ja nousin karaokebussiin. Kaikki tämä vajaassa kahdessa tunnissa. Onnistun edes joskus olemaan superäiti ;)

Sain nukkua tänään miltei aamuysiin, harvinaista kyllä. Yhdeksän tunnin yöunet, taivaallista! Ne unet tulevatkin tarpeeseen, sillä huomenna olisi tarkoitus vetää 30 kilsan treeni. Tein päätöksen aamupäivällä, kun satuin katsomaan naamakirjassa Running Finlandin keskustelua sunnuntain treeneistä. Saa nähdä kuinka pitkä lenkki sujuu pitkästä aikaa. Peukut ja tonttulakit saa laittaa ojoon. 


Kuva on napattu Länsiväylän Findus och Pettsons jul -näytelmän nostosta. Vaikka Unga Teatern onkin hankalassa paikassa Helsingistä käsin yleisillä liikuttaessa, oli se kuulemma kaiken reissaamisen väärti. Lapsukaiset nauttivat nähdessään kirjan heräävän henkiin. Huomenna onkin joulukadun avajaiset. Joulua joka lähtöön!

Vi vill ha sushi!



N&N ovat vaatimalla vaatineet sushia koko loppuviikon ajan. Tarhakaverit E ja V kuulemma rakastavat sushia ja muutenkin herkku taitaa olla itse kunkin huulilla tarhassa, ainakin puheissa.

Lapset pääsivät testaamaan tätä herkkua tämänpäiväisen puistokeikkamme päätteeksi. Voi sitä ravan määrää, minkä toimme ravintolaan mukanamme...


Tästä kokemuksesta päätellen ravintolavalikoimamme lasten kanssa laajeni entisestään. Erityisesti rapu-nigiri oli molempien mieleen. Puikot piti takavarikoida jo ennen kuin sushit saapuivat pöytään, joten ensikosketus sushien herkulliseen maailmaan otettiin sormin.



Virta vähissä


Kello on jo yli kymmenen ja silti makkarista kuuluu kuisketta ja kikatusta. Välillä jompikumpi tulee rollimaan toisesta. Kaipaan omaa aikaa, sellaista, jolloin voin puuhastella rauhassa ilman, että yksi lapsukainen toisen perään ilmestyy bumerangina olkkariin.

Tietsikasta, rakkaasta Pulustani loppuu kohta puhti ja niin kyllä tästä äidistäkin. Duunini sisältö vaihtui jonkin aikaa sitten. Positiivista on, ettei sitä tarvitse tuoda kotiin. Mutta toisaalta enpä näin rikkiväsyneenä sitä pystyisikään tekemään öiseen aikaan. Uusi duunini vie viimeisimmänkin virran. Olen tajuttoman vetämätön työpäivän ja lapsitäytteisen illan jälkeen.

Juoksusta saa energiaa, mutta tämän viikon juoksut voi näyttää yhdellä peukulla. Tarkoituksenani oli lähteä tänään kirmaamaan, mutta jäinkin lastenvahdiksi miehen suunnatessa kohti Meikkua. Onneksi huominen on keksitty. Silloin voi tehdä kaiken sen, mikä jäi eilen tekemättä.

Jos minulta kysyttäisiin, mikä sielunmaisemani on, tämä olisi lähes sen vastakohta. Kuvassa on rapainen, tihkusateessa rämpivä marraskuinen lauantai Kaivopuistossa. Valopilkkuna kuitenkin pieni, litimärkä vesimieheni.

Juoksin tiistaina häthätää Kaivarin kiekan sillä välin kun tyttäreni oli jumpassa. Puolessa tunnissa 6 km, eli ei hullummin. Jälkihiki pukkasi pintaan ja hytisin kylmästä. Onneksi kotona odotti kuuma, pitkä suihku (tällä kertaa ilman yleisöä) ja pinaattikeittoillallinen. 

Missä olit 10.11.12 klo 10:11:12?



Itse olin jotakuinkin Viikin kohdalla IKEA-bussissa matkalla Vantaalle. Vieressäni istui onnesta soikea miss N ja mussutti Ruotsin serkkujen lähettämiä ZOO-karkkeja.

Saimme ostettua Ikeasta mustan rotan pikku-N:n kaverille. 
Poika vaatimalla vaati, että ystävän pitää saada samanlainen kuin hänellä itsellään on. No, siinä on ihan tarpeeksi syytä hypätä ilmaisbussiin, eikö vaan. Reissu onnistui suunnitelmien mukaisesti. Lapset olivat innoissaan lapsiparkissa ja me vanhemmat nautimme kolmesta vartista ihan vaan kaksistaan. Perheen pienimmät odottivat jo ennakkoon saavansa masunsa täyteen Ikea-lihapullia. Mikä niistä tekee niin maagisia?
kuva: ikea.fi

Ostoslistalla oli tällä kertaa vain tuo rotta, servettejä ja oven sarana. Jälkimmäinen oli väärän mallinen. Sen sijaan ostimme tarpeellisena heräteostoksena yölamput lapsukaisille. Niitä pidetään samaisessa makuuhuoneessa, mihin saranakin olisi tullut. Ovi ei siis vieläkään pysy kiinni, mutta saammepa ainakin peloteltua mörköjä. Ne pitävät tästä lähtien itse kaapin ovea kiinni hypätessään peloissaan karkuun uusia kummituskarkottimiamme.

Vaihda akku


Tiedät varmaan sen mielettömän tunteen, kun lempibiisisi soitetaan täysillä ja voisit halutessasi vaikka koskettaa laulajaa? Tai entäpä sen fiiliksen, kun kameran näytölle tulee teksti ”vaihda akku” juuri kun suosikkilaulajasi astuu lavalle?

Kuvien sijaan elin tämän illan. Kiitos Markus Krunegård, kiitos Svenska Veckanin järjestäjät, kiitos isotäti P kun vietit pitkän illan lapsukaisten kanssa. Kerran viidessä ja puolessa vuodessa tällaista riemua on liian harvoin. Ehkäpä seuraavan kerran jo 43-vuotiaana???!!

Tänä yönä näen värikkäitä unia loistavien taustakappaleiden kera. 

Kesän suosikkijuoksubiisini, olkaatten hyvät: 



Halaus lennosta


Tapasimme L:n kanssa Makasiiniterminaalin kulmilla ja päätimme lähteä juoksemaan sisämaahan, eli pitkin Bulevardia. Kaivarin kierto ei tullut kysymykseenkään, sillä meren läheisyydessä jalat lipsuivat ja liukuivat vallattomina mustalla jäällä.

Kotimatkalla ohitin Kauppatorilla miesjuoksijan, joka veti kohdallani hurjat lipat. Otin spontaanisti kiinni ja halasimme toisiamme samalla kun teimme kaikkemme ettemme rojahtaisi pyörätielle. Otimme muutaman tanssiaskeleen ja pysyimme kuin pysyimmekin pystyssä. Selvisimme molemmat säikähdyksellä. Polvi vääntyi hieman, mutta uskon sen korjaantuvan hyvillä yöunilla. (Se auttaa miltei kaikkeen). Vaihdoimme erotessamme muutaman sanasen ja valloittavat hymyt. Sinkut tässä teille uusi iskutapa ;)

Saas nähdä mitä uusia lihaksia mulla onkaan huomenissa. Jäällä juostessa tulee jännitettyä kroppaa aivan toisella tapaa kuin normaalisti. Pitää olla varuillaan myös rasitusvammojen kanssa, sillä tällainen sipsuttelu on kaukana oikeasta juoksutekniikasta.

Ruotsalaisuuden päivänä 7,8 km | 45:10
Adam Lambert ja L. rytmittivät juoksua kumpainenkin vuorollaan. 


Pieni vesimieheni


Poikani on vesimies tai sitten kauris, riippuen mistä lehdestä horoskoopin bongaa. Oli kumpi tahansa, vesi on ollut hänen omin elementtinsä pienestä pitäen. Ollessaan hieman päälle vuoden ikäinen, tarhan tädit epäilivät, että poika voisi löytää vettä vaikka Saharasta. Uskon tähän itsekin. Vesi vetää häntä yhä puoleensa magneetin tavoin.


Pikku-N täytti tänään ystävänsä kanssa tarhan pihalla olleen muuttolaatikon vedellä. Kun se oli täynnä, ei aikaakaan, kun N oli pyllähtänyt laatikkoon peppu edellä. Siinä oli naurussa pitelemistä sekä vaatteissa ja kumppareissa vettä puristeltavana. Onneksi N ei häkelly pienistä veden kanssa peuhatessaan. 

Pari kesää sitten Italiassa lomaillessamme iso aalto vyöryi ylitsemme. Tiukasta puristuksesta huolimatta poika irtosi otteestani... 

Sain viimein nilkasta kiinni ja nostin hädissäni pojan ylös umpisukkeluksista. On varmaan selittämättäkin selvää, että nuo sekunnit olivat elämäni pisimmät. Pieni vesimies ei ollut millänsäkään. Manaili vaan, että mustekala vei hänen uimahellehattunsa meren pohjaan. Sydämeni ei lakannut hakkaamasta kahtasataa kuin vasta monen metrin päässä rantaviivasta kuuman hiekan syleillessä varpaitani. 



Näin Suuren sinisen 17-kesäisenä Pariisissa "Ranskan isän" kanssa. Menimme leffan jälkeen jädelle. Söin jättikokoisen banana splitin ja Jorge sitruunasorbetin vodkalorauksella. Keskustelimme leffasta, Van Goghin taiteesta... Jännä mitä kaikkea sitä muistaakaan 23 vuoden takaisista tapahtumista.  

Kun ei pääsekään juoksemaan


Keljuttaa kaikkien niiden puolesta, jotka ovat olleet niin onnekkaita, että ovat voittaneet osallistuja-arpajaisissa paikan New Yorkin maratonille, ovat maksaneet tuntuvan osallistumismaksun, matkustaneet isoon omenaan ja kaiken lisäksi ovat vielä treenanneet vietävästi H-hetkeä varten mutta eivät pääsekään juoksemaan. Hyvä kunto ja sporttinen elämäntapa eivät tietenkään mene hukkaan, vaikka ei pääsisikään itse juoksutapahtumaan, mutta keljuinta on se, että NYC:in maratonin peruutus tehtiin viime tipassa. Syy on hyvä ja ymmärrettävä, mutta tapa millä asia hoidettiin on ala-arvoinen. Myrsky maanantaina, keskiviikkona vahvistus että maraton juostaan myrskytuhoista huolimatta ja perjantaina sunnuntain tapahtuma peruttiin. Juoksijoille annettiin turhaa toivoa, kun juoksu olisi voitu peruuttaa saman tien jo alkuviikosta. 

Juoksu ja lapset ovat elämäni suola. Ne on helppo laittaa tärkeysjärjestykseen, mutta onneksi siitä listan kakkosesta ei tarvitse lasten takia luopua, kuin vain hetkellisesti. Olen kerran jättänyt omasta tahdostani maratonin kesken. Poikani oli nelikuinen ja odotteli minua Tukholman kaupungintalon kieppeillä 15 kilometrin kohdalla. Kun näin hänet, millään muulla ei ollut enää väliä. Jäin imettämään ja sovimme mieheni kanssa, että tapaamme kunhan hän on käynyt ylittämässä muodollisesti 21,1 kilometrin viivan.

Vuotta myöhemmin jouduin jättämään juoksun kokonaan väliin. Samainen pikkuherra sairastui ensimmäistä kertaa kunnolla ollessamme laivamatkalla Tukholmaan. Tutkailimme tilannetta paikan päällä perjantaina ja haimme tavalliseen tapaamme juoksunumerot ja muut tilpehöörit. Juoksupäivän aamuna tajusin, ettei juokseminen ole mahdollista. Vaikka hoitajana olisikin ollut lääkärisiskoni ja tiedän että poikani olisi ollut parhaissa mahdollisissa käsissä, en millään voinut lähteä hänen luotaan. Siinä väsymystilassa ja henkisessä lamaannuksessa en olisi voinut juosta metriäkään. 

Oli rankaa mennä lähtöalueelle ensiaputelttaan kertomaan, ettemme osallistu päivän juoksuun. Ympärillä oli tuhansia innokkaita juoksijoita ja jännitys oli käsin kosketeltavaa. Olisin halunnut olla yksi heistä. Kaikista eniten halusin että poikani olisi taas terve. Repesin itkuun. Huoltojoukoissa ollut isoäiti ymmärsi heti tuskani ja ristiriitaiset tunteeni. Koskapa läheisen sairaus ei oikeuta siirtämään osallistumista seuraavalle vuodelle, paikalla oleva lääkäri kirjasi, että sekä minä että mieheni olimme virallisesti sairaita. 

Pienikokoinen, 7-kiloinen poikani menetti kolmessa päivässä yli puoli kiloa elopainostaan. Yhtä nopeasti kuin lapset sairastuvat, yhtä nopeasti he tuntuvat siitä onneksi toipuvan. Mieheni vahvimpiin tunnekokemuksiin kuuluu varmastikin fillarireissu sairaan lapsukaisensa kanssa. Poika ei ollut syönyt aikoihin mitään. Nähdessään mansikoita, hän osoitti niitä ja sanoi: ”Jag vill ha!” Isä olisi sillä hetkellä ostanut vaikka kottikärryllisen mansikoita pienokaiselleen. ”Ihan mitä vaan rakas haluat!”

Maratonille treenatessa ei voi koskaan olla varma josko lähtöviivan pääsee ylittämään, maaliviivasta puhumattakaan. New Yorkin peruutus ja Tukholman takatalvijuoksu kesäkuussa ovat panneet miettimään, ettei enää oma kunto ja (ikävät) tapahtumat lähipiirissä ole ainoita syitä jättää juoksu väliin. Ne ovat vaan helpompi hyväksyä kuin sääolosuhteisiin liittyvät.




kuva: ING New York City Marathonin FB-sivut

Kiire, kiire!


Eilisiltainen peruslenkki Kaivarin ympäri, tällä kertaa myötäpäivään, meni yhdessä suhauksessa. Mulla oli hurja hoppu kotiin katsomaan telkkaria. Nii-in, telkkaria totta tosiaan.

En ole koskaan ollut The Tonight Shown tai muiden vastaavien puhepläjäysten fani. SVT:n Skavlan on kuitenkin poikkeus. Se on yksi parhaita puheohjelmia ikinä. Norjan, ruotsin ja englannin kielen sekoitus on kakofonisen piristävää. Vieraslistasta ei välttämättä osaa arvata mitä ilta tuo tullessaan, sillä Skavlanilla on taito yllättää. Eilen aiheena oli mm. oman ajan menettäminen vanhempana ja lapsen tulon tuoma muutos elämässä. Aikamoisen ajankohtaista allekirjoittaneelle.

Fredrik Skavlan hoitaa joka kerta homman himaan ihanan hymyilevänä. Hitaan alun jälkeen ohjelma näytti taas parhaat puolensa. Tällä kertaa Skavlan tosin jäi statistiksi rockstara Robbie Williamsin varastaessa shown. Hyvän isännän tavoin hän antoi tilaa ja ohjasi keskustelua minkä vierailtaan kykeni. Muita vieraita olivat norjalainen kirjailija Karl Ove Knausgård, ruotsalainen sarjakuvapiirtäjä Martin Kellermann, brittikoomikko ja kirjailija Dawn French sekä Jon Bon Jovi, joka ei sen kummemmin esittelyjä kaipaa.

Mulla on erityinen syy siihen, miksi haluan katsoa Skavlanin livenä, en tallenteena. Tiedän, että systerini seuraa miehensä kanssa ohjelmaa samanaikaisesti Ruotsissa omalla kotisohvallaan kököttäen ja teetä hörppien. Välillämme olevista sadoista kilometreistä huolimatta tuntuu siltä, kuin tekisimme jotain yhdessä. Edes kerran viikossa, perjantaisin klo 22 Suomen aikaa.


pe 2.11. 
Kaivarin peruskiekka
6,2 km | 30:43 
keskinopeus 4:57 min/km






kuva: resume.se

Fantasiaa omasta takaa


Tarhan vanhempainyhdistyksen järjestämät Halloween-juhlat olivat vauhdikkaat ja äänekkäät. ”Hevikokki” oli taikonut herkullista kasviskeittoa ja maailman parasta leipää. Olisin voinut puputtaa sitä enemmänkin. Vatsa vaan ei enää ole samalla tavalla vuorattu leivällä kuin aiemmin, joten yritän nauttia tuota herkkua hyvän olon rajoissa.

Oli ihana nähdä lasten intoa heidän liihotellessaan ympäriinsä prinsessoina, kurpitsoina, kummituksina, merirosvoina tai missä vain ihanissa luomuksissa. Kuten arvata saattaa, kotiuduimme kahden äärimmäisen hikisen ja väsyneen lapsen kanssa. Suihku venyi kylpemiseksi mutta eikö sekin ole eräänlainen illan rauhoittumishetki?! Ainakin sillä sai lämpöä hytiseviin luihin.

Halloweenittely alkoi meillä virallisesti eilen puolilta öin. Sähköhammasharjani päätti sanoa sopimuksensa irti hyvin ladattuna ja erittäin äänekkäästi. Sitä ei saanut pois päältä kun sen oli kerran saanut työn ja tuskan jälkeen toimimaan. Niinpä nukahdimme kylppäristä kantautuvaan kolkkoon sähköhammasharjan hurinaan. Se miltei pomppi raivoissaan kaakelilattialla. Siinä olisi jutun juurta modernisoituun uusintaversioon Disneyn Fantasia-tarinasta. 


Lankoni tekstasi lahden takaa kiitokset alkuviikon lenkistä. Valitin vastauksessani, että arvon lähteäkö vai eikö. "Du ska, så blir du pigg och glad sen", tuli vastaus pikana. Ei auttanut kuin lähteä pimeään ja kylmään. Kannatti! 


To 1.11. Töölönlahdella
6,2 km | 32:25 

Oma kasvimaa keittiössä


Olen suvun musta lammas, ainakin mitä tulee kukkien kasvattamiseen ja puutarhanhoitoon eli kaikkeen sellaiseen, mihin liittyy kukintoja, multaa, kitkemistä ja huolenpitoa. Yksi asia tällaiselta malttamattomalta kukkakimppujen päällä istujalta kuitenkin sujuu: itujen idättäminen. Se on tarpeeksi yksinkertaista ja mikä parasta, ne itävät miltei silmissä. Tänään korjaan taas uuden rapean sadon. Vielä kun noita häkkyröitä olisi yksi jokaiselle viikonpäivälle...



Viikon lenkkeilyt alkoivat mainiosti. Lankoni nappasi lenkkireleet mukansa tullessaan perheensä kanssa sukulaisvierailulle. Näytin hänelle Kaivaria yövalaistuksessa aikamoisessa myräkässä. Odotan jo malttamattomana uusintalenkkiä joko täällä tai Skövde-stor-stadin yössä!

ma 29.10. 
6,5 km | 40:25

Mammat baanalla


Olen löytänyt juoksun ja lasten kautta useita uusia hyviä ystäviä. Lasten tarhakavereiden äidin L:n kanssa käymme yöjuoksuilla aktiivisen satunnaisesti. Laitamme kumpainenkin tahollamme lapsukaiset unten maille ja tapaamme Olympiaterminaalin tietämillä. Tällä viikolla yhteisiä lenkkejä on takana jo kaksi. Kirmasimme keskiviikkona Kaivarissa ja perjantai-illan kunniaksi kiersimme Katajanokan. Uskaltaudumme yhdessä juostessa myös pimeille, hiljaisille lenkkipoluille. Yksin juostessani pidän nyrkkisääntönä, että huutoetäisyydeltä löytyy tarvittaessa apua.

Nautin yksin juoksemisesta luurit korvilla, musa pauhaten. Ystävän kanssa juostessa aivot tuulettuvat kuitenkin vieläkin tehokkaammin. On ihana vaihtaa ajatuksia, kelata yhdessä päivän tapahtumia ja nauttia rullaavasta askeleesta. Puhetulva määrittää vauhdin ja päämääränä on hyvä olo.

Ke 17.10. 11,7 km 01:06:00
Pe 19.10. 9,8 km 00:57:10

Tämä vauhditti Tehtaankadulla kipitetyn nopeimman kilometrin aikaan 4:30:


Sit se sinne ja tää tänne


Helsinkiläisten keskimääräinen asumisväljyys oli vuonna 2008 33 neliötä asukasta kohden ja meidän perheessämme ruhtinaalliset (?!) 15. Emme me vieläkään pääse brassailemaan pesämme suuruudella, mutta nyt meillä on sentään nelihenkiselle perheelle lääniä saman verran kuin 2,2 normisuomalaisella yhteensä. *)
Teimme viime viikonloppuna pienestä mutta ah-niin-valoisasta olohuoneestamme rubikin kuution. Nimensä mukaisesti huoneessa oleillaan ja siihen tarvitaan omat soppensa niin löhöilylle kuin ruokailullekin. Huonekaluja on siis ripoteltu huoneeseen parinkin edestä. Televisiotaso, vanha astiakaappi ja kirjahylly olivat ainoat, joilla emme testanneet lihaskestävyyttä. Kaikki muu sai pyörähtää uusille paikoilleen. Koko perhe osallistui, kukin omien voimiensa mukaan.

Uuteen olohuoneeseemme totuttelu vei hetken. 
Nyt tunnen oloni täällä entistäkin kotoisammaksi.



Mäyris, uskollinen vahtikoiramme

*) Lankinen, Markku & Lönnqvist Henrik (2010): Neliöt tiukilla. Asumisväljyys Helsingissä

Pienestä pitäen


Esikoiseni sai juoksukärpäsen pureman jo ennen syntymäänsä. Juoksin kuudennen maratonini 9. raskausviikon tietämillä ja lopetin juoksemisen noin kuukautta ennen laskettua aikaa. Loppuvaiheessa tosin hölköttelin juoksumatolla sellaista vauhtia, että tasamaastossa rollaattorin kanssa kulkeva mummokin olisi kiilannut hengästymättä ohitseni.

Pikku N haluaa jatkuvasti juosta, hyppiä, potkia palloa ja fillaroida. Hän aloitti liikkarissa kolmen ikäisenä. Nyt ohjelmassa ovat jalka- ja käsipallo. SAPA ry:n järjestämän Maajoukkueen jalkapallokoulun jälkeen pikkumies oli varmaakin varmempi että tätä hän haluaa enemmänkin. Käsipallo Dickenissä taas tuntuu olevan eräänlainen jatke tarhaviikolle. Sunnuntaitreeneissä pääsee tapaamaan entisiä ja nykyisiä tarhakavereita. Samalla pääsee mielipuuhien pariin, eli potkimaan ja heittämään palloa, juoksemaan ja hyppimään.

Juoksua pallon kanssa ja ilman


Olen hurjan iloinen siitä, että N uskalsi aloittaa futiksen vaikka joukkueessa ei olekaan kavereita vanhastaan. Onhan se meille aikuisillekin kova paikka aloittaa uusi harrastus, jos joukossa ei ole yhtään tuttua. Pikku N solahti luontevasti SAPA 05:ssa pelaavien 40 lapsukaisen sekaan. Pelitaidot eivät ole aivan samaa luokkaa kuin kaksi vuotta vanhemmilla joukkuekavereilla ja suomikin tuottaa välillä hankaluuksia, mutta väliäkö sillä. Kunhan saa potkia palloa yhdessä muiden kanssa!

Maratonmatkamme Tukholmaan ja Tallinnaan ovat saaneet uuden vivahteen, sillä lapset odottavat kuumeisesti omia mini maratonejaan. Vielä en tosin ole varma josko kuopus on ollut Tallinnassa innostuneempi palkintona olevasta karkkipussista vai itse juoksutapahtumasta. No, väliäkö sillä, kun koko perheellä on hauskaa yhdessä juosten.

Niin pitkään kuin mamma jaksaa


Viime kesän juoksutreeneistä on jäänyt mieleen erityisesti eräs sunnuntainen kotimatka pikkuisen futistreeneistä.  Pikku N kiritti juoksuani vieressäni fillaroiden. Juttelimme niitä näitä, hihitimme ja huilasimme väillä. Aluksi paistoi aurinko ja lopulta kotiuduimme kaatosateessa. Kaikesta päätellen näitä ihania yhteisiä treenejä on tulossa tulevaisuudessa lisää. Aikoinaan nimittäin pikku N ilmoitti, että kun hänestä tulee iso, hän aikoo juosta äitinsä kanssa. Kun kysyin kuinka pitkään me juoksemme, hän vastasi: ”Niin pitkään kuin mamma sinä jaksat.”


Odotan käsipalloporukkaa kotiin. Kylppäri on pesty ja makaronilaatikko on valmiina. Vielä pöydän kattaaminen niin kaikki on valmiina.