Spontaania vai suunnitelmallista treenausta?

Juoksuharjoitteluani kuvaa hyvin sunnuntainen tapahtuma kotosalla: Tytär piti hakea synttäreiltä viideltä ja poika oli lähdössä isänsä kanssa futisturnauksen vikaan koitokseen. Totesin perheen miehille: "Mulla on nyt 40 minsaa omaa aikaa enkä todellakaan aio käyttää sitä siivoamiseen." (= Naisen tapa ilmoittaa, että kotona tulee olemaan aivan yhtä sotkuista heidän kotiintultuaan kuin on lähtiessäkin. Ihan kuin muita perheenjäseniä asia kiinnostaisi...)

Ajattelin istahtaa sohvalle kirja kädessäni ja jäätelökulhollinen edessäni. Mulla on tällä hetkellä kolme kirjaa kesken. Kirjan valinta osoittautui kuitenkin mahdottomaksi. Niinpä laitoin juoksukamat päälle ja kävin katsastamassa josko naistenkymppiläisiä olisi vielä juoksentelemassa Töölönlahdella. Olin valmis heijaamaan sieluni kyllyydeltä. Harmikseni kaikki osallistujat olivat jo tulleet maaliin. Näin ainoastaan autuaasti hymyileviä juoksijoita tallustelemassa pois kisa-alueelta. 

Juoksijoiden sijaan pääsin ihailemaan maalin purkua. 

Aivan kuten sunnuntaina, lenkkeilyni on muutenkin erittäin spontaania. Mulla on kyllä erilaisia ohjelmia, joita voisin seurata. On MyAsicsia, Szalkain maratonraamattua ja ties mitä, mutta niiden noudattaminen pilkulleen onkin jo hankalampaa. Tiedän, että suunnitelmallisuudella pääsisin huimasti parempiin tuloksiin. Ja niitähän olen metsästämässä hyvän olon lisäksi.

Haluaisin kerrankin treenata ohjelman mukaisesti oikaisematta missään vaiheessa juoksukautta. Yksin se on kuitenkin ylipääsemättömän vaikeaa. Mulla pitäisi olla ikioma orjapiiskuri tai edes virtuaalijuoksukaveri, joka potkisi mua ohjelman mukaisesti lenkkipolulle. Kuka ilmoittautuu vapaaehtoiseksi?

su 29.5. | 5,3 km | 28:41 | 5:24

Pikkujuoksijan megapettymys

Lapsia kiinnostaa meidän vanhempien lappujuoksuissa lähinnä kaksi asiaa: 

Saammeko juoksusta mitalit, jotka sitten kiikutamme heidän kokoelmiinsa?

Onko oheen järjestetty heille minimaratonia?

Viime kesänä kiersimme tyttäreni kanssa keväiset minimaratonit, joita oli kotikulmilla peräti kaksi kappaletta. Meillä on jälkikäteen hypistelty HCR:n ja HHM:n lasten oheistapahtumien numerolappuja kerran jos toisenkin. Pikkusisko hehkutti juoksuja isoveljelleen niin vuolaasti, että lupailin, että tänä vuonna molemmat pääsevät mukaan HHM:n Kids Runille. 

Tyttäreni sai uudet lenkkarit pari viikkoa sitten ja hän puhkui intoa: 

"Nämä mä kerkeän ajaa sisään ennen minimaratonia!" 

Näköjään puheistani ennen Berliinin maratonia on jäänyt jotain mieleen, sillä tuskin 7-vuotiaalle on eskarissa opetettu oikeanlaisesta varustautumisesta maratonille. 

Mutta voi sitä surun määrää, kun tyttäreni halusi varmistaa ennakkoon, minä päivänä Kids Run on ja meneekö se futiksen kanssa ristiin. Emme löytäneet lapsien juoksutapahtumaa kisainfosta. Emme, vaikka kuinka kelasimme sivuja ylös ja alas. Tytärtäni ei lohduttanut, ettei Helsinki City Runinkaan yhteydessä järjestetty lapsille juoksua tänä vuonna. 

Eikä häntä myöskään lohduttanut se, että vaunuikäiset pääsevät uudessa juoksuratassarjassa vanhempiensa kanssa mukaan puolimaratonille, sillä hän haluaa itse...

... päästä ohjattuun veryttelyyn.

... jännittää yhdessä muiden juoksijoiden kanssa.

... juosta numerolappu rinnassa samaan tapaan kuin viime vuonna yleisön hurratessa. 

... nauttia kisan jälkeisistä virvokkeista kilpakumppaneidensa kanssa.

... kertoa kaikille juosseensa maratonin.

Aivan kuten me numerolappu rinnassa juoksevat aikuisetkin.

Ja mikä tärkeintä, hän haluaa oman mitalinsa. Ei äidin tai isän, vaan sellaisen, joka on ripustettu maalissa hänen omaan, juoksusta hikiseen kaulaansa. 

Lähtöjännitystä viime vuodelta. 

Tukena kainalossa Aarne Alligaattori ja toisella kädellä tyttö ottaa tuntumaa ratanauhaan. 

Viimeinen ja ensimmäinen

Lääkekuuri on tältä erää ohi. Vielä kun saan lauantaina suustani tikit pois, voin sanoa olevani terve. Ainakin näiltä osin.

Otin varaslähdön juoksuun jo toissapäivänä. Päätin lähteä tunnustelemaan vointia keskiviikon kimppalenkille ihan varovasti. Päätin ennen kotoa lähtöä, että lopetan juoksemisen heti, jos tikkiposki alkaa oireilla. Pelko oli turha. Ensimmäinen HCR:n jälkeinen lenkki sujui yllättävän hyvin.

Eilen aamulla lääkeliuskasta kurkisteli viimeinen tabu. Sain heittää tyhät kuoret illalla roskiin.

Hyvässä porukassa on ilo juosta. Mulle kelpaa huonompikin seura, mutta eipähän sellaista ole vielä eteen tullut näillä keskiviikkoisilla yhteislenkeillä. Ensimmäisen kerran hyppäsin remmiin varmaankin alkutalvesta mutta lasten harrastusten ja sairasteluiden vuoksi olen päässyt mukaan vain muutaman hullun kerran. Onneksi kesällä aikatauluissa on enemmän joustoa, joten enköhän pääse jatkossa paremmin mukaan.

 Kiersimme ensin rantoja 11 kilometrin verran (1:01). Tarkoituksenani oli mennä lenkin jälkeen Bollikselle katsomaan tyttäreni illan viimeistä futismatsia, mutta harmikseni se olikin alkanut aiemmin, kuin mitä meille vanhemmille oli ilmoitettu. Missasin siis kaikki illan ottelut kovasta yrityksestä huolimatta.

Onneksi mieheni tuli fillarilla vastaan Mäntymäen kulmilla ja käski kääntyä kotiin päin. Muuten olisin haahuillut jalkapallokentällä orpona etsien lapseni joukkuetta turhaan. Nyt sain kotimatkan ajaksi itselleni kaupan päälle mukavan kirittäjän.

Vaikka keskiviikon 17 kilsaa (tai ehkä peräti 18?) sujuikin kevyesti verrattuna HCR:n puolimaratoniin, seuraavan päivän tuntemukset olivat täysin päinvastaiset. HCR ei tuntunut missään, mutta keskiviikkoinen painoi jaloissa vielä eilen illallakin. Helle oli selvästikin tehnyt tehtävänsä, sillä olihan tämä mulle ensimmäinen hellejuoksu tänä vuonna. Toivottavasti niitä tulee kuitenkin kesän mittaan hurjat määrät lisää, sillä aurinkoisia kesäiltoja ei voita mikään.

ke 25.5. | 17 km | 1:35 | 5:35

Ilta-aurinkoa puoli kahdeksan aikaan illalla. Vastarannan lämpömittari näytti 22 astetta. 

Mutapyrähdys

Kuten edellisessä postauksessa mainitsinkin, jouduin HCR:n jälkeen telakalle. Kroppa toimii moitteettomasti, mutta hampaan poisto olikin vähän isompi juttu. Juoksutauon aikana olen huvittanut itseäni elämällä kevään juoksuja uudestaan. Elämäni on siis ollut aikamoisen jännää telakalla ollessani?!

Yksi kohokohdista oli muutama viikko sitten Suunto-Salomon Racing Teamin järjestämä Naisten polkuilta Paloheinässä. Onnekseni ystäväni vinkkasi mulle tästä Facebookissa olleesta kaikille (naisille) avoimesta tapahtumasta.

Niin paljon kuin haluaisinkin kirmata poluilla asfaltin sijaan, polkujuoksut on laskettavissa vasemman käden peukalolla. Toissakesäisen polkuherätyksen jälkeen olen valitettavasti kuluttanut lenkkareitani ainoastaan umpikortteleiden katveessa. Polkuilta sattui siis hyvään saumaan näin kesän kynnyksellä.


Joulupukki, huomio! Tällaisen Salomonin juoksuhameen haluaisin. Tummat juoksutrikoot alla olivat juuri oikean mittaiset ja päälihame näytti pysyvän hyvin paikoillaan. Kuvassa illan vetäjät Maija (vas.), Jaana ja Noora Salomon Running Teamista. Hurjan ihania ja asiantuntevia naisia! Heistä huokui rakkaus juoksuun.

Paikalle oli saapunut lähes sata naista. Ensin saimme jalkaamme lainakengät testausta varten ja sen jälkeen meidät jaettiin kolmeen porukkaan polkujuoksutaustamme mukaan. Menin tietty aloittelijoiden sekaan.

Noora Pinola juoksutti ryhmämme aluksi mäen päälle. Ihanan vaihtelevaa maastoa! Olen viimeksi juossut Paloheinän kukkuloilla 80-luvun lopulla jalkapallotreenien lämmittelynä. Muutamasta kohdasta tuli vahva déjà-vu -kokemus, suurin osa alueesta vaikutti kuitenkin vieraalta.

Noora kertoi meille ultramatkojen juoksemisesta. Hänen uskomattomat seikkailunsa Alpeilla olivat kiinnostavaa kuultavaa. Kotiin tultuani googlailin vielä lisää tarinoita esiin netin syövereistä. Kun pääsisikin joskus sellaisiin maisemiin juoksemaan.

Maija Oravamäki antoi meille seuraavalla pisteellä käyttökelpoisia tekniikkavinkkejä juoksuun. Juoksutekniikassani on hurjasti parantamisen varaa ja viime aikoina juoksuni on mennyt entistäkin enemmän toispuoleiseksi. Tekniikkakoulu oli monipuolisempi kuin oma kannat peppuun ja polvet rinnalle -sätkyttelyni. Monet harjoituksista tuntuivat tutuilta mutta aikaa sitten muistin syövereihin kadonneilta.

Lopuksi Jaana Leivo veti meille parin kilometrin lenkin poluilla ja pitkospuilla. Oli vain hyvä, että juoksimme jonossa rauhalliseen tahtiin, sillä se antoi mahdollisuuden ihailla kevääseen herännyttä metsää. Ja mikä parasta, pääsin myös testaamaan Salomonilta tapahtuman ajaksi lainaksi saamiani polkulenkkareita tositoimissa. Pläts vaan jalat upposivat mutalammikkoon. Tunsin olevani taas pikkulapsi, joka nauttii mudassa läträämisestä.

Vasta siinä vaiheessa, kun olin jo nilkkojani myöten mudassa, muistin ettei mulla olla vaihtosukkia mukana, kaikki muut vaihtovaatteet kyllä. Onneksi lenkkarit kuitenkin sylkäisivät  kosteuden lenkin aikana pois kengistä, joten mun ei tarvinnut kärsiä kotimatkalla märistä sukista lenkkareissani.

Perhelogistiikan takia polkuilta menasi jäädä multa viime tipassa väliin, mutta onnekseni mieheni ja lapset olivat (taas kerran) valmiita venymään. Sain tapahtumasta kaipaamaani lisävirtaa. Pää oli sopivalla tavalla täynnä aurinkoa. Piilossa mussa asuva Duracel-pupu jaksoi vielä pyöräyttää perheelle pellillisen sämpylöitä odottaessaan heitä kotiin.

Saisi joulupukki tällaisetkin mieluusti tuoda ;) S-Lab Wings maastojuoksukengissä oli mulle sopiva, tarpeeksi leveä lesti. Vaivasenluuni eivät kiljaisseet kertaakaan kivusta. 

Älä niistä!

Sain jättää viikko sitten hyvästit hampaalleni. Sen kummemmin sairaskertomukseen menemättä kerrottakoon, ettei viime viikkoon sisälly olon puolesta tähtihetkiä. Olen vihdoin saavuttanut kipukynnykseni.

En saa kahteen viikkoon rehkiä enkä niistää nenääni. Ihan syystäkin. 

Mutta mikä on rehkimistä ja mikä ei? 

Siivousteho on mulla näköjään alhainen. Imurointi ei aiheuttanut olomutoksia suuntaan jos toiseen. Sunnuntaifillarointi ei tunnu missään, mutta hurjastelu saa tikkiposken sykkimään. Ei siis sitä. 

Mutta missä menee juoksussa rehkimisen raja? No, maratonit on tietty hammaskirurginkin mukaan pannassa. Mutta josko uskaltautuisin huomenna testaamaan juoksua, ihan varovasti. Niistinhän mä nenääkin eilen vahingossa. Pikkiriikkisen. Eikä mitään erikoista tunnu missään. Ainakaan vielä. 

Mieletön ilma + siedettävä siitepölyallergia = juoksukielto. Jokin tuossa yhtälössä ei millään täsmää...

Helsinki ei olekaan tasainen: HCR 2016

Tulipahan tarvottua HCR kolmannen kerran. Tässä lauantai hetki hetkeltä ja puolimaraton kilometri kilometriltä:

7:00
"Sadetta luvassa ysistä lähtien. Laitan sittenkin pitkät pöksyt ja t-paidan päälle ohuen sateeseen sopivan juoksutakin."

9:00
"Mitä muuta pitää otaa mukaan? Vaihtokassi valmiiksi, breku ja eikun töihin."

13:00 
"Voi kun ihanaa, mulle on varattu pastasalaattia."

13:30
Saan tekstarin: "Tiedätkö missä se vaatesäilytys on? En löydä tietoa niiden nettisivuilta."

14:00
"Nyt pitäisi alkaa laittaa juoksukamoja päälle. Ihan oikeasti. No, jos vielä hetken teen töitä."

20 min myöhemmin vaatteet ovat päällä. Vaikka lähtö onkin klo 15:10 ja olen toisella puolella keskustaa, paniikkia ei ole. Tapaamme mieheni kanssa Sonera Stadionin nurkalla kun hän on vienyt vaihtovaatekassimme vaatesäilytykseen.

14:20
Puhelu miehelle: "Ai olet vielä himassa. Jätä kassit sinne, emme ehdi jättää niitä säilytykseen. Ajetaan pyörillä vähän kovempaa kotiin niin pysymme lämpiminä. Nähdään Bolliksella."

14:30
Fillarin selkään, suunta kohti Helsinki City Runia.

14:45
Fillari kiinnitetty lyhtypylvääseen kypärän kera.
Puhelu miehelle: "Missä sä oot?"

14:55 
Molemmat fillarit parkissa.
"Eihän sun tarvitse mennä enää vessaan? Meillä alkaa olla vähän hoppu."

Seuraamme viitoitusta tunneliin. Kello alkaa kummitella.
"Kiirehän tässä tulee."

Kun pääsemme Eltsun kentän kupeeseen, alan tiirailla lyhintä reittiä lähtöalueelle, joka on kentän toisella puolella. Ei auta kuin kiertää, sillä en havaitse oikopolkuja. Hölköttelemme parisen sataa metriä omaan karsinaamme.

"Meillähän jäi ruhtinaallisesti aikaa. Startti on vasta kolmen minuutin kuluttua."

15:10 Startti
Lähtökarsinassa on hyvin tilaa. Ryhmä lähtee liikkeelle sopivaa vauhtia.

1. kilometri
Mulla on tuplaten huonoja kokemuksia HCR:lla siksakkaamisesta. Tällä kertaa massa liikkui tosi jouhevasti. Toivottavasti myös muissä lähtöryhmissä juokseville jäi sama fiilis.

"Uskomatonta että Töölönlahti vetää näin hyvin. 05:10. Vauhti tuntuu sopivalta."

2. kilometri
"Tuolla miehellä Valencian maratonin paita päällä on hyvä vauhti. Ei kai se reitti ole oikeasti tuon mallinen kuin paidassa?"

3. kilometri, Baana
Juoksupipo on kevyt mutta hiostaa silti. Puristan sitä nyrkissäni loppumatkan.

4. kilometri, Ruoholahti
Strippaan juostessa. Juoksutakki kantoon toiseen käteen.

5. kilometri, Salmisaari
"Mä kostutan vähän suuta."

Vähän matkan päässä puen takin takaisin päälle.

7. kilometri, Hietaniemen hautausmaa
"S**t*n*!"

Olisihan se pitänyt muistaa, että tällä suoralla pitää pitää suuta kiinni. Pikkuötökät lentävät silmiin ja suuhun vuorokaudenajasta riippumatta. Ehkä talvella niiltä säästyy, vaikka epäilen sitä kyllä vahvasti. Niissä on kyllä talvisota-ainesta. Ovat aika sitkeää tekoa.

8. kilometri, Taivallalhden kentät
"Näkyykö kavereita missään?"

Nyt alkaa olla heijaajia runsaasti. Muistelen Maratonmimmi-kirjasta lukemaani pätkää. Oikeasti nuo kaikki toivovat meille pelkkää hyvää. Jopa nuo kädet puuskassa möllöttävät.

9. kilometri
Seuraavien lähtöjen nopeimmat tavoittavat ja ohittavat. Meinaan törmätä nopeaan HHM:n paidassa juoksevaan. Teen äkillisen sivuhypyn radalle, jotta nopeampi pääsee ohi.

"Eikö voisi hihkaista että on tulossa ohi?"

10. kilometri, Meilahti
"Otetaan geeli puoliksi, jookosta? Meillä on muuten ihan kiva vauhti päällä, 54 ja risat. "

11. kilometri
Vieressä juokseva mies hihkaisee: "Enää 10 kilometriä!"
Vastaan: "Sehän menee vaikka lasketellessa."

Miten väärässä olinkaan!

12. kilometri, Pikku Huopalahti
"Ei noi pienet ripsahdukset ole auttaneet siitepölyyn. Voi kun tulisi kunnon sade."

Toiveeseeni vastattiin ainakin osin. Pääsimme juoksemaan hetken sadekuurossa.

13. kilometri, Hakamäentien nousu
"Meitä varoiteltiin 16 kilsan kohdalla olevasta noususta. Millainen se sitten on jos jo nyt on tällaista? On muuten viimeinen kerta kun osallistun yhteenkään juoksutapahtumaan."

14. kilometri, Keskuspuisto
"Mä taidan lopettaa koko juoksuharrastuksen."

15. kilometri, skutassa edelleen. Jännä valo.
Astmakohtaus. Otan lääkkeen. Sydän heittää volttia.

Tasoittelen sydämen rytmihäiriötä kolmen kilometrin verran. Rasitusastma ja siitepöly on kenkku yhdistelmä. Ylämäissä on pakko kävellä. Porukkaa lappaa ohi. Potuttaa.

Eräs ystäväni totesi jälkeenpäin, että fiksumpi olisi tajunnut lopettaa tuossa vaiheessa. Mutta pakkohan sieltä metsästä oli tulla takaisin ihmisten ilmoille. Samaa reittiähän mä olisin kulkenut luovuttaneenakin.

Kävellessä on hyvä imaista kokonainen geelipussukka.

18. kilometri, Ilmalan kohdalla
Henki alkaa kulkea. Olen valmis jatkamaan kävelyittä. Miehelläni alkaa jalat painaa, sillä hän lähti puolimaratonille käytännössä kylmiltään. Mulla on sentään Berliinin maratonin jälkeen juostuja kilometrejä 450 enemmän kuin hänellä ja 4,5 kuukauden sisään juostut kolme maratonia.

"Jatketaan kävellen jos susta siltä tuntuu."
"Juoksu painaa jalkoja vähemmän kuin kävely. Sä voit kyllä mennä kovempaa jos siltä tuntuu."

Miksi jättäisin mieheni, joka tsemppasi mua just äsken? Nyt on mun vuoroni kiskoa toista maalia päin. Me siis jatkamme rauhallista juoksua. Yhdessä.

19. kilometri, jossain pöpelikössä
"Tää alkaa ottaa ylpeydelle. Niin kun olen polleena tuulettanut, että mähän juoksen puolikkaan vaikka kylmiltäni alle kahden tunnin. Pitäisikö meidän vähän kiristää tahtia, niin voitaisiin ainakin yrittää. Ettei mun tarvitsisi syödä sanojani."

20. kilometri, Laakso
Rataprofiili on turhankin haastava kaltaiselleni kuntoilijalle. Olisipa mäet olleet alussa, jotta olisimme toden teolla päässeet laskettelemaan toisen puoliskon. Negatiivinen splitti? Mikä se on?

"Tämä on ihan perseestä. Pitäisikö alkaa treenata mäkijuoksua ihan tosissaan?"

21. kilometri, Sonera Stadionin ulkopuolella
Seinäkello näyttää aikaa 17:10.

"Mun kellon mukaan meidän olisi pitänyt kaikesta huolimatta ehtiä alle kahden tunnin aikaan."

Maalissa
"Mä en saa henkeä!"
"Ota rauhassa. Pysähdytään tähän. Mä tekstaan samalla lastenhoitajalle, että ollaan päästy maaliin."

Kännykkä piippasi. Sain virallisen loppuajan: 1:59:19.

Hengitys rauhoittui ja pääsimme keräämään yhteistyökumppaneiden herkkuja. Bavaria-oluet ja Arlan jogurtit katosivat ahnaisiin suihimme jo stadionin katsomossa. Pikkuhiljaa alkoi tulla vilu. Harmi, ettei maalissa jaettu lämpöpeitteitä. Osan saaliistamme kiikutimme lapsille tuliaisiksi.

Kävelimme fillareille. Matkalla oli tarjolla kuumaa kahvia. Se olisi tehnyt koneistolleni hyvää. Emme halunneet jäädä kuitenkaan jonottamaan. Mulle luvattiin kahvitus kotosalla.

Kuten arvelinkin, pyöräillessä hiki pysyi pinnassa. Kotona kuuma suihku ja sitten noutamaan lapsia. Tulipahan juostua yhdessä mieheni kanssa viikon pitkis.


HCR oli kaiken puolin hyvin järjestetty tapahtuma! Nopeaksi reittiä ei kuitenkaan voi kehua. Eli jos ennätystä havittelee, silloin kannattaa metsästää tasaista asfalttipuolikasta. 

HCR on siis jo huomenna?!

Helsinki Spring Marathonille osallistuminen ei ollut mitenkään järkevä veto ajatellen Helsinki City Runia. Kisavauhtinen maraton pitkiksenä puolimaratonille treenatessa ei sisälly yhteenkään näkemääni treeniohjelmaan. No, tulipahan juostua ja nyt eletään sitten sen mukaan.

Maratonin jälkeen olen juossut hitaita +/- 5 kilometrin pituisia lenkkejä. Jalat ovat olleet juostessa tavallista painavammat, mutta tällä viikolla ne ovat alkaneet väläytellä toipumisen merkkejä. Jotta juoksu ei kuitenkaan olisi huomenna HCR:lla turhan kevyttä, aloitin keskiviikkona pyöräilykauden. Pakarat ja reidet huutavat hallelujaa, mutta siitä huolimatta ne saavat pistää huomenna parastaan.

Fyysisesti en ole muutenkaan ihan parhaassa terässä. Mulla alkoi tiistaina elämäni pahin, kivulias niskajumi, joka ei ota loppuakseen. Eilen sain jo itse puettua paidan päälleni ilman apua, tänään pää jo melkein kääntyy vasemmalle. Huomisesta ei vielä tiedä, mutta onneksi tässä on vielä yksi yö välissä. Positiivista jumissa olevasta niskassa on se, ettei hammaskipu tunnu nyt miltään. Onneksi saan jättää tulehtuneelle hampaalle hyvästit maanantaina.

Huominen ei kaikesta huolimatta jännitä lainkaan. Ei vaikka kävinkin jo haistelemassa juoksutunnelmaa hakiessani juoksunumeron Kisikseltä. Itse asiassa tämä on mulle vain pitkä lenkki, jonka pääsen juoksemaan kerrankin mieheni kanssa yhdessä. Valmistaudun siihen samalla tavalla kuin peruspitkiksiin: Syön aamulla normaalin aamiaisen, nautin lounaan viimeistään kaksi tuntia ennen lenkille lähtöä ja muistan lähtiessä solmia lenkkarit hyvin. Ei sen kummempia kiemuroita. Puolikkaat ovat mulle maukkaita välipaloja maratonien välissä.

Olen kovassa lähtöryhmässä ja veikkaan, että vauhti tulee olemaan mulle liian kova. Alussa sinnittelen joukon mukana, jottei kukaan joudu mun takiani siksakkaamaan. Sopivan hetken tultua siirryn juoksemaan omaa vauhtiani.

Tiedän, etten pysty alittamaan vielä tässä vaiheessa siitepölykautta ja näillä krempoilla Helsinki Half Marathonin viimevuotista aikaa. Tavoitteita täytyy kuitenkin olla. Jos ajanotto pysähtyisi lukemaan 1:55, olisin äärimmäisen tyytyväinen. Ja jos ei suju millään... No tuleehan niitä aina uusia juoksuja.


Iltapäivällä en olisi varmaankaan saanut kuvaa kisatoimiston seinästä ilman sen edessä poseeravia juoksijoita. Jos karsastaa jonoja ja tungosta, siinä tapauksessa kannattaa hakea juoksunumero jo ennen lounasaikaa. 

Äitisikin on joskus ollut tyttö

Perheessäni on kaksi pikkufutaajaa, poika ja tyttö. Jalkapallossa on paljon hyvää, sellaista mitä soisi näkevän viheriön lisäksi myös aikuisten työpaikoilla ja kouluissa:

Reilu peli 
Kaikki pelaa
Kaveruus
Toisen kunnioittaminen
Erilaisuuden hyväksyminen
Tasa-arvoisuus

Valitettavasti muutama ajattelematon (tai peräti tahallinen lausahdus) voi viedä pohjan jaloilta periaatteilta. Tai ainakin siinä vaiheessa, jos niihin ei puututa ja varsinkin jos niiden kitkemiseksi ei tehdä mitään.

Poikani osallistui joukkueensa kanssa äitienpäiväturnaukseen. Aurinko paistoi (no ehkä liikaakin) ja fiilis sekä järjestelyt olivat hyvät. Joukkueessa oli neljä ponnaripäätä, joista kaksi oli tyttöjä. Kovia, peräänantamattomia pelaajia kaikki.

Ennen erästä matsia parkkeerasin peppuni ja reppuni vastustajan vaihtopenkin viereen. Eipä aikaakaan, kun korvistani alkoi tulvia savumerkkejä. Tokaluokkalaiset pojat hörähtelivät ja hihittivät, kun huomasivat poikani joukkueessa olevan tyttöjä. Puheet tytöistä ja heidän taidoistaan olivat alentavia ja kuin suoraan junttisovinistin suusta. He dissasivat tyttöjä minkä ehtivät.

"Vastustajilla on kolme tyttöä. Noi me voitetaan varmasti." 
Olivat molemmissa väärässä.

Asennevamma on usein perinnöllistä, vaikkei sen tarvitsisi olla. Useimmiten naisen kunnioittamisen malli tarttuu omien kotiseinien sisäpuolelta. Pienillä eleillä, ohimennen sanomisilla.
Kenen mielipiteillä perheessä on aidosti väliä? 

Kymmenen porukassa ei tarvitse olla kuin yksi asennevammainen, joka saa osan joukosta mukaansa. Isojen reisilihasten sijaan todellista vahvuutta osoittaa niin kentällä, työpaikalla kuin koulussakin, jos uskaltaa sanoa suupaltille vastaan. Pikkuisten ja isompienkin poikien olisi hyvä muistaa muulloinkin kuin näin äitienpäivänä, että omakin äiti on ollut joskus tyttö.

Kuinka moni uskaltaisi sanoa täydestä sydämestään samat sanat äidilleen? 
Haluaisitko kavereittesi haukkuvan omaa äitiäsi yhtä karuilla ilmaisuilla?

Pelin edetessä poikien suut eivät enää käyneet samaa tahtia, sillä tällä kertaa sekajoukkue oli vahvempi. Veikkaan, etteivät kerro kavereilleen hävinneensä tytöille.

Äitienpäivä ja valkovuokot ovat erottamaton parivaljakko. 

Ylävitonen toimiville geeleille!

Olen kärsinyt vatsavaivoista 19 maratonilla. Joskus enemmän, joskus vähemmän. Pahimmillaan olen joutunut käymään bajamajassa viisi kertaa neljän ja puolen tunnin maratonilla. Jos vatsa on voinut suht hyvin, siinä tapauksessa energiataso on romahtanut viimeistään puolimaratonin kohdalla. Geelit auttaisivat energiatason ylläpitämisessä. Ne taas saavat mulla vatsan rullalle. Kumpi on pienempi paha?

Olin jo luopunut toivosta, että löytäisin itselleni sopivan energiageelin maratonille. Powerbarin geelikarkit ovat olleet hyviä, mutta olen kyllästynyt niiden metsästämiseen. En halua tilata tarvitsemiani energiageelejä netistä, vaan haluan kävellä lähimpään urheilukauppaan ostamaan niitä.

XXL:ssä käydessäni High5:n tuotteet olivat hyvin esillä. Olin huomannut merkin Bodom Trailin yhteistyökumppanilistassa ja olin käynyt talvella googlaamassa muiden juoksijoiden käyttökokemuksia. Nappasin saman tien mukaani maratonille tarvittavan määrän geelejä.

Geelithän pitää testata ennen maratonia. Näin muistan lukeneeni lukuisia kertoja eri blogeista, kirjoista ja maratonartikkeleista. Niinpä testasin, samalla väsäten asiakkaan nettisivuja oman työpöytäni ääressä.

Ei kouristuksia
Ei ällötystä. 
Kelpaa!

Pari päivää ennen Helsinki Spring Marathonia aloin nauttia geelien lisäksi saman valmistajan Zero-juomaa. Pari tuntia ennen maratonia join juomaa kolmisen desiä. Sen jälkeen vain kostutin suutani vedellä starttia odotellessani.

Päätin jättää suosiolla urheilujuomat väliin  ja keskittyä veteen ja omiin geeleihini. Tämä oli mulle täysin uudenlainen taktiikka. Nappasin ensimmäisen geelin jo 6,5 kilsan kohdalla ja sitä seuraavan  puolimaratonin kohdalla. Välijuomapisteillä join vain vettä. Loppupuoliskolla nautin geelin 3,5 kilometrin välein eli jokaisella juomapisteellä. Kolme geeleistä oli kofeiinipitoisia ja yllättävää kyllä tällainenkin kofeiiniaddikti sai niistä potkua.

Kaikki mukaan ottamani geelit eivät mahtuneet SpiBelt-juoksuvyön taskuun. Onneksi kisapaikalla tapaamani Katja vinkkasi rintsikoiden monikäyttöisyydestä. Niinpä tungin toppiini isommat, enemmän nestettä sisältävät IsoGel-pussukat. Kuppikoko kasvoi kertaheitolla!

Kerrankin energiaa riitti alusta loppuun asti ja juoksu oli tasavauhtista. Vaikka näkyvää hikeä ei tälläkään kertaa irronnut, en tuntenut kuitenkaan pakottavaa janoa. Yleensä jano iskee jo alkumatkasta. Vatsavaivatkin johtuivat aamulla väliin jääneestä vessakäynnistä, eivät geeleistä.

Toivottavasti jatkossakin geeliostosten teko on yhtä helppoa kuin maitokaupassa käynti, sillä High5 vakuutti jo ensimmäisellä käyttökerralla tositoimissa. Kun kerran on löytänyt sopivan geelin, niin ei sitä viitsi hevillä vaihtaa toiseen. Vähän sama juttu kuin lenkkareiden kanssa.