Sama paikka, eri tunnelma

Hätkähdin, kun huomasin Merihakaan vievän sillan alla olevan uuden maalauksen, graffitin vai mikä lienee:


Kun vertaa sitä parin vuoden takaiseen, Korkeasaaren lautalta näpsäistyyn kuvaan, fiilis on aivan toinen:


Kumpi näistä puhuttelee sinua enemmän?


Earth Hour Stadionin tornissa

Terveiset Stadionin tornin huipulta! Olimme tyttäreni kanssa onnekkaita ja pääsimme nauttimaan mahtavasta näköalasta ja makoisasta piknikistä mielenkiintoisessa 13 hengen seurueessa. Oli hienoa nähdä, miten valoja alkoi sammua puoli yhdeksästä lähtien eri puolilla kantakaupunkia.


Päästäksemme mukaan, minun piti perustella mahdollisimman vakuuttavasti, miksi juuri minun pitäisi päästä Pekka Saurin isännöimälle Earth Hour -piknikille ystäväni kanssa.

Tähän oli harvinaisen helppo vastata, sillä tyttäreni on syntynyt maailman ensimmäisen Earth Hourin viimeisen viiden minuutin aikana. Kun hän päästi ensimmäisen rääkäyksen, maailma oli pimeä. Ja pian valot syttyivät yksitellen kuin tähdet taivaalle.


Meitä oli illallispöydän ääressä sekalainen sakki, jota yhdisti enemmän tai vähemmän huoli ilmastonmuutoksesta. Muilla onnekkailla oli todella kiinnostavia ja innostavia perusteluita. Meitä hemmoteltiin herkullisella piknik-illallisella. Otin kuvan tarjoiluista, mutta kynttilänvalossa otetussa kuvassa herkkuja saa etsiä silmät sikkurassa. Muutenkin otin kuvia vähemmän, kuin synttärisankarin veli olisi toivonut. Keskityin elämään tätä hetkeä.

Piknik oli täydellinen päätös Miss N:n 6-vuotissyntymäpäivälle. Kaiken lisäksi tytär teki ensiesiintymisensä valtakunnallisissa uutisissa, peräti suorassa lähetyksessä. Vastaus esitettyyn kysymykseen oli lyhyt ja ytimekäs. Ei siis ainakaan politiikkoainesta.





Kevät vai takatalvi?

Erehdyin aamulla huikkaamaan sängyissään aamukoomassa makaaville lapsukaisille, että ulkona sataa lunta. Voi sitä huudon määrää. En ole selvästikään ainoa perheessämme, joka odottaa kuumeisesti kesähelteitä. 

Postipoika toi tulessaan Ikean uuden kesäesitteen. Tuntui koomiselta selailla sitä samalla, kun taivaalta tippui räntää useamman päivän tarpeiksi. Herra Ikea on kuitenkin harvinaisen oikeassa. Kesä on tosiaan ihan kulman takana. Tosin kortteli taitaa olla aika julmetun iso. Sinne on vielä jonkin verran kuljettavaa, mutta joka päivä olemme aina vain lähempänä. 

Onneksi sään herrat päättivät vaihtaa sadepilvien suuntaa ja saimme lopulta passelin kevätillan. Lunta, aurinkoa ja astevaihteluita. Maaliskuu ei todellakaan ole tylsän tasainen. 


Myin FB-kirppiksellä lasten välikausihousut. Ostaja olisi mieluusti noutanut ne vaikkapa viikonloppuna, mutta tarjosin kotiinkuljetuspalvelua. Ja miksikö? Halusin varmistaa, että tuntuvasta puhurista huolimatta lähden lenkkipolulle lasten mentyä nukkumaan. Enkä kadu hetkeäkään! 

Menomatkaan meni 18 minuuttia, tulomatkaan tuhraantui kolme minsaa enemmän. Matkaa tuli kaiken kaikkiaan 7 kilsaa. Ja kaupan päälle mieletön fiilis!


Lounaslusmuilija

Muistan pakata aamuisin lapsille sadevaatteet mukaan. Ainakin aurinkoisina päivinä. En unohda pestä hampaitani, enkä ole vielä koskaan lähtenyt alasti ulko-ovesta ulos. Yöpuvussa kylläkin. Heitän avaimet ja bussilipun laukkuun lähtiessäni lasten kanssa kohti koulua ja tarhaa. Kännykkä unohtuu siloin tällöin, mutta haitanneeko tuo, kun palaan kuitenkin pian kotikonttoriin paiskimaan töitä.

Kotikonttori sopii kaltaiselleni lounaslusmuilijalle, sillä olen ollut aina todella huono pakkaamaan lounasta mukaani. Liekö unohdusta vai pikemminkin laiskuutta? 

Keittiön kaapista löytyy aina jotain vatsan täytteeksi. Parhaassa tapauksessa lounas valmistuu itsestään, aivan kuten tänään. Valmistukseen meni kaksi minuuttia, kypsymiseen tuskaisat 2,5 tuntia. Jotenkin ruokahalu kasvoi kasvamistaan, kun tiesin mitä herkkua on tiedossa.

Uuniohrapuuro:
Pistä voideltuun astiaan 2 dl ohrasuurimoita, 1,4 l maitoa ja suolaa maun mukaan (0,5-1 tl). Anna kypsyä 150-asteisen uunin alatasolla 2,5-3 tuntia. 

Mehukeittoa ei ollut jemmassa, joten upotin puuroannokseeni pakastemustikoita. Nam!


Maailmanloppu käsillä

En ole koskaan erityisemmin välittänyt novelleista. En ole varmaankaan saanut käsiini tarpeeksi koukuttavaa tekstiä ennen Erkka Mykkäsen novellikokoelmaa Kolme maailmanloppua.

Tarinat ovat absurdeja, kamalia, yllättäviä. Koskaan ei voi tietää, mihin suuntaan tarina kulkee. Lopussa lukijan suu kääntyy irvistykseen tai hymyyn. Mitä luultavimmin pään yläpuolella kelluu samalla jättikokoinen kysymysmerkki. Olen lukenut kertomukset uudemman kerran, jottei pienimmätkään yksityiskohdat jäisi huomaamatta.

Suurin osa tarinoista on nautittavissa yhtenä suupalana. Toisiin tarvitsee muutaman pysäkinvälin verran aikaa. Aikuisten iltasaduksi kirja on täydellinen. Tosin sillä varauksella, ettei ihan kaikki jää kuulijan päähän pyörimään unien muodossa.


Kirja kiinnitti kaupassa huomioni houkuttelevan kantensa ja kompaktin muotonsa vuoksi. Plärättyäni sitä, pistin välittömästi kirjastoon varauksen vetämään.


Lahtikon uusi elämä

Löysin monessa mukana olleen 80-luvulla voittamani Lahtikon tyttäreni pöydän alta. Se on saanut uuden elämäntehtävän.

Siinä ei enää säilytetä Aurinko Jaffaa, eikä opiskelijatyttösen etko-oluita. Ei liiemmin lasten teddykankaisia tyynyjä ja peittoja. Isoveli keksi, että Lahtikosta saa mainion korokkeen pikkujaloille, jotka eivät yllä vielä lattiaan saakka.

Erilainen viikon lopetus

Asics on alkanut juoksuttaa porukkaa ympäri Suomea. Hienoa! Harmittaa tosin hurjasti, etten päässyt eilen mukaan kirmaamaan. Tapahtuman FB-sivuilta  löytyy mm. ensimmäisen harjoituskerran sisältö. Tuollainen treeni porukassa olisi tullut tarpeeseen.

Sunnuntailenkin sijaan käytin ihanat aamupäivän aurinkotunnit lasten kanssa. Lapsukaiset saivat potkulautansa talviteloilta ja oli ihana pinkoa heidän perässään juoksumarssia pitkin Pohjoisrantaa.

Siellä ne lapsukaiseni ovat, jossain kaukaisuudessa. Kun otin kameran esiin, he olivat vielä vieressäni. Joko lapset ovat meganopeita tai kamerakäteni on harvinaisen hidas. 





Päämääränämme oli Johanneksen kirkko ja perhejumalanpalvelus. Pojan iltapäiväkerhokuorolla ei ole esiintymisiä alvariinsa, joten se kiilasi tällä kertaa juoksun edelle.

Milloinkohan olen viimeksi viettänyt sunnuntaiaamun jumalanpalveluksessa? Omassa konfirmaatiossani 80-luvulla? Voiko siitä tosiaan olla liki kolmekymmentä vuotta?

Valomerkkejä kirkon seinillä

Stockan viimeviikkoiset muotinäytökset ja tyylien taistelu sisäänkäynnin lipan päällä eivät jääneet huomaamatta, jos sattui vilkaisemaan viikon mittaan Hesaria tai lukuisia Stockan kanssa yhteistyössä tehtyjä blogipostauksia. En kuitenkaan käynyt haistelemassa muodin uusia tuulia, vaikka olinkin kulmilla juuri näytösten aikaan. Unohdin koko spektaakkelin. Sitä sattuu, kun muisti on mitä on.

Jäisin aika monesta jutusta paitsi, jos mulla ei olisi ihania ystäviä, jotka jaksavat vinkata ja muistuttaa lähimaaston tapahtumista. Kiitos Mama M:n, olin lauantai-iltana kerrankin oikeassa paikassa oikeaan aikaan, kun Greenpeacen videoteos Arktiksen suojelemiseksi valaisi Tuomiokirkon julkisivua.


Tuomiokirkko on mitä parhain valkokangas erilaisille valoteoksille. Vuosi sitten Senaatintorilla sykki valosydän. Kaksi kuukautta sitten kirkko sai tyylikkään valoverhon.  Nyt kirkon seinille heijastettiin muun muassa jääkarhuja, tehoviljelyä, mielenosoituksia ja liikennettä. Esitys oli hieno. Lyhyt, ytimekäs ja vaikuttava.  

Tuomiokirkon seinillä on ollut myös toisenlaista valoloistoa tällä viikolla. Seinät ovat kylpeneet auringonpaisteessa ja portailla on ollut paikoitellen jopa ruuhkan poikasta. Se, ja jädejä metsästävät lokit ovat takuuvarma merkki alkaneesta keväästä!


Missä olit, kun...

... Lordi voitti Euroviisut?

Olin mieheni kanssa Tavastialla Don Johnson Big Bandin energisellä keikalla. Tommy Lindgren piti meidät ajan tasalla äänestystilanteesta. Aikamoinen ilta!

Myös Pikku N oli mukana. Hyppelehti masussa äitinsä joraamisen tahtiin.

23.5. kalenterissa on jo yksi merkintä, Siivouspäivä. Pitäisiköhän lisätä siihen viisufinaali ja kyhätä kasaan kunnon kisastudio?

Don Johnson Big Band: Living the life (2012)