Arvonta: Kuinka kauan aiot juosta?

Vaihtaessani vaatteita Berliinin maratonin jälkeen aloin tavalliseen tapaan rupatella viereisellä alustalla vilauttelevan italialaisen naisen kanssa. Small talk on helpointa virittää juostujen maratonien määrästä. Olisin lentänyt vastauksesta pyrstölleni, jollen olisi ollut jo istumassa.

Nainen oli juossut 120 maratonia. Tarkistin laskimesta, että se tekee ilman mutkitteluja 5063,4 kilometriä.  Ensimmäisen maratoninsa hän juoksi tasan 20 vuotta aiemmin Berliinissä. Seuraavan kerran hän oli aikeissa juosta maratonin viikon kuluttua omassa kotikaupungissaan.

Uusi tuttavuuteni aloitti maratonien tahkomisen lasten ollessa täsmälleen saman ikäiset, kuin omat lapseni ovat nyt. Koskapa lapsille ei ollut mahdollista saada hoitajaa sormia näpäyttämällä (ai kun kuulostaa tutulta!), he joutuivat alussa sopimaan miehensä kanssa kumman vuoro on tällä kertaa osallistua maratonille. Kun minä olen yöjuoksija, uusi tuttavuuteni oli vannoutunut aamulenkkeilijä. Hän starttasi aamuviideltä muun perheen vielä nukkuessa.

Utelin häneltä 120 juostun maratonin salaisuutta. Kuulemma hän juoksee maratonit maltillista vauhtia eikä juokse henkilökohtaisten ennätysten perässä. Hän myös kehui asuinseutunsa lenkkeilykelejä, eli hän voi juosta läpi vuoden täydellisessä juoksusäässä.

Tapaaminen pisti mietityttämään kuinka monta maratonia vielä juoksen. Tuleeko jossain vaiheessa Forrest Gumpmainen stoppi juoksuun? Vai lopettaako jokin ruumiinosa yhteistyön?

Eräs tuttuni kertoi äidistään, joka päätti lasten muutettua kotoa juosta 10 maratonia. Nyt ne on juostu, mutta silti häntä houkuttelisi juosta New Yorkin maraton vielä uudemman kerran. "Jos nyt vielä yksi..."

***
Sitten päästäänkin arvontaan. Vastaa alla oleviin kysymyksiin joko Pikkulitenin Facebook-sivulla tai blogissa. Kommenttinsa jättäneiden kesken arvon kirjahyllystäni kirjan Juoksijan harjoitusopas - Askeleet Cooperista maratoniin.

Arvon kirjan nimipäivänäni 26.10. Onnea arvontaan ja iloa juoksupolulle!

* Kuinka monta maratonia tai puolimaratonia aiot vielä juosta? Miksi?

* Jos et ole juossut pidempiä matkoja numerolappu rinnassasi, onko sinulla ajatuksissasi juosta joskus maraton tai puolikas? Miksi? Mikä on tähänastisin pisin lenkkisi?


Blogin nimen tarina

Ruotsi on iso osa arkeani. Lasteni vahvin kieli on ruotsi. Isäni on ruotsinkielinen ja systerini Ruotsin kansalainen. Mieheni puhuu lapsille ruotsia, minä suomea.

Suomenruotsalaiseen tapaan lasteni ruotsi vilisee lainasanoja suomesta. Riikinruotsalaisille serkuille he ovat opettaneet elintärkeän: "Det är jättekiva." Pienen hämmästyksen jälkeen serkut ymmärsivät myös (hieman avustettuina) kysymykset "Var är min halare?" ja "Ska vi ta roskisen ut?" 

Törmäsin sanaan pikuliten ensimmäistä kertaa lasten selittäessä tohkeissaan kavereistaan: 
"M är liten. Men vet du vad mamma? Hans lillasyster, hon är pikuliten." 
Pikuliten sanana hymyilytti. 

Todella pieni. Aivan kuten perheemme. Emme nimittäin ole järin kookkaita. 
Pienen pieni, kuten ajatusmaailmani maratonilla. 
Nimessä on sopivalla tavalla iloista sekamelskaa kuten kodissamme. 
Suomea ja ruotsia sikinsokin sulassa sovussa kuten aamiaispöytäkeskusteluissamme.

Lisäsin sanaan vielä yhden koon, jotta sana tulisi äännettyä suomen kielellä oikein.
Sain sanaan sopivasti pienen kauneusvirheen. 

Nimi blogille oli syntynyt. 

Olen avannut aikaisemmin suhdettani ruotsiin kirjoituksessa KON-SUO-KIE-PRE

HBL etsii hienointa finlandismia. Tästä linkistä pääset äänestämään omaa suosikkiasi. (Kuvakaappaus on äänestystilanteesta aamulla 16.10.) 



Hampurilaispäivä on viikon paras päivä

Musta on tullut viime vuosina hampurilaisfriikki. Haaveilen kolmannesta visiitistä tukholmalaiseen Flippin´ Burgersiin (ravintola on muuttanut sittemmin lähemmäksi kaupungin keskustaa) ja muistelen lämmöllä viimeisen lomapäivän lounasta Tommi´s Burger Jointissa Berliinin maratonmatkalla.

Kuvat ovat kamerassa vinksin vonksin: 

En ole löytänyt Helsingistä mieluista hampurilaispaikkaa. Tai ehkä en ole edes tarpeeksi etsinyt. Oma kotikeittiö kun hakkaa mennen tullen ravintoloiden normihampurilaiset. Ja mikä parasta, perheessämme on selvä sukupuolijako hampurilaisten valmistamisessa. Odotan vesi kielellä kun mieheni grillaa pihvejä pihalla. Sitä ennen hän on kokannut maailman parhaan sinihomejuustokastikkeen ja laittanut muut lisukkeet valmiiksi. 

Kastikkeen ohje löytyy Viiden tähden hampurilainen -kirjasta, joka on ollut kovassa käytössä koko kevään ja kesän. 

Hampurilaissämpylöiden leipominen onkin sitten minun juttuni. Näennäisesti ne vaativat multa ihan hirmuisesti vaivannäköä, mutta oikeasti ne valmistuvat itsestään. Kohottamisiin kuluu 2,5 tuntia ja sen aikana ehtii kotona puuhastella vaikka mitä. Olisihan siinä sopiva lenkinkin paikka. Ja ruokahalukin kasvaa samalla mukavasti.


En kaipaa hampurilaiseeni runsaasti täytettä. Mehukas pihvi, jotain vihannesta väriä antamaan, herkullinen kastike ja kenties siivu voimakasta juustoa, se on siinä. 

Viiden tähden hampurilainen on oikea hampurilaisfriikin toivekirja. Oma mielikuvitukseni ei riittäisi yhtä laajaan hampurilaiskirjoon. Ehkä seuraavaksi kotikeittiössämme testataan herkulliselta kuulostavaa kanahampurilaista punajuurilisukkeella ja lehtipinaatilla ryyditettynä. Harmi, ettei herkkusämpylöitä ole valmiina jemmassa. Muuten punainen kanahampurilainen pääsisi jo heti tänään testaukseen. 

Huomasin kirjaa googlettaessani, että Adlibriksessä myydään Viiden tähden hampurilainen -kirjaa poistohintaan 5,90 €. Suosittelen! Klikkaa itsesi ostoksille tästä

Vuorokaudenaika vaikuttaa juoksumukavuuteen

Pääsin pikkuskidinä näkemään, kun vasikat päästettiin kesälaitumelle. Ne olivat yhtä päätä, häntää ja jalkaa. Riemulla ei ollut rajoja. Kaupunkilaistyttö oli hurmioissaan.

Mulla oli eilen samat fiilikset, kun pääsin ensimmäistä kertaa lenkkipolulle Berliinin maratonin ja sen jälkeisen flunssan jälkeen. Ensimmäinen alamäki hurahti itsestään. Olin alta aikayksikön ekoissa liikennevaloissa ja kaahaamassa kohti Kaivopuistoa. 

Rakastan yöjuoksuja pimeässä. Saan juosta rauhassa näkymättömänä. Tai en mä kyllä aivan huomaamaton ole. Addun lenkkareissa on heijastava pinta, kirkkaankeltaisessa paidassa on heijastimet, samoin juoksuhanskoissa, pipoissa ja juoksutrikoissa. Lisäksi Endomondo paistaa käsivarren kännykkäkotelosta. Tummaan juoksutakkiin siirtyessä laitan vielä lisäksi heijastinliivit. 

Kauppatori oli autio. Vain Ahvenanmaan lipulla varustetusta purjelaivasta kuului iloista juhlintaa. 

Olen harjoitellut aamujuoksuja pitkin kesää. Kyllähän maailma on kauneimmillaan aamun varhaisina hetkinä ja heräävä kaupunki on aina yhtä kiehtova. En saa kuitenkaan aamujuoksusta samanlaisia kiksejä kuin öisin, sillä jalat eivät kulje kunnolla ja elimistökin pistää vastaan. Yöjuoksuihin verrattuna aamulla juokseminen on mulle enemmän suorittamista kuin silkkaa nautintoa. 

Voin juosta öisin yksikseen mutta mieluusti seurakin kelpaa. Onneksi ystäväpiirissäni on juoksuetäisyydellä samassa elämänvaiheessa olevia, joille lasten nukkumaanmeno on lähtölaukaus lenkille. Aamujuoksuille en halua ketään mukaan. Haluan herätellä itseni rauhassa. Taidan olla vähän aamuäreäkin. 

Kaivopuistossa valmistauduttiin kesäkuisena lauantaiaamuna aamuvirkkuihin kahvittelijoihin. 

Päivänvalossa on ehdottomasti mukavinta juosta kaverin kanssa. Maisemista saa useammalla silmäparilla enemmän irti ja maailmasta tulee parempi paikka pulisemalla. Päiväsaikaan juoksemiseen on valitettavasti rajoitetusti tilaisuuksia lapsiperhearjessamme. Kahta lasta pitää vielä saattaa omiin harrastuksiinsa ja niinpä jumpat ja futikset määrittelevät milloin lenkkipolulle on mahdollista päästä. Sen sijaan, että luen kirjaa pukuhuoneessa treenien ajan tai juttelen muiden vanhempien kanssa, lähden useimmiten juoksemaan. Muuten päivänvalossa ei tule  juostua kuin ratikkaan.

Niinä iltoina, jolloin hararstuksia ei ole, haluan olla lasten kanssa yhdessä kotona. Vaikka teemmekin omia juttujamme, olemme kuitenkin tavallaan yhdessä.

Kesään parhaat juoksumuistot ovat viikolta, jolloin lapset olivat mummolassa. Tutkimme lähiympäristöämme mieheni kanssa juosten. Tässä taidetta Jätkäsaaresta. 

Nautin aikaisista, viimeistään kello 11 starttaavista maratoneista siitäkin huolimatta, etten ole aamujuoksija. Aika ristiriitaista, vai mitä? Aikaisten starttien ansiosta päivään jää aikaa muullekin kuin jännittämiselle ja juoksemiselle. 

Aamumaratonit eivät kuitenkaan ole olleet järisyttäviä painajaisjuoksuja alkamisajankohdastaan huolimatta. Voisiko tästä päätellä, että mun pitäisi keskittyä eri pituisiin lenkkeihin eri vuorokaudenaikoina? Tarvitsen näköjään aamulla pidemmän lenkin, jotta elimistöni herää kunnolla ja pääsen flow-tilaan. Iltaisin ja öiseen aikaan juoksu alkaa maittaa noin seitsemän kilsan tietämillä, aamuisin tarvitsen samaan vähintäänkin tuplamatkan. 

Ehkäpä seuraavalla juoksukaudella keskitän 20 kilsan lenkit aamuun ja katson onko teoriallani mitään todellisuuspohjaa. Siihen asti jatkan öisiä pyrähdyksiä eilisen tapaan. Ja nautin niistä jokaisella solullani. 

La 10.10. | 7,4 km | 39:04 | Kuvassa Hakaniemi tänään auringonlaskun aikaan. 


Miten hyväntekeväisyydelle juokseminen sujui?

Viime marraskuussa mieheni sai ilouutisen. Hänellä oli arponni Berliinin maratonin paikkoja arvottaessa. Mulla ei. Seuraavassa syyskuussa juostavalle maratonille ei ollut tällä kertaa mahdollista päästä uusinta-arvonnan kautta kuten edellisenä vuonna. Koskapa halusin vielä kerran juosta 40.000 muun juoksuhullun kanssa Berliinin katuja 42 kilometrin verran, ainoaksi vaihtoehdoksi unelman tavoittamisessa jäi paikan saaminen hyväntekeväisyyskiintiöstä.

Ennen hyväntekeväisyysprojektiin hyppäämistä tarkastin keräyksen laillisuuden. En tarvinnut Suomesta erillistä keräyslupaa, sillä keräyksen toimeenpanijana oli ulkomainen taho, ranskalainen hyväntekeväisyyskeräyksiin erikoistunut Alvarum. Alvarumin listoilla olisi ollut keräysvaihtoehtoja saksalaisista lapsista syöpäjärjestöihin. Valitsin pitkän mietinnän jälkeen keräyskohteekseni Lääkärit ilman rajoja -järjestön (Medecins sans Frontieres eli MSF).

Viime vuonna MSF:n paitoja näkyi Berliinin maratonilla runsaasti, toisin kuin tänä vuonna. Meitä MSF:n juoksijoita oli maratonilla 41 ja kerättyjä euroja noin 43.000. 

Sain Alvarumilta oman keräyssivun. Tässä vaiheessa maksoin myös osallistumismaksuni maratonille. Jos en olisi saanut 20.7. mennessä kerättyä 800 euroa Lääkärit ilman rajoja -järjestölle, en olisi saanut myöskään paikkaa Berliinin maratonilta. Samalla olisin menettänyt maksamani osallistumismaksun. 

Olen erikoistunut yöjuoksuihin. Kesäkauden juoksut ovat olleet yllättäen aamu- tai päivävoittoisia.

Yllättävän moni, jolle kerroin alkuvuodesta projektistani, oli sitä mieltä, että 800 euroa ei ole summa eikä mikään kerätä. "10 euroa sieltä ja toinen täältä." Joku taisi sanoa, että senhän voisin hätätapauksessa vaikka itse maksaa, jos en saisi rahaa kerättyä. Se ei kuitenkaan ollut missään vaiheessa vaihtoehtona, sen verran suuresta summasta oli kyse. Vaivattomammin olisin päässyt takuuvarmasti maratonille maksamalla matkatoimistolle tonnin verran matkapaketista ja matkanjärjestäjän kiintiöstä napatusta maratonpaikasta. En ole kuitenkaan valmis maksamaan omaisuuksia maratonin juoksemisesta. Ja sitä paitsi, tonnilla saa lentoliput koko perheelle ja majoituksen Berliinissä.

Harjoittelin aamulla juoksemista. Aika yksin saa sateisessa Helsingissä taivaltaa ennen aamuseiskaa. 


Aktivoiduin keräyksen suhteen huhtikuun puolivälin tietämillä. Perustin Facebookiin tapahtumasivun ja aloin rummuttaa keräystä ystävilleni. Lupasin juosta jokaisen lahjoitetun euron edestä, eli sitä mukaa kun Alvarumin sivuilla oleva lahjoituslaskuri näyttäisi isompia lukuja, sitä parempi kuntokin jo olisi. 

Sain Alvarumilta pari kertaa kuussa kannustusviestejä ja keräysideoita. Pääsin myös järjestön sivuilta katsastamaan, miten muiden keräykset sujuivat. Osa oli saanut tarvittavan summan kasaan työkavereidensa isohkoilla panoksilla. Eräällä ranskalaisella taas hänen ystävänsä laittoivat jäde- ja välipalarahoja hyvään tarkoitukseen. Ihmeesti kaksieurosistakin saa summan kasaan, jos kaverit ovat kovia syömään jätskiä!

Kesälomamatkalla pääsin lenkkeilemään toisenlaisissa maisemissa. 

Olin jokaisesta keräämästäni eurosta aidon yllättynyt ja onnessani. Kiitos Amille, Annikalle, Catharinalle, Jaanalle, Jessicalle, Miljalle, Ninalle, Paulalle, Tiinalle ja Tanelin tilitoimistolle. Ilman teitä minulla ei olisi nyt näin hyvä kunto.

Kiitos Sofialle keräyksen promoamisesta. Kiitosrutistukset myös Callelle, joka valjasti sponsorikolmikon Serak Oy:n, Helsingin LVI-huolto Oy:n ja Insinööritoimisto Radiator Oy:n tukijoikseni. Olen juossut ja tulen vielä pitkään juoksemaan ylpeydellä tukijayritysten nimet selässäni. Ilman näitä oman alansa ammattilaisia en olisi saanut vaadittavaa summa kasaan jo vain vajaan kuukauden kuluttua siitä, kun aloitin projektini toden teolla. Luultavimmin olisin saanut mahahaavan jo ennen juhannusta ja liudan kavereita, jotka olisivat kyllästyneet lahjoitusvihjailuihini.


Nautin matkan varrella erilaisista tempauksista:

Kentän ympäri, satoi tai paistoi. 

  • Olen hakenut lapsukaiseni useita kertoja tarhasta juosten. Olen saanut siinä hyötyliikuntaa ainakin 60 kilometriä.
  • Kesän aikana ottamistani spurteista sain kasaan vähintäänkin 20 kilometriä. 

Kaivopuisto on täydellinen paikka intervalliharjoitteluun.

  • Mäkirääkeistä on kertynyt kilometrejä alakanttiin laskettuna kahdeksan. 
  • En ole koskaan ollut aamujuoksija. Silti alunperin lupaamani 20 kilometrin asemesta aamukilsoja tuli kasaan iso läjä enemmän. Ja peräti puolimaratonkin kävi juostua aamuvarhaisella. 
  • Olen nähnyt kilometritolkulla kotiseutuani juosten. Uusia kulmia ja vanhoja tuttavuuksia. 

Nosturin takapiha. Ei kun etupiha. 

Juoksuharrastukseni sai tästä projektista hurjasti lisäbuustausta. Olen juossut sännöllisemmin ja kadoksissa ollut juoksun riemu on taas palannut. Se, että projektin etenemistä on seurattu ja tapahtumapäivityksiäni on käyty tykkäämässä, on ollut mulle järisyttävän iso asia! Kiitos teille kaikille, jotka olette jaksaneet roikkua mukana matkallani Berliiniin!

Kotiseutumatkailua parhaassa seurassa juosten. 

Kesällä iskenyt tauti hidastutti juoksutahtiani kuuden viikon ajaksi, enkä osaltaan tästä syystä saanut juoksutavoitettani kasaan. Tukkimiehen kirjanpitoon merkittyjä kilometrejä on 540. Osa kilometreistä on jäänyt kirjaamatta, mutta haitanneeko tuo. Olen hyvässä kunnossa ja juoksukelejä riittää kyllä. Eiköhän 800 kilometriä ole täynnä hyvän matkaa ennen joulua. Eli juoksut jatkuvat vielä projektin tiimoilta.

Olen nähnyt projektin mittaan upeita auringonnousuja ja -laskuja. 

Lähtisinkö vastaavaan urakkaan uudemman kerran? En ole varma. Luultavimmin en, kaikesta sen mukanaan tuomasta hyvästä huolimatta. En ainakaaan yksin.

Suomessa ei ole (vielä) hyväntekeväisyyskulttuuria. Yksityishenkilön on vaikea saada värvättyä lahjoittajia. Ilman yrityslahjoittajia kerääminen on hankalaa ja vallitsevassa taloustilanteessa hyväntekeväisyyteen lahjoittaminen ei ole varmaankaan yhdelläkään yrityksellä ensimmäisenä tärkeyslistalla.

Myös lapset pääsivät Berliinissä minimaratonilla maratonfiilikseen

Kimpassa jonkun tai joidenkin yhtä sopivasti kajahtaneiden kanssa voisin ajatella hyväntekeväisyysjuoksutempauksen järjestämistä. Paras tapa rahan keräämiseen voisi olla yhteisjuoksujen organisointi ja hassujen tapahtumien järjestäminen juoksemisen tiimoilta. Mitä enemmän meteliä, sitä paremmin keräys pysyy mahdollisten lahjoittajien mielissä.


Tieni Berliinin maratonin lähtöviivalle oli tavanomaista pidempi. Siitä johtuen tämä elämäni 17. maraton tuntuu yhdeltä tärkeimmistä.

En välitä maratonmitaleista, mutta tälle tuli jopa moiskautettua pusu samalla, kun siemaisin ensimmäisen hörpyn maratonin jälkeen tarjotusta oluttuopillisesta. Se pusu oli tarkoitettu myös kaikille teille rakkaat tukijani ja tsemppaajani. Kiitos!

Maratonin jälkeinen flunssa on täällä taas

Mulla alkoi kurkku oireilla pari tuntia siitä, kun ylitin Berliinin maratonin maaliviivan. Seuraavana aamuna kipu oli saavuttanut jo korvakäytävän. Siitä huolimatta olin pystyssä ja jaksoin leikkiä turistia vielä viimeiset päivät ennen kotiinpaluuta.

Kotimatka lentäen oli yhtä tuskaa. Siitä muistona mulla on edelleenkin korvat lukossa.

Pää on edelleenkin usvainen, mutta arki sujuu silti normaaliin tapaan. Lapsiperhearki jyrää eteenpäin, oli äiti vähän väsynyt tai ei. Tiedän, että parantumiseen olisi oikeasti oikopolku, lepo. Se on kuitenkin vaihtoehto vasta siinä vaiheessa, kun en pääse aamulla lainkaan sängystä ylös.

Kunpa olisin lapsettomana tajunnut, millaista luksusta on saada sairastaa rauhassa, ilman että tarvitsee pitää samanaikaisesti yllä pyykkishowta, taikoa erilaisia ruokia päivän eri hetkiin, stressata lasten kuljetuksista harrastuksiin ja synttäreille, siivota muiden sotkuja tai lohduttaa ja puhallella pipejä, kun oma pää on hajoamaisillaan.

Teetä on kulunut tänään kotikonttorissa jo kunnioitettavat määrät. Arvid Nordquistin hunajaisesta Earl Grey -teestä löytyy myös sitruunan ja inkiväärin vivahteita. 

Maratonin jälkeinen flunssa ei ole uusi juttu. Itse asiassa viimevuotista Berliinin maratonia lukuunottamatta olen saanut aina jonkinlaisen lensun matkamuistona mukaani. Useimmiten se on iskenyt vasta lähes viikko juoksun jälkeen.

Elimistö on maratonilla kovilla, vaikka nopea lihasten palautuminen antaakin toisenlaisen tunteen. Vastustuskyky heikkenee rasituksesta, eikä itse maratonilla juomien ja banaanien nauttiminen ole mitään huippuhygieenistä puuhaa, bajamajoista puhumattakaan. Ei ihmekään, jos mukaan tarttuu pikkuruinen pöpö  josain vaiheessa kisapäivää.

Onneksi maratonflunssa ei kestä ikuisesti. Otan sen pakkolevon kannnalta. Tavallinen arkipyöritys on mahdollista, mutta juoksupolulle ei ole vielä asiaa. Ei, vaikka jalat kinuavat jo pääsyä tosi toimiin.

My Asics -ohjelman mukaan eilen olisi ollut viiden kilometrin palauttava hölkyttely. Kestänee varmaan loppuviikkoon ennen kuin pääsen lensultani lenkkipolulle.

Tarvitseeko maratonille tankata?

Aikojen alussa tankkasin maraton toisensa jälkeen tunnollisesti Stadionilla vuonna 1999/2000 pidetyn maratoninfon ohjeiden mukaan. Ensin tyhjensin hiilihydraattivarastot, jotta sain täytettyä ne taas ääriään myöten täyteen. Vikat päivät söin hieman tavallista enemmän, unohtamatta hiilihydraatteja ja runsasta juomista. Pasta oli ehdoton ykkönen. Urheilujuomat tulivat viikko-ohjelmaan mukaan hiilihydraattitäydennysvaiheessa. Niitä join myös maratonaamuna miltei lähtöviivalle saakka. 

Lasten synnyttyä maratonit ovat tulleet aina yllätyksenä, olivat ne merkittyinä kalenterissa kaksi kuukautta tai vuoden ennen h-hetkeä. Niinpä olen tankannut hiilihydraatteja vain vikat päivät ennen juoksua ilman sen kummempia tyhjennyksiä. 

Tulos: Paino nousi entisestäänkin. Ähky ja turvotus olivat kauheita. Tuntui kun kroppaani olisi ympäröinyt iso tynnyri. Siltä se myös useimmiten näytti maratonin aikana otetuissa kuvissa. Jatkuva nestehukka tuntui vaivaavan, oli keli mikä tahansa. Koko maratonin mua vaivasi hurja jano. Vatsa oli sekaisin. Mikään ei pysynyt sisällä ja vessakäynneillä kaikki neste tuntui tulevan suoraan läpi.

Tämänvuotiselle Berliinin maratonille valmistautuessani päätin syödä sen mukaan miltä tuntui. Urheilujuomiin en aikonut koskeakaan kuin vasta maratonin toisella juomapisteellä. 

Mika vinkkasi, että maratonviikolla pasta kannattaa vaihtaa riisiin. Mulle se sopi varsin hyvin, varsinkin kun Berliinissä tuli syötyä thai-ruokaa ja vietnamilaista. Säästin myös maratonviikon perinteisen pihvipäivällisen maratoniltaan, enkä ahmaissut sitä tukkimaan röörejäni. Turkkilaisia herkkuja söin miltei päivittäin.

Myös israelilaista tuli nautittua. Islantilaiset hampurilaiset jätimme kotiinpaluupäivälle. 


Aamu lähti käyntiin Berliinissä kuten nykyään kotonakin kivennäisvedestä ja omenamehusta tehdyllä sekoituksella, johon lisään pari teelusikallista vehnäorasjauhetta. Lisäsin kauramaidosta, pellavansiemenrouheesta, kaura- ja ruishiutaleista, auringonkukansiemenistä ja ruusunmarjarouheesta valmistetun tuorepuuron rinnalle juustovoileivän. Laitoin aamupuurooni myös taateleita. 

Maratonia edeltävänä päivänä mulla ei ollut nälkä missään vaiheessa ja vatsa tuntui täyttyvän vähemmästä kuin normaalisti. En alkanut tunkea masuuni pakolla mitään ylimääräistä. Aamiaisleivän jätin pois jo tässä vaiheessa. Ajattelin, että elimistö on päätäni viisaampi. Kroppa halusi selvästi kevennellä mitä lähemmäs lähtöviiva on tulossa. 

Vaihdoin illalla perinteiset maratonia edeltävät suklaapatukat ja lakritsan riisifruttiin ja suklaavanukkaaseen. Nallekarkkeja tuli kuitenkin nautittua iltapalaksi. Kohtuuden nimissä toki.

Kun kerran Berliinissä oltiin, oluttakin tuli juotua. Lauantai-illan ainoa "urheilujuoma" oli läheisen Lidlin alkoholiton olut (ei kuvassa).  

Aamulla en piilariepisodin takia kyennyt syömään aamiaistani loppuun. Silmien takia olo oli lähinnä oksettava. En ollut kuitenkaan huolissani energiatasostani. Aamujuoman ja maitokahvin pystyin kuitenkin juomaan kokonaan. 

En juonut enää mitään kämpiltämme lähdön jälkeen. Silloin maratonin lähtöön oli aikaa vielä hieman yli kaksi tuntia. Ensiavussa käydessäni söin banaanin ja lähtökarsinassa kostutin suuni vedellä. 

Tulos: Kärsin tälläkin kertaa koko juoksun mittaisesta janon tunteesta, mutta se ei ollut yhtä paha kuin aiemmilla maratoneilla. Jännitysvatsa vaivasi hieman, mutta muuten olo oli mukavan keveä ja pirteä startissa. Juoksukin tuntui keveämmältä kuin aikaisemmin. Virtsarakko ei painanut missään vaiheessa, eikä vessassa ollut tarvetta käydä.  

Tulen jatkossakin kuuntelemaan kroppaani entistä tarkemmin ennen maratonstarttia. Joillekin hiilihydraattien runsas lisäys sopii, mulle se tuo vain turvotusta. Jätän ns. tankkauksen väliin, enkä missään nimessä ota urheilujuomia käyttöön kuin vasta itse kisassa. 

Enää puuttuu viisastenkivi nesteytykseen. Eiköhän sekin loksahda ennen pitkää kohdilleen.


Yhdestä perinteestä en luovu. Maratonin jälkeen on saatava juustokakkua. Perinne alkoi kaksi vuotta sitten Berliinissä, kun ystäväperheemme ilmestyi maratonin jälkeen kämpillemme 20 hengen juustokakku mukanaan. Sunnuntaina ei ollut konditoriassa muuta tarjolla. 
Siinä oli tekemistä neljälle aikuiselle ja neljälle alle kouluikäiselle lapselle. Nuorin taisi olla silloin vasta vajaat kaksi, eli hänen vatsalaukkunsa kestävyyden varaan ei voinut oikein laskea.   

Tämänvuotisesta saimme kukin kaksi mojovan kokoista palaa. Aprikoosihillon kanssa se oli täydellistä!


Eipä ole tullut koskaan kysyttyä mieheltäni...

Olemme juosseet mieheni kanssa enemmän tai vähemmän 18 vuotta yhdessä. Hän hyppäsi maratonkelkkaan höpötettyäni ensin maratonin ihanuudesta ja kauheudesta kaksi vuotta.

Maraton on niin arkinen ja itsestäänselvä asia perheessämme, etten ole koskaan tullut kysyneeni mieheltäni miksi hän niitä oikein juoksee. Parempi kysyä näin myöhään kuin ei milloinkaan.

Päälimmäinen syy on aikalailla sama kuin itselläni. Jotta saa itsensä ulos lenkkipolulle, on parasta olla jokin kannuste. Ja jos ei ole kannustetta, kunto pakostakin laskee. Puolimaraton on kuulemma maratoniin verrattuna liian helppo ja lyhyt?!

Tiedustelin samaan syssyyn mitä hän mahtaa ajatella maratonilla. Kuvittelin, että fiksu mieheni ratkaisisi joku kerta maratonrääkillä elämän tarkoituksen. Oikeasti hän haaveilee juostessaan alkoholittomasta oluesta.

Ilmeisesti asioista on turha tehdä liian monimutkaisia. Ja toisaalta, uskovathan monet, että elämän tarkoitus löytyy juuri tuopin pohjalta.

Berliinin Marathon Expossa oli jos jonkinmoista virallista kisarelettä. 

17. maraton: Ensiavusta lähtöviivalle - Berlin Marathon 2015

Olen nähnyt jos jonkinlaisia painajaisia maratonista. Jossain juoksen varvastossuilla, toisessa olen myöhässä startista. Joskus olen järjestänyt maratonmatkan väärälle kuukaudelle ja useassa unessa olen unohtanut piilarit kotiin. Koskaan en ole kuitenkaan osannut kuvitellakaan, että piilari hajoaisi silmään pari tuntia ennen starttia. Näin pääsi kuitenkin käymään sunnuntaiaamuna. Painajainen oli valmis.

Venyttelin ja törkin silmäni herkäksi etsiessäni puolikasta piilaria silmästäni. Sitä ei löytynyt mistään. Muuta vaihtoehtoa ei ollut, kuin lähteä puolisokeana maratonpaikalle aiottua aiemmin, jotta ehtisin näyttää silmäni ensiavussa. Heitin ylimääräiset kertakäyttöpiilarit ja juoksurillit maratonpussiini ja ei kun matkaan.

Marathon Expo oli vielä tyhjillään torstaina neljän aikaan. Noudimme numerolaput ja samalla reissulla lasten ilmoittaminen minimaratonille (Bambini Lauf) kävi kätevästi. 

Ensiavussa mut kirjattiin potilaaksi saksalaisella järjestelmällisyydellä. Sain kunnian olla päivän ensimmäinen potilas. Tosin kaikki hoitajat enemmän tai vähemmän kauhistuivat kuullessaan, mikä mulla oli vikana. He olivat kaikki erikoistuneet hoitamaan jalkoja, eivät silmiä.

Mut laitettiin makaamaan laverille kyljelleni. Posken alle kiilattiin pahvinen oksennuskaukalo. Sain kuusi hoitajaa, joista yksi venytti silmää yhteen suuntaan, toinen toiseen, kolmas antoi ohjeita, neljäs valutti suolaliuosta tippapullosta silmääni ja kaksi katseli kiinnostuneena. Lopulta meitä oli seitsemän silmäparia tiirailemassa kaukalossa lilluvaa suolavettä. Siellä ei näkynyt piilarijämiä, mutta silmä tuntui hyvältä. Arvelin, että jos voisin pitää uutta piilaria silmässäni kivutta, palanen olisi saatu sieltä pois.

Tarvitsen peiliä, jotta saan laitettua piilarin silmääni. En sitä peiliä oikeastaan käytä mihinkään, mutta sen nyt vaan täytyy olla siinä. Ensiavun ainoa peili löytyi heidän bajamajastaan. Silmä tuntui hyvältä ja uskaltauduin juoksemaan piilareissa. Samalla bajamajareissulla sain hoidettua kätevästi jännitysvatsani tyhjennyksen jonottamatta. Aikamoista luksusta maratonruuhkassa! Mieheni taas joutui säästelemään vessareissuaan lähtökarsinoille saakka, sillä ensiaputelttavisiittini jälkeen olimme toisiltamme kadoksissa, eikä hän uskaltanut käyttää etsintäaikaa vessajonossa seisoskeluun. Onneksemme saimme pakolliset visiitit pois päiväjärjestyksestä ennen ensimmäisen ryhmän lähtölaukausta.

Kännykkäni kamera lopetti toimintansa ensiapupisteessä käyntini jälkeen. Siksi en ole saanut kiteytettyä maratonpäivän tunnelmia kuviin. 

Alussa juoksu oli ihanan väljää, mutta jo parin kilometrin juoksun jälkeen reitti kapeni yllättäen. Vastaavaa tapahtui pitkin reittiä ja jokaisessa tiivistyskohdassa kuului kiroilua ja sakkaavia askelia. En muista, että edellisvuosina olisi ollut aivan vastaavaa. Tai ehkä vain satuin juoksemaan nyt aikaisempaa isommissa sumpuissa. Alun jännitystä lisäsi outo kihelmöinti ja puutumisen tunne vasemman käden sormenpäissä. Hieroin sormiani viiden kilometrin verran ennen kuin sain normalisoitua ne.

Sain pidettyä neljän tunnin jänikset näkösällä aina 23 kilometrin kohdalle. Neljän tunnin alitus tuntui siinä vaiheessa mahdolliselta. Rytmi sekosi kuitenkin täysin juomapisteellä, jossa isokokoinen mies painoi mut selästä maahan. Herralla taisi olla aikamoinen kiire ja olin ilmeisesti hänen tiellään. Menetin tasapainoni, heitin kädet maahan ja peppuni kiepsahti vesipisteen pöydän alle. Kunhan olin huutanut kuuluville kaikki osaamani kirosanat, mua alkoi naurattaa, kun vedenjakajat kurkistelivat pöydän alle ja kyselivät vointiani eri kielillä. Mut kaatanut mies porhalsi jo siinä vaiheessa jossain kaukana. Hänelle ei tietenkään tullut mieleenkään auttaa mua jaloilleni. Onneksi juoksurytmin menetyksen lisäksi rytäkässä ei käynyt mitenkään. Keljutuksesta pääsee helpommin yli kuin vääntyneestä polvesta.

Brooksin piste oli Marathon Expossa lasten suosikki. Radan juoksijat sai etenemään juoksemalla eräänlaisilla steppereillä. 

Mulla oli jälleen kerran hurja jano läpi maratonin. Kuumottavasta auringosta huolimatta hikeä ei pursunnut mistään suunnasta ulos, eikä matkan aikana ollut pienintäkään tarvetta käydä tyhjentämässä virtsarakkoa. Niinpä juoksin maratonin 17 kilsan kohdalta 2,5 kilometrin pätkissä juomapisteeltä toiselle. Pureskelin lisäksi PowerBarin colan makuisia energiakarkkeja ennen vesipisteitä.

Muistelin, että 25 kilsan kohdalla olisi geelijakelu. Pistin muutaman karkin suuhuni sulamaan, sillä arvelin geelipisteellä olevan myös vettä. Sitä ei kuitenkaan näkynyt missään. Sen sijaan lenkkarit tarttuivat tahmaiseen katuun. Keljutti. Pienen matkan päässä oli onneksi paikallisten asukkaiden itse byggaama juomapiste, josta sai virkistävää vettä. Ylt´ympäri olevista tyhjistä mukeista päätellen ylimääräinen juomapiste oli ollut muillekin tarpeellinen. Vesimukien kanssa hääräävät pikkulapset tekivät hurjan duunin päivän mittaan! Tälläkin pisteellä sain niskaani toisen juoksijan. Tällä kertaa säilytin kuitenkin tasapainoni. Koko 42 kilometrin ajan tuntui siltä, kuin olisin ollut jollain tapaa koko ajan tiellä.

Tempelhofin lentokenttä oli jo hyvissä ajoin torstaina valmis lasten lauantaiseen minimaratoniin. 

Pään sisällä ei ollut muuria missään vaiheessa matkaa, mutta 37 kilsan kohdalla jalkani alkoivat olla lyijynraskaat. Olin päättänyt jo ennen juoksua, että saan kävellä vain juomapisteillä. Yritin pysyttäytyä radan keskellä, jotta sivuilla kävelevät eivät saisi mua pauloihinsa.

En kuitenkaan kyennyt juoksemaan pientä mäennyppylää ylös 38 kilometrin juomapisteelle. Mulla ei ollut lainkaan energiaa juoksemiseen. Näin pariskunnan, joka kaatoi juoksijaystävälleen mukillisen Coca Colaa. Heillä oli kertismukeja runsaasti, joten pyysin, josko minäkin voisin saada tilkan. Join puolikkaan mukillisen ja tunsin, kuinka elimistö heräsi taas henkiin. Käännyin katsomaan takaani juoksevaa Donna-nimistä naista. Tarjosin hänelle loput juomastani: "Here you are. Shared Coke is the best Coke." Hän näytti olevan yhtä onnellinen tuosta tummasta kuplivasta juomasta.

Siinä vaiheessa, kun tajusin etten voisi kiriä neljän tunnin ali, tähtäimenä oli lähinnä maaliin pääsy. Vaikka kävelinkin hieman maailman tylsimmällä suoralla 38-40 kilometrin kohdalla, päätin etten lisää turhia minuutteja loppuaikaan sluibailemalla. Olihan mulla sentään suht rullaavat jalat ja moitteettomasti toimivat astmaatikon keuhkot ja sydän.

Olin hehkuttanut ennen maratonia lapsiani hoitavalle anopilleni, kuinka mahtavaa yhteishenki on maratonilla juoksijoiden kesken. Tunne oli saanut matkan varrella kolauksen kaatumiseni ja poskiini pamahtelevien kyynärpäiden vuoksi. Onneksi kuitenkin kohtasin tumman, isokokoisen amerikkalaismiehen 40 kilsan kohdalla. Hän tarkasti ohittamiltaan kävelijöiltä, josko heillä on kaikki kunnossa. Veikkaan, että jos joku olisi valitellut vointiaan, tämä mies olisi pysähtynyt auttamaan. Juuri sillä hetkellä olisin ollut mieluusti kävelijänä, sillä mies heläytti kaikille tarkastamilleen maratoonareille maailman upeimman hymyn ennen kuin jatkoi seuraavan luokse.

Tunteet olivat Brandenburgin portin lähestyessä sen verran pinnassa, etten kyennyt ottamaan perinteistä loppuspurttia maaliin. En siitäkään huolimatta, että porkkanaksi ja olutpulloksi pukeutuneet juoksijat ohittivat mut loppusuoralla. Edes se porkkana ei ottanut ylpeydelle - ainakaan kovin paljoa.


Hain vaatesäilytyksestä pussukkani ja liityin nurmikolle muiden vaatteita vaihtavien seuraan. Kaipa maalialueella olisi virallisia vaihtotelttojakin, mutta kansalaisuudesta huolimatta kaikille juoksijoille tuntui olevan luonnollista vaihtaa vaatteet kuiviin puiden katveessa. Vaikuttaa siltä, että tahaton vilauttelu on juoksijoille yhtä luonnollinen asia, kuin vatsan toiminnasta puhuminen. Suomalaista ei kireäpipoista juoksijaa tämä asenne miellyttää. Ainakin se tekee elämästä helpompaa ja vaatteiden vaihdosta julkisella paikalla hyväksytympää.

Löysin mieheni oluttelttojen kupeesta. Olin odottanut ensimmäistä, raikasta oluthuikallista jo ainakin 35 kilometrin ajan. Olin ansainnut sen ja paljon enemmänkin!

Loppuaikani oli 04:08:10. Kykenin melko tasavauhtiseen juoksuun. Olo tuntui juostessa hyvältä ja koneisto toimi moitteettomasti suurimman osan matkasta. Vielä kun saisin viimeisellä 18 kilometrin pätkällä 28 sekuntia kilometrivauhdista pois, niin neljän tunnin alitus olisi siinä. Ja olihan tämä henkilökohtainen enkkani, eli ihan syytä olla iloinen.

Entä mitä piilolinssin puolikkaalle lopulta kävi? 
Silmääni alkoi painaa illalla nukkumaanmennessä. En kuitenkaan löytänyt piilaripalaa vaikka kuinka pyörittelin luomiani. Tunnehan voisi olla myös lähtöisin silmän sörkkimisestä. Heräsin yöllä pariin kertaan tiputtamaan silmääni silmätippoja. Siitä huolimatta silmäni oli muurautunut aamulla rähmästä umpeen. Arvasin, että piilari oli valunut oksennuskipon sijasta hyvään piiloon silmässäni. Lopullisen helpotuksen sain maanantaina lounasaikaan Potsdamissa optikolla. Yläluomen alla piilotteleva piilaripala saatiin silmästä ja optikko sai palkaksi maailman lämpimimmän halauksen. Ja pääsin viimein käyttämään saksankielisen bravuurini: "Du bist mein Schicksal." Se tuntui tähän kohtaan varsin sopivalta.


Maratonit ykkösestä kahteenkymmeneenyhteen:
2016
21. maraton: Mykistävä ennätysjuoksu - Tallinn Marathon 2016
20. maraton: Koukattiin muuten Vantaankin puolelle - Helsinki Spring Marathon 2016
19. maraton: 105 kierrosta - IV APK-hallimaraton 2016

2015
18. maraton: Valopäitä radalla - Mikon Kirkkolaakso maraton 2015
17. maraton: Ensiavusta lähtöviivalle - Berlin Marathon 2015

2014
16. maraton: Punapukuisten jänisten peesissä Berliinin maratonilla - Berlin Marathon 2014
15. maraton: 140 litraa biojätettä ja muuta mukavaa maratonin varrelta - Stockholm Marathon 2014
14. maraton: Helteinen maratonrupeama Barcelonassa - Barcelona Marathon 2014

2013
13. maraton: Maisemareitti Berliinissä - Berlin Marathon 2013
13. maraton | 2. osa: Keskeyttäisinkö, jos tietäisin missä olen?
12. maraton: Siksakkia jättiläisten lomassa - Stockholm Marathon 2013

2012
11. maraton: Paniikkilähtö ja migreeni - Tallinn Marathon 2012
10. maraton | Myöhässä lähdöstä - Stockholm Marathon 2012 (pakkasmaraton)

2011
9. maraton | 10 kilsaa sinne, 10 tänne ja sitten sama uusiksi - Tallinn Marathon 2011
8. maraton | Peruskauraa - Stockholm Marathon 2011

2010
7. maraton | Ei enää ikinä - Stockholm Marathon 2010

2008
Ei asiaa lähtöviivalle | DNS - Stockholm Marathon 2008

2007
Ensimmäinen keskeytys | DNF - Stockholm Marathon 2007

2006
6. maraton | Raskaudesta uutta virtaa - Stockholm Maraton 2006

2003, 2004 ja 2005
3.-5. maraton | Toisenlaista turismia - Stockholm Marathon 2003, 2004 ja 2005

2001
2. maraton | Espooseen ja takaisin - HCM 2001

2000
1. maraton | Juoksuhulluuden uusi taso - HCM 2000