Yhteinen harrastus on paras harrastus

Haluan oman harrastuksen. Sellaisen, joka on merkitty kalenteriin viikottain aina samalle illalle. Sellaisen harrastuksen, jonka kaikki muut perheessä (mahdollisesti) muistavat ilman eri sanomista.

Perjantai on pyhitetty miehen sählylle, tiistai ja sunnuntai Pikku N:n futikselle, lauantaina on lasten käsistreenit... Vapaana olevat illat täyttyvät kaikella mahdollisella, duunilla ja tapahtumilla. Välillä pitäisi päästä ihan relaamaankin.

Keksin mielestäni parhaan mahdollisen harrastuksen. Kun poikani on futistreeneissä tiistaisin, minä lähden uimaan. Ja koskapa hoidan silloin pikkuneitiä, hän saa luvan tulla mukaani. Oma harrastukseni onkin meidän harrastuksemme. Saamme kahdenkeskeistä aikaa. Sitä Miss N tuntuu juuri tällä hetkellä kaipaavan.

Olin pudota pyrstölleni, kun Miss N alkoi laulaa 90-luvun discorekutusta I Like To Move It. Hänen ystävänsä Miss E oli opettanut sen nähtyään Madagascarin. Olivat kuulemma nähneet leffan itsekin isovanhemmilla ollessaan. Biisi on soinut päässäni nyt viikon verran. Korvamato katoa jo!




Lautailua, juoksua ja hieman myös taidetta

Teimme Taiteiden yön tehoiskun Kaivopuistoon. Soitinpuisto oli hieno näky ilta-auringossa. Lapsille suurin juttu oli kuitenkin skeittipuistossa kaahaaminen potkulaudoilla.

Nostan hattua (vai pitäisikö sanoa skeittikypärää) niille lukuisille nuorukaisille, jotka antoivat tilaa kahdelle "hyttyselle". Veikkaanpa, että suuntaamme puistoon vielä monet monituiset kerrat ennen lumipeiton laskeutumista.


Tämäniltainen yöjuoksu oli täydellinen, eikä juoksusäässä ollut moittimista. Sopivasti tuulta, asteita 16 ja kirkas taivas. Tätä juoksua on kannattanut odottaa! Viime kuukausien kituuttamisesta ei ollut tietoakaan, enkä olisi millään halunnut lopettaa. Näitä lisää ja paljon!   Pe 23.8. | 11 km | 58:30


Lautasellinen hiilihydraattia, kiitos!

Olen syyttänyt juoksuinnon puuttumisesta ensisijaisesti kesän yleistä henkistä vireystilaa. Tajusin tänään yöjuoksulla, että suurin syy innon puuttumiseen on se, ettei juoksu vaan kulje. Ja miksei kulje? Mitä luultavimmin sen takia, ettei ruokavaliossani ole tarpeeksi hiilihydraatteja.

En ole karppaaja, en lähelläkään. Tarvitsen hiilareita, mutta niiden nauttiminen pastan, riisin, perunoiden ja leivän muodossa on pudonnut vuoden mittaan radikaalisti. Lupaan itselleni, että teen tarvittavan hiilariremontin. En halua, että rakas harrastukseni haihtuu taivaan tuuliin näin yksinkertaisen asian takia.

Tänään tunsin lentäväni. Eilinen Mokon pasta lounaalla ja spaghetti päivälliseksi näyttivät pitävän juoksuvireen korkealla vielä tänäänkin.


Yöjuoksu ke 21.8. | 7,4 km | 40:00


Oikeita päätöksiä

Tein tänäään vaikean päätöksen. Tulen kenties katumaan sitä jälkikäteen, mutta nyt olo tuntuu vapautuneelta. Eteenpäin päästäkseen on tehtävä valintoja, välillä kipeitäkin.

On asioita, joita olisin mahdollisesti voinut tehdä toisin. Toisaalta, kulloinkin päätös on ollut juuri sillä hetkellä perusteltu. Aivan varmasti tulen punnitsemaan tämänpäiväistä päätöstäni moneen kertaan. Pitää vaan muistaa, että päätös oli oikein juuri tänään, 19. elokuuta.

On muitakin asioita, joita en jää tältä päivältä katumaan:

* Lenkkikamat olivat valmiina aamuvarhaisella, mutta jäin mielummin 4-vuotiaan halattavaksi.

* Lenkkikamat ovat edelleenkin valmiina, mutta en ole ottanut yhtään juoksuaskelta. En päässyt lenkille, mutta rakkaani pääsi tuulettamaan ajatuksiaan ja keräämään hyvää mieltä varastoon Bo Kaspersin ja Eva Dahlgrenin konsertissa. Juosta voin huomennakin.


Lauantainen yöjuoksu oli taivaallinen. Juoksuinto palaa isoilla askelilla. Tauko oli selvästi vain hyvästä. En kadu sitäkään. La 17.8. | 5,6 km | 29:55 min



Heja [nimi]! Jaksaa, jaksaa [nimi]!

Kävin heijaamassa Maratonmammaa Espalla. Anna oli 25 kilsan kohdalla iloisen virkeä ja taisi olla tyytyväinen saamaansa jääkylmään Cokikseen.

Yleensä heijaan, huudan ja riemuitsen juoksua katsoessani. Tällä kertaa Helsinki City Marathonia taivaltavia ihaillessani olin suurimman osan ajasta hiljaa. Ja miksiköhän? Koskapa kaikki muutkin katsojat olivat vaitonaisia. Yleensä se ei menoani lannista, tänään kylläkin.

Tukholmassa ja Tallinnassa on ollut virkistävää saada heijauksia omalla nimellään. Vauhtini on sen verran hitaanlaista, että kannustajat ehtivät lukea nimeni numerolapusta. Lippukin on numerolapussa niin hyvin näkyvissä, että "Hyvä Suomi-tyttö!", "Sisua!" ja "Hyvä Suomi!" kuuluvat sieltä täältä.

Helsinki City Marathonin numerolapuissa ei ole maan lippua, eikä nimiä. Se myös hyydytti kannustajan.

Anna taisteli itsensä maaliin. Loistosuoritus taas kerran!


Tehokas herätys

Heräsin kaatosateeseen. Talomme alla velloi joki. Katukivetys sai kunnon vesipesun ja viemäriaukot sylkivät vettä takaisin tielle. Siitä huolimatta laitoin juoksukamat päälle ja lähdin pinkomaan. Jos en olisi julistanut aikomuksestani täällä blogin puolella, kyljen kääntäminen olisi ollut hurjan paljon helpompaa.

Kun lyhyt peruslenkki on kuuden kilometrin mittainen, silloin tulee mietittyä kahdesti kannattaako vartin takia ylipäänsä lähteä lenkkipolulle. Siitähän tulee pyykkiä saman verran kuin 20 kilsan tahkomisesta. Tämänaamuinen pieni pyrähdys oli kuitenkin kaiken vaivan väärti.

Herättelin kroppaani ja mieltäni rauhassa the Policen seurassa:


ja viimeistelin lenkin kiihdytyksillä Michael Jacksonin tahtiin: 


Ke 14.8. aamurutistus | 3,5 km | 18:37 min

Sääennusteessa kaatosadetta


Kuten aiemmin olenkin jo maininnut, juoksun ilo on ollut kadoksissa. Olen nyt kasvattanut juoksukuumetta päivä päivältä yhä korkeammaksi. Juoksukamat odottavat sohvan reunalla huomisaamua. Aloitan päiväni juoksupolulla, satoi tai paistoi. Ilmatieteenlaitoksen mukaan jälkimmäisestä ei ole pelkoa. 


Ostin Niken Cyclone Vapor -juoksutakin talvella Team Sportian poistomyynnistä. Se saa näyttää huomenna kyntensä. Toimiiko se vain nimellisessä tihkusateessa vai hymyilenkö se päällä vaikka taivaalta tippuisi vettä kuin saavista kaatamalla? 




Cyclone Vapor -juoksutakin kuva napattu Start Fitnessin sivuilta

Tasapuolisuuden nimissä

Huomenna alkaa eskari, vuoden kuluttua koulu ja kahden vuoden kuluttua nuorimmainenkin siirtyy tarhasta toisaalle. Aika kuluu, mutta niinhän sen pitääkin. Olen onnellinen, kun pienokaiseni ovat jo näin isoja. Vaikka vauvat ja taaperot ovat ihania, niin nämä ovat tässä. Ei enempää. Näin on hyvä olla.

Samasta tarhasta ei siirry muita lapsukaisia naapurissamme olevaan eskariin. Uuden aloitus ei kuitenkaan jännitä poikaa, varsinkaan nyt, kun uusi eskarikaveri oli illan leikkimässä. Huomenna on sitten joku, jonka voi hakea heti katseellaan.

Pikku N esitti toiveen. Mamma saa viedä ensimmäisenä aamuna eskariin ja pappa saa hakea, ihan tasapuolisuuden nimissä. Eiköhän tuo järjesty. Ei ole liikaa vaadittu.

Pikku N bongasi tämän Tallinnan reissulla. Ei ihan tusinatavaraa.

Lentosataman pauloissa

Perhe on lomaillut kolmeen pekkaan, kun olen viettänyt kesää työpaikalla. Vähäinen lomani on rajoittunut pitkään maratonviikonloppuun ja päivän mittaiseen juhannuksen pidennykseen. Viikonloput tuntuvat päättyvän ennen kuin edes pääsevät alkamaan, eli pitkistä reissuista on vain voinut haaveilla. Onneksi meillä kuitenkin on Tallinna! Päivämatkalla tuntee olleensa ulkomailla, mutta matkustusaika ei syö retkestä leijonan osaa.

Tämänkertainen kohteemme Tallinnassa oli Lennusadam eli Lentosatama. Sitä on hehkutettu lehdessä jos toisessakin lapsiperheen must-kohteena, joten pitihän se testata.

Vaikka merenkäynti ei ollutkaan pahimmasta päästä, katamaraanin alakerran mustat pussit olivat kysyttyä tavaraa. Onneksi selvisimme pelkillä vatsaväänteillä. Olo virkistyi kummasti kun siirryimme kannelle ottamaan happea. Tulomatkalla pidimme huolen, että saimme paikat yläkerrasta.
Päiväretken ensimmäinen etappi oli lauantaisin avoinna oleva kalatori. Vilinää ja vilskettä riitti. Baarin terassia kuitenkin vasta laitettiin valmiiksi. Sänky oli mielenkiintoinen lisä lepotuoleihin. 

Lentosatamaan pääsee kätevästi kävelemällä Kulttuurikilometrin päästä päähän. Tieltä ei voi eksyä. Siitä pitävät nämä hymyhuulet huolen:


Tämä kuva on omistettu Tsupukalle:


Lapset olivat innoissaan merimuseon ulkopuolella olevasta leikkipuistosta. Värit ja poikkeukselliset leikkipaikkavälineet tekivät vaikutuksen äitiinkin. Pitihän niitä nyt kokeilla, vaikka ihan kaikkialle en kunnolla mahtunutkaan. 

Pikku N:n suosikki oli keltaisilla savupiipuilla varustettu höyrylaiva Suur Toll:


Merenkulun historiaan keskittynyt museo on rakennettu vesitasohalleihin. Olin mykistynyt, kun astuimme sisään. Mikä tila, mikä esillepano! 



Mulla oli kaksi suosikkia yli muiden, joista toinen Lembit-sukellusvene ja erityisesti sen seinille ripustetut sängyt. Miten niissä on voinut nukkua? Metelikin on varmaan ollut aikamoinen.

Toinen suosikeista oli leffateatteri Kinossa esitetty (feikki)dokumentti mykkädokumentin ääniraidan nauhoituksesta. Apuna käytettiin fillaria, takin helmoja, lusikoita, kattiloita... Tässä pätkässä oli samaa henkeä, kuin maailmankaikkeuden TOP 10 -leffalistalleni yltävässä Delicatessenissä


Tätä ennen näimme dokkarin romumetallin keräyskampanjasta, josta saaduilla varoilla rahoitettiin kahden sukellusveneen rakentaminen. Lapsukaisilla ei ollut pienintäkään ongelmaa sen seuraamisessa, vaikka viro ja englanti eivät kuulukaan kielipalettiin. 

Söimme myöhäisen lounaan museon yhteydessä olevassa MARU-ravintolassa. Voisin mielihyvin syödä siellä toistekin ja ilmeisesti muu perhe on samaa mieltä. Vaikka ravintola ei varmastikaan ole virolaisittain edullisemmasta päästä, Helsingin keskustan hintoihin tottuneena hintataso hyväili kukkaroa. 

Söimme lopulta terassilla, vaikka itse ravintolasalista olisikin päässyt ihailemaan museota aitiopaikalta. Yksikään lokki ei häirinnyt ruokarauhaamme. Niitä ei itse asiassa ollut mailla eikä halmeilla.


Lehdet ja tutut eivät ole turhan päiten ylistäneet Tallinnan merimuseota. Tulemme varmasti käymään siellä toistekin. Silloinkin menemme sinne avaamisaikaan. Ainakin tällä visiitillä vaikutti siltä, että museo alkoi täyttyä lounasajan jälkeen. Vaikka museo onkin avara, sinnekään eivät ruuhkat sovi. 

Tauko

Olen pitänyt taukoa kirjoittamisesta ja mikä oudointa, juoksusta. Mielikuvitus on ollut selvästikin lomalla ja juoksu ei kulje, ei sitten millään. Ehkä tauko on tarpeellinen, ehkä ei. Joka tapauksessa se saa luvan pikku hiljaa loppua.

Ehkä Katruskan idea yhteisestä yli 20 kilsan lenkistä sunnuntaina voisi olla virkistävä piristysruiske. Kenties kaipaan juuri nyt juoksuseuraa. Yksin onkin tullut hölköteltyä jo turhan pitkään.

Seura blogissakin voisi olla paikallaan. Olen iloinen, kun tätä käydään vilkaisemassa ja olen ollut onneni kukkuloilla, kun olen saanut kommentteja. Sananen silloin ja toinen tällöin olisi mukava lisä. Haluaisin kuulla myös teidän ääntänne.


Herää mamma, mennään jo!

Pikku N keksi viikko sitten parhaan mahdollisen tavan aloittaa sunnuntaiaamu: "Mamma mennään pelaamaan futista ennen aamiaista." Hän laittoi Barcan peliasun aamuksi valmiiksi ja varmisti, että pelitossut ja pallo ovat käden ulottuvilla. Miss N teki saman perässä.

Sunnuntaiaamuna herätyskello oli turha. Pikku N hyppäsi sänkyyn: "Mennään jo!"

Ihme ja kyllä, Miss N suostui keinumaan itsekseen, kun me spurttasimme Pikku N:n kanssa pallo jaloissamme Liisanpuistikkoa päästä päähän. Parasta intervallitreeniä ikinä! Vajaan puolen tunnin puristuksen jälkeen marssimme tyytyväisinä (miltei) valmiiseen aamiaispöytään. Hymyilimme kilpaa auringon kanssa!

Tänään houkuttimena oli ensimmäinen kokonainen päivä potkulaudan omistajana. Pikku N suhasi Pohjoisrannan päästää päähän ja minä yritin parhaani mukaan pysyä vauhdissa juosten. Vein pojan kotiin ja heitin itsekseni vielä peruskiekan Kaivarin ympäri. 

Kotona olivatkin sitten toisenlaiset aamufiilikset vastassa. Miss N oli saanut raivarit herättyään, sillä en ollut kotona ja hän kuuli, että Pikku N oli ollut jo kuntoilemassa kanssani. En voi toisaalta ihmetellä. Keljuttaisi muakin, jos moinen ihana aamuhikoilu olisi jäänyt väliin.

Huomenna aamun varhaiset hetket on taas varattu lapsukaisille. Aloitamme potkulauta-juoksu -kombolla ja jatkamme käsilihastreenillä keinuja pyöritellen. Odotan jo aamuauringon pilkahduksia. Eikö voitaisi jo mennä?