Viima kipristää varpaita

Pidin kahdeksan päivää lepoa juoksusta. Tauon aikana sää on muuttunut talvea enteileväksi.

Loppusyksystä ja talvella mulla on lenkillä miltei aina liian lämmin tai kylmä. Pelkkään lämpömittariin on turha tuijottaa juoksukamoja kaivaessa, sillä merituuli muuttaa lenkin luonteen hetkessä. Esimerkiksi suojaisalla puolella Katajanokkaa hiki valuu noroina pipon alta, kun taas tuulisella rannalla tuuli tunkee luihin ja ytimiin.

En ole aiemmin törmännyt juostessani tuulessa jäätyviin varpaisiin, mutta nyt sekin on tullut koettua. Kesälenkkareideni superilmavat päällliset eivät yksinkertaisesti sovi Helsingin kaamokseen, ei edes ohuilla villasukilla täydennettyinä. Onneksi kenkähyllystä löytyy Asicsin Cumulus-peruslenkkarit sekä tavallisena, että Gore Tex -versiona. Niiden läpi ei tuuli yllä varpaisiin saakka.




Onneksi olen yöjuoksija, sillä virttyneet talvijuoksutrikooni ja -paitani eivät kestä päivänvaloa. Olen laittanut ne jo lukuisia kertoja talvikauden päätteeksi roskiskasaan. Olen kuitenkin hivuttanut ne hiljaisuudessa varmuuden vuoksi takaisin urheiluvaatesäkkiin. Siltä varalta, jos niitä joskus tarvitsisin, vaikkapa hätätapauksessa.

Juoksusetistä päätellen jokainen kylmässä kelissä juostu lenkki on hätätapaus, sillä nappaan ne aina uudelleen pyykkinarulta päälleni. Nytkin odotan, että ne kuivuisivat iltalenkkiini mennessä.


Koirilla on jo kiitettävästi discovaloja kaulapannoissaan, mutta niiden ulkoiluttajat luottavat liian usein katuvalojen kaiken valaisevaan voimaan. Mieluusti näkisin juoksijoillakin entistä enemmän valoja heijastavien pintojen lisäksi.  

Ti 25.10. kevyt yöjuoksu | 7,62 km | 45:30 | 5:38 min/km (-> edit: 5:58)

Oivalluksia-haaste

Kantapääosaston Johanna haastoi mut kaivamaan kännykkäni kätköistä 10 kuvaa, jotka herättävät ajatuksia. Oivallushaaste lähti liikkeelle Ninan verkkareista seuraavalla ohjeistuksella: 

"Poimi puhelimesi kätköistä 10 (tai itsellesi sopiva määrä) kuvaa, jotka spontanisti herättävät ajatuksia. Pikku oivalluksia tai muuta jakamisen arvoista. Kuvien laadulla ei nyt ole väliä vaan sillä, mitä niistä haluat kertoa. Lyhyesti – lause tai kaksi/kuva riittää, varsinkin jos kuvia on paljon. Voihan niistä kiinnostavimmista tehdä vaikka omat postauksensa. #oivalluksiahaaste"

Tässä omat oivallukseni. Kiitos haasteesta!


Sisarusrakkaus
Välillä se huudattaa, välillä se saa suun maireaan hymyyn. Sisarusrakkauden väliin ei mahdu muita. Vain sisarukset saavat arvostella toisiaan, muilla ei ole siihen oikeutta. Ei pieninä, eikä isoina.


Helsinki
Rakastan kotikaupunkiani. Välillä täältä on kuitenkin pakko päästä pois. Lapseni ovat muuten paljasjalkaisia helsinkiläisiä, sillä olemmehan me molemmat, sekä isä että äiti täällä syntyneitä.


Talvi
Vuodenajoista kauhein, ainakin täällä Helsingissä. Toppahousuissa talvi on siedettävämpää, mutta siihen polviin asti ulottuvaan, liikenteen likaamaan loskaan en ole vielä keksinyt patenttiratkaisua. Yritän kestää pakkaspäiviä huulta purren ihan vaan lasten mieliksi.



Mielenrauha
Kamerani on täynnä kuvia lenkeiltäni meren äärestä. En ole kuitenkaan vesi-ihminen, vaan mieleni lepää vuoristossa. Koskapa vuoristoon on matkaa, täytyy tyytyä auringonlasukuihin ja -nousuihin merenrannalla.


Yksinkertaisia asioita
Kaiken ei tarvitse olla vaikeaa, vaikka onkin hyvää. Viili on siitä hyvä esimerkki. Kotitekoiseen viiliin tarvitsee vain hieman viiliä juureksi, kylmää maitoa päälle ja odotusta vuorokauden verran.


Nimi
Ovessamme on vain yksi sukunimi. Kannoin ylpeydellä tyttönimeäni mutta avioliiton kautta tulleesta sukunimestä on tullut yllättäen iso osa identiteettiäni. Onhan se ollut pian nimeni jo 18 vuotta. Tosiaanko niin kauan jo?


Leipä
Muistan lapsuudenkodistani pullan ja sämpylöiden tuoksun. Kun nousin portaat neljänteen kerrokseen, tuoksu vain vahvistui. Minäkin leivon usein. Lämpimäiset on multa eräänlainen rakkaudenosoitus läheisilleni. Kotoa opittu <3


Kahvi
Pidin itseäni pitkään ärsyttävänä kahvisnobina, sillä pidän lähinnä vain espressopohjaisista juomista. Sitten tajusin, ettei se ole snobismia, vaan että meillä kullakin saa olla oma makumme. Syöhän monet kotonaan vain Emmentalia mutta taipuvat vieraisilla tai työmaaruokalassa Edamin suuntaan, jos muuta ei ole tarjolla.


Yöjuoksu
Miksi mä edelleenkin juoksen mieluiten myöhään illalla tai alkuyöstä, vaikkei enää olisi pakko? Toki tottumus, mutta varmasti myös se, ettei kukaan kiinnitä muhun yöllisen aikaan huomiota, eikä kaupunkiympäristössä ole liikaa ärsykkeitä. Voin juosta pimeässä rauhassa ja olla tavallaan näkymätön. Liikennevaloihinkaan ei ole pakko pysähtyä, kun autoja ei näy missään.


PS. Oli hauska katsoa luurin kätköistä löytyviä kuvia. Selvästikin mulla on tietynlainen kuvien rajaustapa. Samalla tavalla sommiteltuja kuvia oli satoja.

Aamuni ovat myrkynvihreitä

Aamujuomani herättää ruokapöydässä ihmetystä. Olen käynyt saman keskustelun lasteni kanssa jo useamman kerran:

"Mamma mitä toi on?"
"Vehnänorasta."
"Miltä se maistuu?"
"Haluatko maistaa?"
"No en."
"Se maistuu vähän niinkuin... maalle. Vihreälle."
"Aha. Onko se hyvää?"
"No, tavallaan. Ei silleen herkkua."
"Miksi sä sitten otat sitä joka aamu?"
"Siihen makuun tottuu, enkä osaa olla ilmankaan." 

Kampaajani suositteli mulle aikanaan vehnän-/ohranorasta. En muista tarkalleen, mikä oli keskustelumme tarkka aihe, mutta koskapa luotan häneen muutenkin kuin tukkani osalta, päätin hankkia ensimmäisen orasputelini.

Ensimmäinen purkki meni totutellessa. Kerrankin noudatin ohjeita ja aloitin käytön 1/4 teelusikallisesta ja kasvatin määrää pikkuhiljaa. Taisin jäädä koukkuun siinä vaiheessa, kun purkin pohja alkoi häämöttää.

En tiedä onko vihreää juomaani kiittäminen siitä, etten ole ollut juurikaan kipeänä tänä vuonna, mutta oli miten oli, orasjuoma on tullut aamiaispöytääni jäädäkseen. Täydensin laiva-aamiaistanikin ennen Tallinnan maratonia pienellä vihreällä pussukalla.

Kampaajani Maarit tulee mulle joka aamu mieleen sekoittaessani aamujuomaani, johon tulee 3/4 kuplavettä, 1/4 luomuomenamehua ja kaksi teelusikallista vehnänorasjauhetta. Välillä juoma pysyy lasissa, välillä se kuplii yli. Muutaman kerran olen vetänyt jauhetta vahingossa nenääni (en suosittele!). Joskus aamujuomaan jää klimppejä, useimmiten saan sekoitettua sen tasaiseksi. Väriltään se on kuitenkin aina myrkynvihreää.

Skål!



Maratonin jälkeistä alavireisyyttä?

En tiedä onko tämä maratonin jälkeistä alakuloa, vai enteileekö alavireinen fiilis talven tuloa vai mitä, mutta olo tuntuu tavallistakin raskaammalta. Jopa osa kivoista asioista vapaa-ajalla ja työssä tuntuvat suorittamiselta tai ainakin puurtamiselta. Makean syönti on saavuttanut huippunsa ja tekisi mieli mennä nukkumaan ja herätä kun koivuissa on taas lehdet.

Juuri tällaisella hetkellä pitäisi lähteä juoksemaan. Mutta kun terveys reistailee tai väsymys vaivaa juuri sen verran, ettei uskalla lähteä koettelemaan kurkkuaan ja muuta koneistoaan koleaan liki nolla-asteiseen säähän. Jätin näihin syihin vedoten syystäkin viikonlopun huumeet, lauantain vedot ja sunnuntain pitkiksen väliin. Aion ottaa maanantain vielä levon *) kannalta, jotta huomenna pääsen kokeilemaan fiiliksiä kevyellä hölkällä.


Tyttäreni pääsi viime viikolla sirkukseen ystäviensä kanssa. Odottelin lenkin jälkeen kylmissäni innokasta lapsukaistani Sirkus Finlandian ulkopuolella. Kannatti odottaa, sillä pääsin tuoreeltaan kuulemaan lapsukaisten sirkuskuvailut. Sirkuksen taika on ihmeellinen asia sukupolvesta toiseen. 


Huomenna alkaa myös uusi vaihe treeneissäni. Lisäämme valmentajani Pasin kanssa palettiin juoksijan kuntosalitreenin. Se onkin taas epämukavuusalueelle menoa, sillä vaikka pidänkin punttiksella olosta, mua ärsyttää, että joudun aloittamaan nollilta. Lihaskuntoni on surkea ja huomenna Pasikin pääsee toteamaan sen ihan livenä.

Pitänee samalla miettiä seuraavaa rajapyykkiä juoksuun. Ylimenokausi on toki tärkeää juoksijalle, mutta mun täytyy saada laittaa seuraava kisa kalenteriin, jotta tiedän mitä varten treenaan. Juu, juu, juoksen oman hyvinvointini vuoksi, ollakseni parempi ihminen, jaksaakseni arjessa enemmän ja muuta sellaista, mutta nuo faktat eivät saa mua lenkkipolulle myrskytuulessa ja kaatosateessa.

Viikkojen laskeminen ja fiilistely ennen kisaa auttavat mua kestämään tulevaa talvea ja niiden avulla kiipeän tästä alavireisestä tilasta ennen pitkää. Sillä olenhan jo kertonut... en ole talvi-ihminen, edelleenkään.


Lauantaiset aamuvedot vaihtuivat kauppareissuun aamuseiskalta. 
Onneksi ruokakaupat ovat auki jo silloin. 

*) Lapsiperheessä ei oikeasti tunneta sanaa lepo arkisähellyksen keskellä. Tässä se on vain juoksuohjelmaan kuuluva termi. Tänäänkin saan liikuntaa kävellen yllin kyllin: vein lapsen kouluun, haen eftiksestä tyttären ja hänen kaverinsa voimisteluun, käyn metsästämässä Pokemoneja pojan kanssa ja vien hänet teatteriin, käyn kaupassa, haen tytöt voimistelusta, vien molemmat omiin koteihinsa ja käyn hakemassa pojan teatterista. Lopulta istahdan "lepopäivän" päätteeksi iltahärdellien jälkeen miettimään, miten päivä saatiinkaan taas kerran pulkkaan. Juon teetä, katson jakson Game of thronesia ja sammun. 

Arvioitavana Suunto Ambit3 Run

Ranteessani on komeillut heinäkuusta lähtien Suunnon Ambit3 Run -juoksukello. Sain sen alun perin lainaksi maratonprojektini ajaksi, sillä käyttämäni Garmin Forerun 610 alkoi vanhuuttaan tökkiä pahasti. Tarvitsin luotettavan kellon saadakseni sykepohjaiseen harjoitteluun perustuvan maratonohjelman kunnialla maaliin. En lopulta palauttanut Ambitia, vaan jatkan sen kanssa hyvin alkanutta, nousujohteista juoksu-urakkaani.

En jaksa käydä manuaaleja läpi ennen käyttöönottoa *), mutta kello on looginen käyttää ilmankin. Suosittelen kuitenkin tutustumaan Suunnon sivuilta löytyviin Tutorial Tuesday -artikkeleihin. Niiden avulla sain kellon hienoudet käyttöön ja kykenen ymmärtämään Movescountista löytyvää dataa syvällisemmin. Kaltaiselleni kuntomaratoonarille PTE:t, suorituskyvyn tasot, kadenssit ja VO2:t eivät nimittäin noin vain avaudu pelkällä maalaisjärjellä.


Olen edelleenkin innostunut Movescountin grafiikasta ja sisällöstä.

Mun ei ole koskaan tarvinnut jännittää, onko akussa tarpeeksi puhtia tulevaan päivään, sillä kello on viettänyt nukkuessani aikaansa horrostilassa. Maratonmatkalle Tallinnaan lähtiessäni olisin voinut jättää laturin kotiin, sillä akku ei hyydy vuorokaudessa. Ei, vaikka juoksisi maratonin pidemmän kaavan kautta.

Ambit3 Runia on mahdollista saada kolmessa eri värissä. Pelkäsin aluksi, ettei valkoinen kello pysy käytössäni valkoisena, mutta pelko oli turha. Näytön muovi on pitänyt hyvin sävynsä ja silikonirannekkeesta saa helposti pyyhittyä fläkit pois. Ranneke tuntuu miellyttävältä ja sen ansiosta kello istuu hyvin ranteessa.

Urheilulliset kellot ovat olleet osa pukeutumistani jo vuosien ajan. Niinpä olen käyttänyt Suuntoakin myös vapaa-ajalla. Arkipukeutumiseen juoksukello ei ole pienimpiä mahdollisia, mutta toisaalta tarvitseeko sen ollakaan. Siroja kellojani käytän ainoastaan erityistilaisuuksissa. Niissä, joihin etsin korkkarit naftaliinista.




Suunnon pehmeä sykevyö ei ole kasvattanut vaikuttavaa arpikokoelmaani rintojeni alla. Vyö on pysynyt hyvin paikoillaan juoksurintsikoiden reunan alla, eikä siinä ole teräviä reunoja. Jo varhaisessa vaiheessa tekstiilivyön kumiosaan tuli epämiellyttävä tuoksu siitä huolimatta, että huuhtelin vyön jokaisen käytön jälkeen ja pesin sen säännöllisesti pesupussissa pesukoneessa (ilman neppareilla kiinnitettyä lähetinosaa tietty). Haju on pesukoneessa käynnin jälkeen vienompi, mutta silti se on olemassa. Tuoksu ei kuitenkaan tunge vaatteitteni läpi, joten enköhän kestä sitä siihen, kunnes sykevyö on aika vaihtaa uuteen.

Siirtyminen kosketusnäytöllisestä urheilukellosta Ambitiin ryki hieman alussa, mutta totuin pian painikkeisiin. Ainoastaan kierrospainikkeen käyttö on jäänyt väliin sen epäkäytännöllisen sijainnin vuoksi. Harmi, sillä manuaalinen kierroslaskuri olisi ollut muutamaan otteeseen hyvinkin hyödyllinen treeniapuri.


Suunto Ambit3 Run on mulla nimensä mukaisesti juoksukello. 
Muita urheilulajeja en juurikaan mittaa, kuten kuvasta huomaa. 

Aikaisemmasta sykemittaristani olen jäänyt kaipaamaan värinähälytystä, sillä se helpottaisi suuresti treeniohjelmassani annettujen sykerajojen seuraamista. Myös maratonilla ja muissa kisoissa värinähälytys olisi oiva apuri vauhdin pitämisessä sopivana. Värinän puuttuessa kellotaulua on tarkkailtava ahkerasti juoksun mittaan.

Olen räätälöinyt kellon näytön itselleni sopivaksi, jotta kesken juoksun ei tarvitse alkaa sählätä painikkeiden kanssa kellon vilkuilun lisäksi. Tosin unohdin ensimmäisellä kerralla synkronisoida Movescountissa räätälöimäni näytöt kelloon, joten tuijotin lenkillä juoksukellon näytöltä kaikkea muuta, kuin mitä oli tarkoitus.

Muutenkin kellon säännöllinen synkkaaminen kannattaa, sillä se nopeuttaa satelliittien löytymistä lenkille lähtiessä. Satelliitien takia en ole tosin joutunut vielä kertaakaan odottelemaan lenkille lähtöä. Ne löytyvät nopeammin, kuin niistän nenäni.


Movescountiin voi rekisteröityä käyttäjäksi, vaikkei olisikaan Suunnon kelloa. Käyttöohjeiden lisäksi artikkeleista löytyy mielenkiintoisia juttuja eri kaupunkien parhaista lenkkireiteistä. Muutenkin matkalle lähtiessä kannattaa käydä tsekkaamassa Movescountista matkakohteen lenkkimaastoja, jollei sitten tyydy hotellin juoksumattoon. Itse ainakin aion seuraavalla Tukholman reissulla testata muutaman Movescountiin tallennetun juoksureitin. Täytynee tosin sitä ennen sisäistää Suunnon navigointiohjeet siltä varalta, jos ja kun eksyn.

Suunto Ambit3 Run on ollut luotettava juoksukaveri. Siinä on kaikki ne ominaisuudet, joita kaipaan maratonharjoittelussani. Lisäksi myös sellaisia, joita en tiennyt tarvitsevani, mutta jotka ovat antaneet pikantin lisän treeneihini ja niiden seuraamiseen. Ambit3 Run ei ole Suunnon uusimpia malleja, joten alun perin 300 € maksaneen juoksukellon sykevyöllä voi saada 199-219 euroon riippuen väristä ja ostopaikasta. Ambit3 Run on hintansa väärti. Enemmänkin.

*) Jos jostain syystä ohjekirjaset kuitenkin kiinnostavat, tässä Ambit3 Sportin manuaali. 

K2-P2 eli Kultamunat voittoon Vantaan maratonviestillä

K2-P2, eli Kukkis, Katja, Pauliina ja Poppis, neljä samantasoista juoksijaa, nuorin 33-vuotias ja vanhin 44. Työnimenämme oli alunperin osuva Ruuhkavuosimuijat maratonilla.  Yksi sai ensimmäisen lapsensa parikymppisenä, toinen 35-vuotiaana, muut siltä väliltä. Arjen tärkeysjärjestyksessä juoksu ei ole kenelläkään ykkösenä. Se on henkireikä keskellä kaaosta, jonka tahtipuikko on välillä omissa käsissä, välillä perheen pienimpien, jotka tarvitsevat äidistä oman osansa. Välillä tahtipuikkoa ei löydy mistään ja silloin sooloillaan. Senkin tämä tiimi taitaa luonnostaan.

Katja odottaa omaa vuoroaan. Oltiin me aikamoisia munapäitä ;)

Vantaan maratonviestiä edeltävänä päivänä tuli sietokykyä enemmän huonoja uutisia. Jäin märehtimään niitä yön pimeinä hetkinä, eikä unesta ollut tulla mitään. Kuuntelin flunssaisen perheeni yskäorkesteria ja laskin tunteja herätyskellon soittoon.


Vantaan maratonin reitti on nopea, eikä siellä ole turhan pitkiä, tappavia suoria. Me juoksimme kukin kiekan kerran, maratoonarit saivat nautiskella Vantaan maisemista neljän kierroksen verran. 

Kisa-aamun harmoniasta ei ollut tälläkään kerralla tietoa. Väsäsin aamiaisen koko perheelle ja yritin samalla pakata kisakassiani. Puurolautasellisen tyhjensin lusikka kerrallaan seisten, samalla kun kaivoin tyttärelle puhtaita vaatteita esiin. Lapsilla oli koulupäivä, mutta poika jäi lopulta isänsä kanssa kotiin potemaan. Vei tyttären koululle ja jatkoin siitä rautatieasemalle.


Numerolaput narulla

 Urheilutalo toimi hyvin kisapaikkana. Omaa vuoroa odotellessa siellä oli lämmin odotella ja aina löytyi juttuseuraa mukavista järkkäreistä. Kuvassa maratoonareiden kassit. Ilmeisesti puolimaratoonareista oli tullut kuvashetkellä jo kolme paikalle. 

Nappasin Pauliinan messiin Tikkurilan asemalta ja Kukkis odotti meitä jo numerolappujen kanssa urheilutalolla. Katja saapui iki-ihanien lapsukaistensa kanssa ja niinpä tiimi oli koossa. Eipä siinä hirveästi ehtinyt pälättää ja kuvia napsia, kun oli jo Kukkiksen vuoro aloittaa joukkueemme maratonurakka.


Omaa vuoroa odotellessa ei ollut tylsää, sillä paikalla oli vaikka kuinka monta livenä ja somesta tutuksi tullutta juoksijakaveria. Mieheni veljen perhe tuli myös moikkaamaan ohiajaessaan. Halaus sinne, moit tuonne, pusut poskelle. Juoksijat ovat yhtä suurta perhettä ja olen onnellinen kuuluessani siihen. 

Tuuli, Robokäsi Jonna, Tarja, Pauliina ja Minttu. Takana vilahtaa Katjan pää. 

Yksi kerrallaan siirryimme lähtöviivalle odottamaan viestintuojaa. Ne olivat tuskaisia minuutteja. Jokainen meistä purki jännityksensä omalla tavallaan. Kaikilla oli tahto päästä juoksemaan. Ja oli siinä itse kullakin palkinnon kuva silmissään. Meitä oli kuusi naisjoukkuetta ja kolme palkittaisiin. Päivän edetessä näytti siltä, että meillä olisi mahdollisuus vaikka ykkössijaan.

Kukkiksen unelmankevyt askel


Kukkis juoksi loistavan ajan, samoin Katja. Pauliina tuli vaihtoon hurjaa vauhtia. Tietääkseni ennen ankkuriosuuteni alkua muita naisjoukkueita ei ollut vielä tullut vikaan vaihtoon. Mutta en ollut varma, sillä en ollut keskittynyt Pauliinan juostessa muuhun, kuin omaan napaani. Vessaan, lämppärit päälle ja panikointi. Ajatukset meinasivat livetä väärille urille. Pistin musat täysillä päälle ja keskityin radan vieressä joraamiseen.

Pauliina ja hänen ensimmäinen ohituksensa juoksuosuuden alussa. 

Kisakuuluttajat tekivät päivän mittaan loistotyön kuuluttaessaan uudelle kierrokselle lähteviä maratoonareita ja omalle osuudelleen kirmaisevia maratonviestinviejiä. Oli mahtava kuulla viimein oma nimi ja päästä matkaan.


Viestikapula oli näkymätön. Läppäisy toisen käteen riitti viestin siirtyessä joukkuekaverille. 

Alussa kuvittelin olevani supermies, joka pystyy vaikka mihin. Sitten tajusin, etten ole aikaisemmin
juossut tosissani kymppiä kilpailussa. Midnight Runia ja Naisten kymppiä kun en sellaisiksi oikein miellä. En tiennyt miten voimat pitäisi jakaa, tai kykenenkö edes juoksemaan kymppiä alle viiden minuutin kilometrivauhtia.

Valmentajaltani sain ohjeeksi antaa mennä täysillä. Samaa sanoivat muut kookakspeekakkoset. Mies sanoi kotoa lähtiessäni, etten saisi tehdä tyhmyyksiä. Vointini kun ei ollut aivan parhaasta päästä. Päätin mennä fiiliksen mukaan, ottamatta kuitenkaan turhia riskejä. Yritin olla ajattelematta mitään tai ketään. Nauttia auringosta, kirota tuulta ja napsia maratonia juoksevien selkiä yksi kerrallaan.


Viimeinen munapää matkaan! Kuva: Tarja Oinonen

Sain taivaltaa aikalailla yksin. Jäniksiä ei ollut mailla eikä halmeilla. Joillekin kolmen tai neljän rintamana juokseville huusin jo kaukaa itsekkäästi: "Keskeltä läpi!" En halunnut koukata nurtsin kautta jos ei ollut pakko. Vaikka järjestäjät onnistuivat pitämään autot poissa radalta, jouduin kuitenkin kerran antamaan tilaa Mazdalle, joka kaarsi omalle kotipihalleen. Turha ja tyhmä pysähdys sekoitti hetkeksi juoksurytmini. 

Lauantaikävelijät ottivat meidät juoksijat letkeällä asenteella, peukuttivat ja hymyilivät. Kahdelle koiranulkoiluttajalle jouduin tosin huutamaan: "Koirat irti toisistaan", sillä ne nuuskivat ja pörräsivät toistensa ympärillä ja omistajat olivat hihnojen päässä, toinen toisella puolella jalkakäytävää ja toinen toisella. Onneksi naisilla sytytti nopeasti ja säästyimme turhilta kompuroinneilta ja kiroiluilta. 

Viimeiset kaksi kilometriä olivat kisan pisimmät, sillä en nähnyt 41 kilometrin kylttiä missään. Onneksi sain kuitenkin muuta ajateltavaa, sillä huomasin edessäni lilapaitaisen naisen, jolla oli keveä juoksuaskel ja mieletön vauhti päällä. Onko hän myös maratonviestillä vai kokonaisen juoksija? Olemmeko me kakkosina? Pakko päästä ohi! Ohitukseen meni arvioni mukaan kilometrin verran, mutta pääsin kuin pääsinkin ohi ennen loppukiriä. Katsoin sivusilmällä hänen numerolappuaan. Maratoonari.


Reitiltä oli mahdoton eksyä. Neonvihreitä nuolia oli asfaltissa koko matkan pituudelta ja järjestäjiä riittävästi risteyskohdissa sekä autovahteina. 

Joukkueellamme oli mustat kisapaidat ja neonkeltaiset päähineet. Vikan kilsan aikana aurinko alkoi rassata sen verran, että oli pakko juosta loppumatka pää paljaana. Niinpä joukkueemme ei huomannut maaliintuloani. Sain ikään kuin varkain ylittää maaliviivan ja vasta hetken kuluttua alkoi huuto, nauru ja kälätys. 


Munapäistä tulikin kultamunia.  Kuva: Tarja Oinonen

Maaliin tultuani iskimme (muna)päämme yhteen ja yritimme ymmärtää reaaliaikaisen ajanoton antamia tuloksia. Emme yrityksistämme huolimatta saaneet sijoituksestamme selvyyttä. Olimmeko ykkösiä vai emme? Kakkossija tuntui siinä vaiheessa kadotetulta voitolta, pettymykseltä. Alunperin lähdimme hakemaan Vantaalta hauskaa yhdessäoloa, mutta päivän edetessä jokaisen kilpailuvietti näytti paisuvan paisumistaan.

Katja joutui valitettavasti lähtemään kisapaikalta jo ennen palkintojenjakoa. Saimme palkintoplakaatin lisäksi Blackroll-rollerit, jotka ovat päässeet mulla jo käyttöön.  
Kuva: Tarja Oinonen

Palkintojenjakotilaisuuden koittaessa olimme jo (aikalailla) varmoja sijoituksestamme. Oli makea päästä palkintopallille ensimmäistä kertaa sitten ala-asteen. Voitto kotiin! Sitä onnen tunnetta on vaikea kuvata sanoin. Olin pakahtua, enkä ollut meistä ainut. Taidamme leijailla kaikki neljä vieläkin. 


Junalle lähtiessäni huomasin, että kotiavaimeni olivat jääneet Pauliinan laukkuun. Sen viestikapulan saanen tulevalla viikolla Kukkikselta. Pauliina taas hyppäsi väärään pitkänmatkanjunaan ja hänet noukittiin lopulta autokyytiin kauempaa kuin omalta lähiasemalta. Ensimmäinen viestikulta sai ajatuksemme herpaantumaan arkisista asioista.

Pään tyhjennys arkisista asioista ja voitto maailman ihanimman viestijoukkueen, leijailevien kultamunien kanssa. Saimme enemmän, kuin mitä odotimmekaan. Ensi vuonna uudestaan?!



Virallisen ajanoton mukaan aikani olisi ollut 40 minuuttia 10,5 kilometrin matkalla. Niin ei valitettavasti ole kuin unelmissani, joten olen lähettänyt kilpailun johdolle oikaisupyynnön. Suuntoni mukaan juoksin 10,63 kilometriä. Aikaa juoksun alusta siihen, kun tajusin laittaa ajanoton pois päältä, kului 49 min ja 10 s. Keskivauhti on näillä lukemilla 4:37 min/km. Nyt tiedän, että näköjään kykenen juoksemaan kympin alle vitosen vauhtia. 

*) Vantaan maraton tarjosi K2-P2:lle osallistumisen maratonviestiin. 


Mielikuvaharjoittelua ennen maratonviestiä

Ei ole mikään ihme, että olen juossut Tukholman maratonin yhdeksän kertaa, Berliinissä sekä Tallinnassa kolme maratonia ja Helsingissä HCM:n kahdesti. Mitä tutumpi reitti on, sitä helpompi on tehdä ennakkoon mielikuvaharjoittelua omasta juoksustaan. 

Vaikka olenkin juossut Barcelonassa vain yhden maratonin, silti sinne valmistautuminen oli huomattavasti helpompaa kuin lauantaiseen Vantaan maratonviestiin. Katalonian pääkaupunkia ahkerasti kolunneena mulla oli selkeitä kiinnekohtia kartalla. Vantaalla taas osaan sijoittaa kartalle ainoastaan Kuusijärven, Heurekan ja lentoaseman, mutta niistä ei taida olla hirmuisesti hyötyä, kun kierrän omaa viestiosuuttani mielessäni ennen nukkumaanmenoa. 

Pitäkää peukkuja etten eksy reitiltä maaliin tullessani. Olen nimittäin nähnyt jo painajaisen siitä, kuinka joudun juoksemaan kierroksen aina uudestaan ja uudestaan kun en löydä maalilinjaa. Pientä paniikkia näköjään aistittavissa...


Kuvakaappaus Vantaan maratonin sivuilta www.vantaanmaraton.fi.

*) Vantaan maraton tarjosi joukkueemme K2-P2 osallistumisen maratonviestiin.