Mulla on useita haaveita, joiden toteutumiselle en voi tehdä itse yhtään mitään. Unelmoin pikkupikkushortseissa juoksemisesta ulkona auringonpaisteessa. Toki voinhan mä pukea ne päälleni vaikka seuraavan aurinkoisen päivän koittaessa, mutta ei se ole aivan sama, kuin 24 asteen lämmössä.
Nyt on menossa jo kolmas kolmen viikon mittainen treenijakso Pasin juoksuvalmennuksessa. Miltei neljäsosa valmennusjaksosta on takana. Mitä kaikkea näihin lopputalven ja alkukevään viikkoihin onkaan mahtunut?
Koko korona-aika on ollut yhtä vuoristorataa. Välillä toiveikkuus on korkealla ja ennen kuin ehtii tajuta, mieliala laskee hurjalla syöksykierteellä pimeään tunneliin. Viimeiset pari viikkoa olen ollut tuossa syöksykierteessä, mutta onneksi juoksu on pitänyt mut pinnalla.
Muutama viikko sitten menimme paikalliseen Inter-Sportiin lätkäkypäräostoksille ja lähdimme ovesta ulos nastalenkkarilaatikko kainalossa. Miesten puolella oli kasoittain nastalenkkareita, mutta naisten puolella yhdet ainoat. Ne sopivat jalkaani ja hinta sopi lompakolleni. Oli aika siirtyä ainakin muutamaksi viikoksi nasta-aikaan.
19-vuotiaana, kahvilassa kesätöissä ollessani söin jokaikinen työpäivä lounaaksi kaksi kasvispihviä. Laitoin ne pakastimesta suoraan mikroon ja kruunasin annoksen kahdella juustoviipaleella. Tämä vain siksi, ettei kahvilassa otettu huomioon henkilökunnan ruoka-allergioita. Sain lohdutukseksi syödä välipalaksi jätti-ison pallon Mövenpickin valkosuklaajädeä, toisin kuin muut. En vastustanut järjestelyä erityisesti siksi, että juuri tuona kesänä tuotantolinjalla oli jokin feilu ja jäätelössä törrötti hippujen sijaan kolmen sentin mittaisia suklaatikkuja.
En ole sydämeltäni talvijuoksija. Normaalisti vietän tähän aikaan vuodesta talvilepoa, joka kestää yhtä kauan, kuin ulkona on pakkasta ja/tai kadut ovat jääkenttinä. En ole vieras näky juoksumatolla, mutta sieltäkin pidän taukoa osan talvesta. Tänä talvena tilanne on kuitenkin toinen, sillä mulla on suuret, ääneen lausutut tavoitteet ja niiden eteen tulee tehdä töitä.
Paavo Nurmi Marathonille on maanantaina aikaa 201 päivää. Maanantaina on myös parijuoksuvalmennuksen ensimmäinen päivä ja samalla juoksuohjelman ensimmäinen treeni.
Mulla on puoli vuotta aikaa:
On asioita, joita en tekisi, jollei mulla olisi lapsia. Yksi niistä on pulkkakauppojen läpikäyminen uudestaan ja uudestaan. Pulkkakelit ovat parhaimmillaan, mutta pulkat ovat mystisesti kadonneet niin kaupoista, kuin varastostammekin.
Mieheni onnistui nappaamaan kesällä Freeletics-treenisovelluksen puoleen hintaan. Tutkailin aikani hänen treenejään sivusilmällä ja tajusin, että tuota minäkin tarvitsisin. Mutta missä onkaan tarjous silloin, kun sitä kaipaa? Enhän voinut maksaa sovelluksesta kahdeksaa kymppiä vuodessa, jos olisi mahdollista selvitä neljällä.
Toivon, että mulla olisi tänä vuonna enemmän aikaa ja etenkin intoa kirjoittamiseen. Mielikuvitukseni kieppuu välillä mitä värikkäimmissä sfääreissä ja olisi hyvä saada kirjattua näitä päässä tapahtuvia ilotulituksia ylös. Kaipaan myös asiatekstien laatimista, niin monotonista kuin se osaakin olla.
Vuosi 2021 ei ole lupausten vuosi, vaan toiveiden. Toivon löytäväni aivoille uutta virettä, samoin juoksuun. Vuoden teeman mukaisesti toivon myös juoksulta enemmän, monella tapaa.
Fiilisjuoksija ja elämäntapamaratoonari. Sykkeiden tuijottelija. Yöjuoksija, avantouimari ja kahden koululaisen äiti. Takana 31 täyspitkää ja katse seuraavassa. Hoka-lähettiläs pikkuliten(a)gmail.com
