Lenkillä Helsingissä: Upea Uutela


Lapseni kauhoo Vuosaaren uimahallissa kerran viikossa kahden tunnin verran. Pyrin hyödyntämään hänen treeninsä omiin vesileikkeihini, mutta aivan yhtä pitkää aikaa en saa kulutettua itsekseni altaassa. Niinpä juoksen ensin tunnin tai puolentoista ajan ennen virkistävää uimahallikäyntiä. 

Pasin tallin uusi parivaljakko


Meidät on sidottu Juoksukunnossa-blogin Anskun kanssa yhteen. Tulemme olemaan kiinteä parivaljakko helmikuun keskivaiheilta aina Paavo Nurmi Marathonille saakka. Vaikka olemmekin pari, meillä tulee olemaan alusta lähtien kolmaskin pyörä mukana. Tärkeä takapiru, joka pistää hommat rullaamaan.


Lenkillä Helsingissä: Puolimaratonin mittainen rantareitti


Olisin kaivannut loppukesästä helppoja, valmiiksi märehdittyjä lenkkipolkuja Tampereelta. Ohjeita, joiden mukaan juostessa eksymisen pelko on pieni, tai ainakin polulle olisi helppo löytää takaisin ylimääräisen kunniakierroksen jälkeen. Ehkä googlasin väärillä hakusanoilla, mutta oli syy mikä tahansa, en onnistunut löytämään kuin pari vaihtoehtoa, joiden alkupiste jäi hieman usvan peittoon.

Juoksijaystävällinen Helsinki, osa 3



Puheet epäkohteliaista, epäystävällisistä aina kiireisistä helsinkiläisistä ovat kliseistä kuluneimpia. Korviini kantautuu näitä kommentteja kuitenkin aina uudelleen ja uudelleen. 

Kaksi koronavirustestiä


Lapsen syysloma alkoi torstaina kuumemittari kainalossa. Olimme aivan varmoja, että kyseessä on vain vaaraton syysflunssa. Näin korona-aikaan ei kuitenkaan voi olla varma mistään. Oma tunne ei kerro välttämättä samaa, kuin koronatesti. Tein lapseni puolesta tautiarvion Omaolo-palvelussa. Sen mukaan testissä käyminen ei ollut aiheellista. 

Peruskestävyyskauden perusviikko



Sanontani "Juokse aina kun voit" on ajankohtaisimmillaan näin kaamoksen ja pakkasöiden lähestyessä. Pyrin ottamaan kaiken irti jokaisesta juoksuviikosta, jolloin olen terve, kun muu elämä ei rynni juoksun ohi, pakkanen ei ylitä keuhkojeni sietokykyä, eivätkä Helsingin keskustan kadut ole liian liukkaita juoksemiseen. 

Juoksuvuosi oli tässä


Tajusin juuri, etten ole tämän vuoden aikana vetänyt itseäni juoksussa äärirajoille kertaakaan. En treeneissä, enkä varsinkaan kisoissa, näitä kun ei ole tullut koluttua koronavuonna yhtäkään. 

Tokaluokkalainen


Olen blogia pitäessäni ryöminyt, kontannut ja opetellut kävelemään juoksemaan. Olen ollut blogimaailmassa taapero, opetellut eskarissa uusia kikkoja ja olen saanut selkiytettyä itselleni koulun alettua, mitä oikeasti tahdon tehdä tällä julkisella päiväkirjallani. 

Juoksijaystävällinen Helsinki, osa 2


Tyttärelläni on uimatreenejä tällä kaudella Vuosaaressa, Kontulassa ja Itäkeskuksessa. Uinnista on tullut meidän yhteinen juttumme, joten hänen kauhoessaan kilsoja viereisellä radalla, mä vesijuoksen, harjoittelen uimatekniikkaa tai vesijumppaan. Tänään en kuitenkaan uskaltautunut veteen, sillä käteni ovat vereslihalla pölyisten muuttolaatikoiden ja remonttipölyn vuoksi. Niinpä tyttäreni otti saunakamppeeni ja vaihtovaatteeni uimahallille mukaansa ja mä kaarsin hallin ulko-ovelta lenkille. 

Vesivälineurheilua


Kotimme kylpyhuone alkaa täyttyä sekalaisella uimaroippeella, eikä ihmekään. Tälläkin viikolla toinen lapsistani on kauhonut kolmena päivänä kilometrikaupalla allasta edestakaisin. Seuraan häntä miltei aina uimahallille, joten saan itsekin tehtyä samalla mukavan treenin. Uiminen ei tosin ole mulla vieläkään loistavissa kantimissa, joten keskityn kroppani hellimiseen vesijuoksulla tai vesijumpalla. 

Lenkillä Tartossa


Viivähdimme kesälomareissullamme Tartossa vain muutaman yön verran. Meillä oli selvät sävelet siitä, mitä halusimme tehdä noiden päivien aikana ja kuten arvata saattaa, toivelistallani oli ainakin yksi juoksulenkki. Kaiken kivan lisäksi vaatteiden pyykkäykselle piti varata aikaa, sillä Riiasta kannettu pyykki piti saada puhtaana Tallinnaan. 

Kuinka tyhmä sitä voikaan olla?


Olimme suunnitelleet ystäväni Satun kanssa Midnight Runin virtuaalijuoksua täksi illaksi. Ennen normikisoja pyrin alitajuisesti toimimaan siten, etten pilaisi juoksua ehdoin tahdoin omaa tyhmyyttäni. Vaikka virtuaalijuoksu onkin ollut jo viikon verran kutkuttavana merkintänä kalenterissani, en tainnut kuitenkaan ottaa sitä sillä vakavuudella, kuin minkä se olisi ansainnut. 


DNS


DNS - Did Not Start. Peruin Paavo Nurmi Maratonille menon. Kirjainyhdistelmänä DNS on vähän iisimpi kuin DNF, jossa joutuu tekemään päätöksen keskeyttämisestä hetkessä. Nyt mulla on ollut hyvin aikaa funtsia lähdenkö vai enkö. Silti lopullinen päätös kirpaisi.


Ilkeä ämmä


Tapahtumapaikka: bussi 560
Tapahtuma-aika: lauantai
Pääosissa: ilkeä ämmä (IM) ja toinen matkustaja (TM)

Lenkillä Riiassa


Kesälomasta ei tullut haaveista huolimatta neliviikkoista juoksuparaatia. Yleensä pihistän yöunista, jotta pääsisin lenkille matkoilla ollessamme, mutta nyt olin niidenkin nukuttujen tuntien tarpeessa. Kroppa tietää kyllä parhaiten. Hereillä ollessamme en halunnut alkaa rytmittää kaikkien neljän päivää minun juoksuohjelmani mukaan. Niinpä annoin virran viedä mennessään ja nappasin puoli tuntia sieltä, toisen täältä.

Viikon pitkis metroasemalta toiselle


Parasta pitkiksissä on se, ettei aina tiedä mitä kautta päätyy takaisin lähtöpisteeseen, jos nyt sinne edes onkaan menossa. Tai kuinka kauan löntystely kestää, millaisia maisemia pääsee tällä kertaa ihailemaan ja kuinka monta (k)ilometriä rikkaampana onkaan lenkin jälkeen.

Omat, erilaiset treenit yhdessä


En noudata orjallisesti itselleni tekemääni juoksuohjelmaa, mutta pyrin sisällyttämään tietyt palaset viikko-ohjelmaani. Kevyet, pitkät lenkit ovat tunnetusti maratonharjoittelun selkäranka ja reippaista lenkeistä saan lisää itsevarmuutta. Rakastan vauhtivetotreenejä ensimmäisen kolmanneksen ajan, sen jälkeen vihaan niitä ja loppukolmanneksen ajan mietin uutta, itselleni sopivampaa harrastusta. Ajanoton loppuessa rakastan tekemääni treeniä yli kaiken, enkä vaihtaisi juoksua mihinkään.

Skippaan kisat


Kahden ja puolen viikon mittainen sometauko on tehnyt hyvää, samoin se, ettei mulla ole ollut livenä muita kunnon ihmiskontakteja, kuin oma perheeni. Vasta näin kesän myötä olen tajunnut, kuinka paljon energiaa ja tsemppaamista uusi työympäristö erityisolosuhteissa onkaan multa vaatinut. Onneksi akkujen lataus alkaa lähennellä sataa prosenttia ja olen saamassa takaisin oman, megasosiaalisen itseni.

Rankka ja antoisa viikko jojona


Oli ihan pakko heittää aamuvarhaisella 12 kilsan lenkki, jotta sain lisää rentoutta vaihtopenkkivahtina oloon. Se oli myös ainoa hetki, jolloin mulla oli aikaa ja mahdollisuus moiseen ylellisyyteen, sillä viikko on hurahtanut hetkessä futismammana ja joukkueenjohtajan hommissa.

Opettajasta oppilaaksi


En ole vesipeto luojan armosta, enkä myöskään koululiikunnan ansiosta. Uimaan lähteminen on ollut mulle vuosikausia vastenmielistä. Olen ollut aivan liian itsekriittinen uimapukuun verhotun kroppani suhteen, eikä uiminen ole sujunut millään.

Juhannusviikon kohokohta | Kati vieraskynän varressa


Tulinpa iloiseksi, kun Poppis toukokuun loppupuolella alkoi huudella kokoon naisporukkaa jo perinteeksi muodostuneelle juhannusjuoksullemme. Tiesin heti, että luvassa olisi vähintään pari tuntia hyvässä seurassa juoksusta ja kesäisen Helsingin maisemista nauttien.

Varoitusmerkeistä huolimatta


Yleisin syy juoksujalkojen hajoamiseen on tyhmyys. Osa liittyy omaan kunnianhimoon, osa taas saa alkunsa siitä, että yrittää tehdä perässä saman, kuin joku toinen juoksija. Lepopäivien jättäminen väliin on suurimmalla osalla juoksijoita silkkaa tyhmyyttä, mutta niin on myös oman kropan viesteiltä silmien ja korvien sulkeminen. Ja se, että turruttaa sen viimeisenkin sos-merkkiä sykkivän aistin, eli tuntoaistin erilaisilla särkyeliksiireillä sen sijaan, että menisi todellisen syyn juurille.

Mulla tyhmyys on säännönmukaista, mutta onneksi olen oppinut vuosien mittaan edes jotain. Perusurpona mun pitää tajuta pysähtyä ajoissa ja tehdä tarvittavat korjausliikkeet ennen, kuin olisi vetäydyttävä oikealle telakalle.

90 hyllymetrillistä


Kevät ja korona-ahdistus ovat saaneet mut tuijottamaan ympäristöäni entistäkin kriittisemmin. Yksi jos toinen asia kotona pitäisi saada ojennukseen, ihan vain viihtyvyyden vuoksi. Ja entäs ne ikkunat? Upea aurinko siivilöityy olohuoneeseen ikävien talviraparoiskeiden läpi. Vaikka mulla ei olekaan ollut yhtään sen enempää aikaa, saati voimia kotitantereen uudelleen järjestelyyn kuin ennenkään, olen kuitenkin onnistunut saamaan edes jotain aikaiseksi.

Sauvakävelijä


Olen kävellyt jo parin kuukauden ajan miltei joka arkipäivä nelisen kilometriä aamuisin ja saman verran työpäivän päätteeksi. Vaikka mulla onkin useita eri reittivaihtoehtoja, niin silti kävely on välillä turhankin puuduttavaa. Varsinkin, kun jalat tekevät töitä jaksamisensa mukaan, mutta kädet tuntuvat vain roikkuvan turhan panttina.

Viikon mittainen hikoilutauko


Meitä on nyt kaksi arpinaamaa perheessämme. Omalla kohdallani asiassa ei ollut sen kummempaa dramatiikkaa, mitä nyt piti päästä eroon yhdestä pullistuneesta luomesta. Poikani taas joutui lääkärin ommeltavaksi aivan toisenlaisissa merkeissä.

Suuntamerkki


Yksi kansakunnan katoavista taidoista on suuntamerkin näyttäminen. Tavallaan olen jo tottunut siihen, että kanssapyöräilijät kuvittelevat mun olevan ajatustenlukija, mutta vilkkua säästävät autoilijat nostattavat niskakarvani pystyyn. Myönnettäköön, että pahoissa vähältä piti -tilanteissa saattaa nousta niin ääni, kuin tarkkaan valittu sormikin.

Mutta mitä niille mummoille kuuluu?


Aika kultaa muistot. Kaipaamme tyttäreni kanssa niitä väsyneitä lauantaiaamuja, jolloin olimme jo kello seitsemältä matkalla uimahallille. Loppukesästä näimme aamun valkenevan, talvella ulkona oli jo pilkkopimeää. Oli ulkona kuinka lämmin tai kylmä tahansa, sänky houkutteli vielä siinäkin vaiheessa, kun olimme raikkaassa kaupunki-ilmassa. Söimme aamiaisen metrossa ja kello kahdeksalta tyttäreni hyppäsi uima-altaaseen ja aloitti viikon rankimman treeninsä. Tätä jatkui elokuulta aina koronakriisin alkuun saakka.

Pelastusmekko – tärkeä osa työmatkajuoksua


Korona-ajan toimistovaatetus ei ole yhtä virallista, kuin normaaliaikaan, mutta en voi kuitenkaan heittäytyä töissä kotitoimistounivormuun, eli collegeen ja juoksutrikoihin. Näyttäydyn siis tyhjyyttään kumisevalla toimistolla vaatteissa, jotka osuvat näiden kahden ääripään välivaiheelle.

Treenaan, mutta tavoite on muuttunut


Koronakriisi ei ole siirtänyt vielä yhtäkään niistä kisoista, joihin olen ilmoittautunut tänä vuonna. Vaikka niihin onkin vielä aikaa ja maailma ehditään aukaista pala palalta (toivottavasti), en ole siltikään tällä hetkellä täysin varma, olenko sittenkään lähtöviivalla jo loppukesästä. En ole huolissani juoksukunnostani, vaan mietintämyssyssä on aivan toisenlaisia syitä.

Paras päivä aikoihin


Piti oikein kalenterista vilkaista, kuinka mones virallinen koronaviikko onkaan menossa. Olen ollut tällä kuudennella viikolla saamaton, turhautunut ja alakuloinen, eikä tulevaisuus ole näyttänyt kovinkaan ruusuiselta. Edellisellä viikolla olin täynnä toivoa, eli näin nopeasti mieliala voi hypätä vuorenhuipulta merenpohjaan.

Jos olisin luulotautinen...


... olisin varmasti sairastanut oireideni perusteella koronaa jo kauemmin, kuin tauti on todistettavasti pyörinyt Suomessa. Olen potenut yskää, kurkkukipua ja armotonta pään jomotusta. Olo on ollut vetämätön ja heikko, välillä peräti kuumeinen. Ja entäpä lihakset? Jomotusta siellä ja täällä, aivan kuin olisin vanhentunut talven aikana 30 vuoden verran. Lisäksi lisääntynyt hengenahdistus vaikuttaa ihan kaikkeen tekemiseeni.

Turvaväli


Ensimmäinen koronaviikko meni kauhistellessa, toinen meni tosi syvissä vesissä henkeä pidellen ja kolmannella yritin repiä itseni irti orastavasta masennuksesta. Neljännen koronaviikon alkuun löysin (kovasti ja syvältä kaivaen) kaksi koronasta seurannutta positiivista asiaa.

Päättymätön 80-luvun pääsiäinen


Helsinki muistuttaa nyt elävästi kasaripääsiäistä – aikaa, jolloin huvilupia ei uskonnolliselle pyhälle jaeltu. Elokuvateatterit olivat suljettuna, samoin ravintolat. Ihmisten ilmoilla oli vain harvoja, tosin auringon paistaessa rantateillä oli tungosta. Tunnelma oli jollain tapaa uninen ja odottava.

Hiljentynyt Helsinki


Ero torstai- ja perjantaiaamun välillä oli huikea. Koronavirusuutisoinnit tyhjensivät kaupungin kuin yhdellä taikasauvan huitaisulla. Ratikat puksuttivat eilen Aleksia pitkin miltei tyhjinä, eikä kadulla ollut kuin kourallinen ihmisiä väistelemässä kivijalkakauppoihin täydennystä tekeviä pakettiautoja.

Uusi arkirytmi


Kuinka paljon helpompaa onkaan nousta aamulla sängystä, kun ympäröivä maailma näyttää myös heräämisen merkkejä. Linnut laulavat ja ulkonakin kuuluu jo liikettä. Eikä kello ole omalla ajanlaskullani vielä juuri mitään.

Elämän käännekohdassa, jälleen kerran


Viime viikot ovat olleet aikamoista haipakkaa. Lumipalloefekti lähti liikkeelle avatessani suuni oikealla hetkellä oikealle henkilölle. Muutaman viikon tulisilla hiilillä istuskelun jälkeen lumipallo oli kasvanut jo lumivyöryn aluksi.

Jääkalikat


16 kilometriä kekkereistä kotiin juosten on mulle peruskauraa. Juhlissa nautittu kakku on hyödyllistä polttoainetta ja limulasillinen on hoitanut nestetytyksen. Juhlavaatteet kulkevat kätevästi kotimatkan miehen repussa, joten itselläni ei ole kannossa kuin astmapiippu, kevyttoppatakki, bussikortti ja hieman käteistä.

Ensimmäinen kevätaamu


Jotkut ovat tunteneet elävänsä tänä talvena päättymätöntä marraskuuta, itse olen taas ollut keskellä ikuista kevättä. Meillä on ollut lapseni kanssa tylsien metromatkojen piristykseksi ajatusleikki, jossa panemme jatkuvan pimeyden myöhäisten kevätiltojen piikkiin. Ihmettelemme leikissämme ääneen, kuinka metro voikin olla niin täynnä ja miten me voimmekaan olla megapirteitä, vaikka leikkikellomme lähentelee iltayhtätoista. Ilokseni leikki muuttui todeksi aikaisemmin kuin uskoinkaan.

Korvatulehdus


En tiedä, josko mulla on koskaan ollut korvatulehdusta. Tai siis tätä aiemmin. Nythän mulla se sitten diagnosoitiin. Sain saman tien selvyyden leukaperien jomotukseen ja niskakipuun. Ilmeisesti nenän toispuoleinen tukkoisuuskin on saanut alkunsa samasta lähteestä.

Arvonta ystävänpäivän kunniaksi

Elämä on arvaamatonta. Koska tahansa voi tapahtua jotain hyvää. - Kira Tiivola-

Pääsin bloggarin ominaisuudessa Heron Vahva keho -aamuun nautiskelemaan makupaloja Heron verkkovalmennuksista. Hyvä kannattaa laittaa kiertämään, joten haluan näin ystävänpäivän kunniaksi arpoa kaksi pääsylippua inspiroivaan Heron Wellness Dayhin, joka on täynnä ajatuksia herättäviä ja liikuttavia treenipisteitä. Tapahtuma järjestetään lauantaina 22.2. Helsingissä Wanhassa Satamassa.


Kuvan Oona Kivelän tankotanssishowsta sain Lenkillä-blogin Elinalta. Oona on yksi Heron valmentajista, samoin Viivi ja Kira, joiden osuvat ajatukset otin tässä postauksessa esiin. 

Toimi näin: Käy Instagramissa @pikkuliten tykkäämässä arvontaa koskevasta kuvasta ja jätä mieluinen emoji kommentiksi. Arvon yhden voittajan sunnuntaina 16.2. klo 21:00. Hän pääsee tapahtumaan yhdessä ystävänsä kanssa.

Jos mitään ei muuta niin mikään ei voi muuttua. - Viivi Kettukangas Immonen - 

Läsnä olemisen vaikeus | hypopressivekurssilla 4/9


Jännitysvatsani ei ole vaivannut aikoihin, mutta viime viikkojen aikana se on hiipinyt elämääni salakavalasti. Poukkoilevat ajatukseni lähettävät säteilyä vatsaan, joka kipristelee ja kipeytyy.

Tammikuun saldo


Leuto ja lumeton alkuvuosi on ollut Helsingissä otollinen juoksulle. Yksi juoksuystävistäni sai kasaan tammikuussa liki 200 kilsaa, toinen yli 400. Oma saldoni jäi 49,8 kilometriin.

Ryhti kuntoon | hypopressivekurssilla 2-3/9


Viimeisten parin viikon aikana olen kävellyt rinta rottingilla, pää miltei pilviä hipoen. Olen jättänyt "anteeksi että olen olemassa" -asenteen muille. Ei, musta ei ole todellakaan tullut ylimielinen kakkiainen, vaan syynä on yksinkertaisesti hypopressiveharjoittelun mukanaan tuoma ryhtiliike.

Luukutusta ja jorausta


Teini-ikäinen Nina ja keski-ikäinen Poppis ovat selvästi yksi ja sama ihminen, vaikka välissä on yli 30 vuoden verran koettua ja nähtyä. Jään edelleenkin jumiin yksiin ja samoihin lempparibiiseihin ja luukutan niitä edestakaisin kuukaudesta ja joskus jopa vuodesta toiseen.

Hengittämisestä | hypopressivekurssilla 1/9


Joogamatot, tyynyiksi taitellut viltit ja pienet jumppapallot oli aseteltu valmiiksi pieneen, intiimiin saliin meitä odottamaan. Rauhoittuminen tekee hyvää hektisen työpäivän päätteeksi. Alkukevääseen ulottuva hypopressivekurssi oli alkamassa.

Flunssan jälkeen juoksemaan


Tiedät varmaan sen hetken, jolloin flunssa on tuloillaan, mutta et oikein tajua missä mennään. Varsinkin siitepölykauden aikaan flunssa on helppo sekoittaa allergiaoireisiin. Myönnän, että olen käynyt siinä(kin) olotilassa lenkillä, peräti usein. Sen tyhmyyden tajuaa varsinkin seuraavana päivänä, joskus taas vasta sitä seuraavana todellisen taudin puhjettua.

Pimeä LUX Helsinki


LUX, valon juhla, on kauan odotettu alkuvuoden kohokohta. Rakas kotikaupunkini ja etenkin oma telmintäalueeni saa hetkeksi päälleen ylimääräisen valohunnun. Tänä vuonna päällimmäiseksi jäi kuitenkin mieleen pimeys.

Oma harrastus eli takaisin hypopressiven pariin

Olen jo pidemmän aikaa kaivannut kalenterimerkintää, joka seuraisi viikko viikolta, kalenteriaukeamalta seuraavalle. Onhan mulla toki juoksuharrastukseni, käyn salilla sekä vesijuoksen tyttäreni uimatreenien ajan, mutta multa puuttuu kuitenkin oma ajoitettu harrastukseni. Sellainen, jota en voi jättää noin vain väliin.

Vuoden ensimmäinen päivä


Kaverit ovat julkaiseet somessa erilaisia listauksia viime vuosikymmenen aikana tapahtuneista kohokohdistaan. Itselleni ei tullut mitään järisyttävää mieleen muistellessani viimeisintä kymmentä vuotta elämässäni. Blogiini tekemäni pistetarkastus vahvisti aavisteluni todeksi. Elämä on ollut lapsiperhearkea. Ei muuttoja, ei avioero(j)a, ei lukuisia ulkomaanmatkoja, ei... vaikka mitä. Tosin on se ollut myös tulvillaan vaikka mitä, kuten futista, juoksua, uintia ja ystäviä, lapset ovat kasvaneet mittaa niin fyysisesti kuin osaamiseltaankin ja me aikuiset olemme yrittäneet pysyä kaiken muutoksen rinnalla. Kotimme on ränsistynyt kymmenen vuoden verran ja kroppani ja kasvoni samassa ajassa... No, ei mennä siihen.