20. maraton: Koukattiin muuten Vantaankin puolelle - Helsinki Spring Marathon 2016

Kävin kaappaamassa Pukinmäestä toiseksi parhaan maratonaikani, 4:10:07. Olen tyytyväinen, tottahan toki. Silti juoksusta jäi oudon tyhjä olo. Siitäkin huolimatta, että näin 42 kilometrin verran hymyileviä naamoja ja pääsin pulisemaan ennen, jälkeen ja juoksun aikana ihanien juoksijoiden kanssa.

Tähyilen muita maaliintulijoita. Urheilukentällä ei ole juoksijoita ruuhkaksi asti. 
Sää oli juuri sellaista kuin huhtikuulta osaakin odottaa. Taivas onneksi aukesi vasta kotimatkalla. 



Maratonia edeltävänä yönä sattuu ja tapahtuu. Aina. Tällä kertaa sain nukuttua sikeästi, kunnes nuorimmainen hyökkäsi sänkyyn viereeni ja liitskasi mut saman tien seinää vasten niin että rutisi. Pienessä varressa on voimaa usean tytön edestä! Ei auttanut muu, kuin siirtyä sohvalle. Onneksi siinä on todella hyvä nukkua ja sohvassa pituuttakin piisaa.

Sain ummistettua silmäni hetkeksi, kunnes oli aika alkaa taas järkkäillä nukkumajärjestystä uusiksi. Poikani raivokkaalle astmayskälle ei ollut tulla loppua. Siirsin hänet parvisängystä sohvalle, annoin lääkkeen ja valvoin hetken hänen vieressään. Siirryin nukkumaan kahden istuttavalle loveseatille. Sellaiselle, jossa on sopivasti istumakuopat ja korkeampi, kova osa keskellä. Ei onneksi sentään käsinojia. Jatkoin pikkusohvaa rahilla ja peitin parhaani mukaan kuopat tyynyillä. Lihakset eivät olleet järin levänneitä yön jäljiltä, selästä puhumattakaan.

Luotin perusaamiaisen voimaan, eli en lisännyt aamiaispöytään mitään sen kummempaa. Puoli ysiltä kävin vielä suihkussa ja laitoin edellisenä iltana pestyt juoksukamat reppuun. Mun teki mieli muuttaa viime tipassa ennakkoon miettimäni vaatteet toisiin. Jos olisin antanut intuition ohjata, mulla olisi ollut lämpökerrasto juoksukamojen alla.

Hain Mikan hotellilta ja bussissa tapasimme lisää samoihin karkeloihin matkaavia juoksijoita. Vasta siinä vaiheessa mulle alkoi valjeta, että tässähän ollaan menossa maratonille ihan oikeasti. Sen kummempaa jänitystä ei missään vaiheessa iskenyt. Jos juoksisin edelleenkin vain yhden maratonin vuodessa, tilanne olisi ollut varmasti aivan toinen.

Naisten pukuhuone oli tupaten täynnä. Mulla oli Annikan numerolappu mukanani ja kyllähän hänet huhuilemalla sieltä löysin. Olemme vain viestitelleet lukuisia kertoja ennen juoksua. Vihdoinkin tapasimme! Pukkarista löytyi myös ihana Katja-kaksikko! Voi sitä pulinan määrää. Jos olemme jatkossakin samoissa kisoissa, meidät löytää sieltä äänekkäimmästä nurkasta.

Annikan, Mikan ja mun numerolaput. Hakaneuloja on melkein oikea määrä. 
Juoksukavereiden kanssa WhatsAppailu ja Facessa höpiseminen ennen kisoja piti hermot koossa ja fiiliksen korkealla. Ihania tyyppejä! Juoksu on tuonut mulle tosi paljon hyvää mukanaan. 

Kävimme Mikan ja toisen Katjoista kanssa pyörähtämässä urheilukentän ympäri kävelyvauhtia. Se, ja muiden juoksijoiden vetojen ihailu riitti lämmittelyksi. Löysimme maalin. Lähtöpaikkakin löydettiin. Se oli siellä, missä oli hieman enemmän väkeä kuin bajamajojen ympärillä.

Multa jäi lähtölaukaus kuulematta. Yht´äkkiä porukka alkoi juosta ja mä siinä mukana. Seurasimme Mikan kanssa aikamme Paloheinän fakiiria, 412 maratonin Hannaa. Siirryimme vihdoin juttelemaan hänen kanssaan. Porukkaamme tuli 15 kilsan kohdalla myös Jani, jota olin pitänyt epävirallisena jäniksenäni siihen saakka.

Ensimmäisellä kierroksella aurinko lämmitti liiankin voimakkaasti.
Miksi en laittanut lyhyitä juoksutrikoita?
Toisella kierroksella alkoi tulla ikävä reppuun jättämääni pitkähihaista aluspaitaa. Onneksi olin sentään laittanut topin ohuen pitkähihaisen juoksupaitani alle. Se suojasi selkää edes hieman viimalta. Tuuli oli ilkeä ja varsinkin pitkillä suorilla se iski suoraan luihin ja ytimiin.

Kolmannen kierroksen alussa mun oli pistettävä hieman lisää vauhtia juoksuun, jotta pysyin lämpimänä. Nappasin ensimmäisen kofeiinipitoisen geelin. Se pisti jalkoihini uuden vaihteen ja juoksukaverini jäivät hieman jälkeen. Laitoin musiikin soimaan. Pidin sen tosin hiljaisella, jotta kuulin pyöräilijöiden kellojen kilistelyt ja kiroilut. Järjestäjät pitivät tosi hyvin autot poissa reitiltä, mutta osalle pyöräilijöistä me olimme ikäviä hidasteita. Suurin osa mutkitteli ja tajusi homman nimen, mutta oli myös niitä, joiden mielestä numerorintaisille juoksijoille avautuminen on sunnuntain ykkösjuttu.

Heijaajia Helsinki Spring Marathonilla ei ollut Berliinin maratonin malliin, mutta järjestäjät pistivät parastaan. Kurveissa, reitin varrella ja juomapaikoilla he peukuttivat ja kannustivat. Muistan vielä jokaisen hymyn. Kiitos teille ihanat! Ja Erkku-kultakin oli tullut paikalle keskelle ei-mitään. Kyllä juoksijat ovat aikamoista porukkaa, vaikka eivät olisikaan itse mukana juoksemassa.

Palkintopallille ei mulla ole asiaa. Olen keskitason juoksija. Kaikista startanneista naisista sijoitukseni oli 34/71 (2 keskeyttänyttä), ikäryhmäni naisista taas 20/47.




Reitti oli puuduttava. Pitkää suoraa, peltoa, kehäykköstä. Välillä pääsimme pientaloalueille. Ei sen kummempaa katsottavaa, ainakaan ensimmäisen kierroksen jälkeen. Jossain vaiheessa aloin laskea punaisia autoja. Laskut menivät kuitenkin sekaisin, kun piti keskittyä jalkakäytävien ylikorkeisiin reunoihin.

Puolikkaan juoksijat tulivat tuoreine jalkoineen mukaan juoksemaan vähän sen jälkeen kun olin aloittanut viimeisen neljästä kierroksesta. He olivat todella tervetulleita! Omaa vauhtia oli helpompi pitää yllä, eikä tullut mieleenkään vaihtaa kävelyksi. Vaikka juoksin niin lähellä tienreunaa kuin mahdollista, silti innokkaimmat reitin optimoijat tunkivat kylkeen kiinni. Useamman kerran meinasin horjahtaa pöpelikköön. Ymmärrän, ettei kukaan halua ylimääräisiä satametrisiä loppulukemaan, mutta edes pientä kunnioitusta hitaampaa vauhtia juoksevia maratoonareita kohtaan saisi olla. Varsinkin siinä vaiheessa, kun etanalla on matkamittarissa 22 kilometriä enemmän.

Muutamille pareittain juokseville miehille mun ohittamiseni tuntui olevan tosi tärkeää. Eivät tainneet tajuta, että kuulin heidän keskustelunsa kuulokkeista huolimatta. Pisti vähän hymyilyttämään.
Juu, tiedän hyvin ruumiinrakenteeni ja ikäni. 
Ei, jalkani ei nouse enää yhtä vetreästi kuin paria tuntia aiemmin.
Ei niistä jutuista kannattanut ottaa itseensä. Eivät he varmasti tarkoittaneet olla töykeitä. Kunhan pölisivät lämpimikseen.

Tavoitteenani oli juosta tasavauhtinen maraton kierrosaikaan 1:05. Kävelin ainoastaan juomapisteillä, jolloin kilometriajat kipusivat kuutosella alkaviin. Muuten vauhti pysyi viitosen puolella. Negatiiviseen splittiin en yltänyt tälläkään kertaa, mutta silti näistä lukemista ei voi olla kuin iloinen:


Perinteistä romahdusta ei siis tullut missään vaiheessa. Muutaman kerran jouduin tosin seisahtamaan armottomien vatsakouristeluiden takia. Aamutyhjennys ei ollut sujunut suunnitelmien mukaisesti. Harmikseni matkan varrella ei ollut bajamajoja, mistä iso miinus järjestäjille. Vaikka reitti kiersikin suurimman osan skutassa, en halua lähteä puskaan istuskelemaan hädän tultua. Sinnittelin mutkalla olevan suoleni kanssa 18 kilometriä.

Join juomapisteillä pelkkää vettä ja jätin järjestäjien avokätisesti jakamat geelit ja urheilujuomat väliin. Kisasponsorin geelit ja juomat eivät ole aiemmin olleet täyskymppejä vatsalleni, joten en uskaltanut ottaa riskiä. Olin täyttänyt rintsikat (kiitos Katja vinkistä!) ja juoksuvyön omilla geeleilläni, mutta mieleeni ei ollut edes juolahtanut ottaa suolapussukoita maratonille mukaan. Odotin kuin kuuta nousevaa, että saisimme suolakurkkuja. Niitä ei ollut missään vaiheessa tarjolla ja banaaniakin saimme vasta maalialueella.

Vaikka lisäsuolan kanssa oli niin ja näin, seinä ei kuitenkaan noussut pystyyn missään vaiheessa. Energiat riittivät siis koko matkalle. Juomapisteet oli ripoteltu sopivasti reitin varrelle ja vaikuttaa siltä, että olen viimeinkin löytänyt itselleni sopivat geelit.

Jätin tälläkin kertaa perinteisen tankkauksen väliin. Keskityin maratonia edeltävällä viikolla sen sijaan vastapaistettujen korvapuustien ahmimiseen hyvällä omatunnolla. Kun satsi loppui, pistin uuden taikinan tulemaan. Hiilihydraattivajetta ei päässyt syntymään. Nyt on aikamoiset vieroitusoireet...


Olen miettinyt jo useamman kerran miksi juhlamaratonini jätti kylmäksi. Toki jääkylmällä vedellä kisakeskuksen suihkussa on asian kanssa tekemistä, mutta olotila on kuitenkin useamman osasen summa.

Helsinki Spring Marathon järjestettiin nyt ensimmäistä kertaa. Tapahtumalla on hyvät raamit, mutta muutamissa seikoissa on toivomisen varaa.

Reitti oli karu, eikä ymmärrettävistä syistä sen varrelle muodostunut karnevaalitunnelmaa. Vaikka olenkin vannoutunut lukuisten kierrosten juoksija, en ole siltikään aivan varma siitä, onko neljä kiekkaa psyykkisesti paras mahdollinen vaihtoehto. Viimeisen kierroksen alkaessa otti aikalailla pattiin, kun nopeammat juoksijat kaarsivat jo maalialueelle. Jos juoksu olisi sujunut takkuisemmin, kiusaus lähteä kotiin kesken maratonin olisi ollut suuri.

HSM:n tiedotuksessa oli parantamisen varaa. Kotisivuille olisi voitu laittaa kattavammin tietoa muun muassa juomapaikkojen sijainnista sekä vessojen lukumäärästä ja sijainnista. Numerolappujen nouto ystävien puolesta oli sekin aikamoista arvontaa:
Saanko noutaa? Enkö saa? Miksi en saa? No saan sittenkin? Miten? 

Laukkujen säilytyksen muuttuminen kisapaikalla yllättäen maksulliseksi sai sapen hetkellisesti kiehumaan. Onneksi olin varannut mukaani 8 euroa, joista maksoin omani ja kaverini narikkamaksut (2 €/kassi). Vaikka kisakeskus oli kompaktin kokoinen, kylttejä olisi saanut olla enemmän. Ainakin mulla on tapana jättää aivot jäähylle maratonpäivän ajaksi, joten paikan päällä suunnistaminen oli täysin kavereiden hoksottimista kiinni.

Olisin mieluusti käyttänyt muutaman kolikon narikan sijasta kahviin juoksun jälkeen, sillä se, lakritsa ja alkoholiton (vehnä)olut kruunaavat maratonit ja lyhyemmätkin pyrähdykset. Paikan päällä ei kuitenkaan ollut kahvilaa ja maalissakin saimme vain banaania, urheilujuomaa, kookosvettä ja ruispaloja ilman sen kummempaa leivänpäällistä. Hieman runsaammat tarjoilut olisivat saaneet juoksijat pysymään maalialueella pidempään rupattelemassa ja kannustamassa muita maaliin juoksijoita. Ja se kahvi olisi lämmittänyt mukavasti kohmeista koneistoa.


Poikanikin on sitä mieltä, että näytän tässä kuvassa kahjolta. 
Maratonin jälkeen se on aivan luvallista.


Lähtisinkö juoksemaan Helsinki Spring Marathonin uudemman kerran? 
En todellakaan tiedä tähän vastausta. Riippuu paljolti hinnasta ja siitä, mitä vastiketta rahalle jatkossa saa.

Kyseessä on tasainen, nopea rata, eli ennätysten rikkomiseen se on varsin sopiva. Huippujuoksijoiden saattaa olla vaikea löytää sopivia kirittäjiä, mutta kaltaiselleni sunnuntaijuoksijalle sieltä löytyy sopivia seurattavia selkiä. Ainakin itse löysin viimeiselle kierrokselle täydellisen jäniksen. Vauhti pysyi tasaisena, kunhan pysyin oranssiin KPK 24/7 -paitaan pukeutuneen Merjan peesissä.

Pääsin itsekin tietämättäni leikkimään pupua. Vaihdoimme paikkoja alkumatkasta nappaamani jäniksen, Janin, kanssa. Hän oli pitänyt mut näköetäisyydellä ja saapui maaliin uudella ennätysajallaan.

Unohdin laittaa lähtötohinassa päähäni varsinaisen juoksupiponi, mutta ehkä tuo sininen pipon räiskäle oli helpompi huomata puolimaratoonareiden keskellä. Yhdistettynä keltaiseen sponsoripaitaani mustakin tuli kerrankin näkyvä. Vaikkakin erään pyöräilijän perään huusinkin: "Oonko mä susta muka näkymätön", kun hän oli ajaa peltosuoralla päälleni. Mutta se onkin sitten jo taas ihan uusi tarina...

***


Maratonit ykkösestä kahteenkymmeneenkahteen:

2017
22. maraton: 29 tunnin täsmäisku – Terwamaraton 2017

2016
21. maraton: Mykistävä ennätysjuoksu - Tallinn Marathon 2016
20. maraton: Koukattiin muuten Vantaankin puolelle - Helsinki Spring Marathon 2016
19. maraton: 105 kierrosta - IV APK-hallimaraton 2016

2015
18. maraton: Valopäitä radalla - Mikon Kirkkolaakso maraton 2015
17. maraton: Ensiavusta lähtöviivalle - Berlin Marathon 2015

2014
16. maraton: Punapukuisten jänisten peesissä Berliinin maratonilla - Berlin Marathon 2014
15. maraton: 140 litraa biojätettä ja muuta mukavaa maratonin varrelta - Stockholm Marathon 2014
14. maraton: Helteinen maratonrupeama Barcelonassa - Barcelona Marathon 2014

2013
13. maraton: Maisemareitti Berliinissä - Berlin Marathon 2013
13. maraton | 2. osa: Keskeyttäisinkö, jos tietäisin missä olen?
12. maraton: Siksakkia jättiläisten lomassa - Stockholm Marathon 2013

2012
11. maraton: Paniikkilähtö ja migreeni - Tallinn Marathon 2012
10. maraton | Myöhässä lähdöstä - Stockholm Marathon 2012 (pakkasmaraton)

2011
9. maraton | 10 kilsaa sinne, 10 tänne ja sitten sama uusiksi - Tallinn Marathon 2011
8. maraton | Peruskauraa - Stockholm Marathon 2011

2010
7. maraton | Ei enää ikinä - Stockholm Marathon 2010

2008
Ei asiaa lähtöviivalle | DNS - Stockholm Marathon 2008

2007
Ensimmäinen keskeytys | DNF - Stockholm Marathon 2007

2006
6. maraton | Raskaudesta uutta virtaa - Stockholm Maraton 2006

2003, 2004 ja 2005
3.-5. maraton | Toisenlaista turismia - Stockholm Marathon 2003, 2004 ja 2005

2001
2. maraton | Espooseen ja takaisin - HCM 2001

2000
1. maraton | Juoksuhulluuden uusi taso - HCM 2000

Täydellinen maratonsää

Jos saisin päättää, huomisella maratonilla olisi 17 astetta lämmintä, kevyttä sadetta ja puolipilvistä. Tuulta olisi sen verran, että tuntuisi siltä, kuin lentäisi jatkuvassa myötätuulessa.

No, aina voi toivoa. Todellisuus tulee olemaan kuitenkin hieman toisenlainen. Ehtaa, monipuolista kevätsäätä on kuitenkin luvassa. Toivottavasti ei kuitenkaan samanlaisia rae- ja räntäkuuroja kuin tänään.

Hassua. Huominen ei jännitä lainkaan. Tuntuu siltä, kuin olisin menossa hyvässä kaveriporukassa viikon pitkikselle, ei sen kummempaa. Sellainenhan tuo huominen taitaa ollakin. Numerolappu rinnassa, tosin.

Ilmatieteen laitoksen ennuste Malmille: 


Sign o´the Times

Olin perheeni kanssa Jugoslaviassa rentouttavalla rantalomalla. Muiden itäblokin maiden tapaan lomakassaa tuntui olevan vaikea saada tuhlatuksi. Teinillä itse tienattu raha poltteli taskussa.

Jäätelötötteröllinen maksoi 10 penniä, iso tuplaten. Yhdellä markalla sai aikaan oivat jädeöverit. Vatsani onneksi löysin sekatavarakaupan, jossa myytiin Adidaksen tohveleita (niitä jotka ovat olleet taas muodin harjalla, ainakin hetkellisesti), laskettelusuksia ja LP-levyjä. Ostin sieltä läjän Addun valkoisia tennissukkia ja Princen Sign o´the Times -levyn. Se maksoi muistaakseni 10 markkaa.

Levy on mielestäni edelleenkin yksi parhaimista levykokonaisuuksista ikinä. Älppäreiltä kun tuli kuunneltua biisit oikeassa järjestyksessä hyppelemättä - toisin kuin nykyään. Levyn nimibiisin tahdissa olen halkonut tuulta niin lenkkipoluilla kuin maratoneillakin. U Got The Look kirittää silloin, kun ei enää jaksaisi ja It rytmittää juoksua, joka yrittää kääntyä kävelyksi.

Princen musiikki on kulkenut muutenkin kuin juoksussa mukanani Purple Rainista lähtien. Muistot ryöpsähtivät ylitseni kuultuani artistin kuolemasta. Nuoruus, angsti, ilot, pettymykset, oman peilikuvan hyväksyminen...  Rakastumiset, erot, onnelliset illat ystävien kanssa, kesäsateessa kuohuva kaupunki... Olen elänyt sen kaiken ja paljon on vielä edessä. Musiikki ei vaimene. Sen ympärille kietoutuu uusia muistokerrostumia.

Prince tulee olemaan vahvasti mukana myös ensi sunnuntain maratonilla. Alphabet St. tulee varmasti soimaan randomina neljännen eli viimeisen kiekan alettua. Vastakohtaisuus biisin ja (pelto)maisemien välillä on taattu. Luotan myös Creamin voimaan. Se saa antaa loppusilauksen juoksulle jotta pääsen maaliin yhtä maratonkokemusta rikkaampana.


Otin aamuisen röntgenissäkäynnin hyötyliikunnan kannalta. Kaksi 2-kilometristä virkisti jalkoja ihmeesti. Kuvassa Kaartin maneesi, joka toivottavasti pääsee vielä uuteen kukoistukseensa. 










Tavoitteet maratonille asetettu

En osaa sanoa maratonkunnostani juuta enkä jaata. Olen harjaantunut juoksemaan maratoneja vähillä treeneillä mutta talvikauden jäljiltä kestävyyskuntoa on tavallistakin vähemmän. Ensi sunnuntai tulee siis olemaan yllätyksiä täynnä.

Erilaisia aikatavotteita on helppo vetää hihasta. Niiden tavoittaminen onkin sitten kisassa kinkkisempi juttu. Säätä, terveyttä ja juoksuvireyttä kun ei voi ennakkoon määritellä.

1) Ensimmäinen maratonini vuonna 2000 meni muistaakseni aikaan 5:12 ja risat. Enköhän pääse sitä nopeammin tällä kertaa maaliin.

2) Aion pitää hauskaa. Lähtöviivalla on useita Facebookista tuttuja. Ehkä meitä voi tituleerata maratonpölinöiden jälkeen loppusuoralla jo kavereiksi.

3) Yritän juosta mahdollisimman tasavauhtisen maratonin. Paino on vahvasti sanalla yritän. Kokemuksesta tiedän, että ensimmäiset 15 kilometriä menee alle 6 min/km keskinopeutta. Mitä lähemmäksi maalia pääsen, sitä enemmän kerään seiskalla alkavia kilometrivauhteja. Ehkä jos alla olisi pitkiksiä, tämäkin perinne olisi muutettavissa.

4) En kävele kuin ainoastaan juomapisteillä. Ja siinä tapauksessa jos reitin varrelle eksyy joku ihana tuttu heijaamaan. Ja kai voin jäädä muutaman koiranulkoiluttajankin kanssa vaihtamaan kuulumisia?

Maanantai alkoi juoksulla hammaslääkäriin ja takaisin. Vaikka tunnenkin Helsingin keskuspuiston juoksureitit jotenkuten, silti välillä on mukava nähdä ihan kartalta käsin missä sitä nyt onkaan. 
Ma 18.4. | 6km + 6km | 1:06:05 | 5:30 



Aikaspekulaatiot ovat yhtä varmoja ennusteita kuin Iltalehden horoskoopitkin. Tilastoihin perustuvia arvioita on kuitenkin hauska heittää peliin:

5) Juoksin syyskuun lopussa maratonin aikaan 4:08:10 (yksi 42 km mittainen kiekka).
Joulukuun puolivälissä aika oli 10 min huonompi (4:18:24, 21 kertaa edestakaisin).
Kaksi kuukautta myöhemmin maratontahti oli hidastunut 5 min verran (4:23:04, kierroksia 105).
Jos näiden pohjalta ennustaisin ajan, se olisi 4:25 ja risat.

6) Juoksuharrastukseni sai uuden vaihteen vuonna 2011 kun kuopukseni ei enää ollut mussa koko ajan kiinni. Olen juossut kesästä 2011 tähän päivään mennessä yhteensä 12 maratonia. Tulosten keskiarvo on 4:22:59. Eli jos juoksisin sunnuntaisella maratonilla jokaisen kierroksen aikaan 1:05:45, tulokseni ei muuttaisi keskiarvoa suuntaan jos toiseenkaan.

7) Tulos on kuitenkin aika toissijainen juttu tällä(kin) maratonilla. Lähden tavoittelemaan ensisijaisesti 20. maratoniani. Kunhan pääsen maaliin omin jaloin, olen tyytyväinen.


Veikkaan, etten pysty sittenkään pitämään katsettani pois kellostani maratonin mittaan. Taidan antaa itselleni luvan tarkastaa väliajan jokaisen kierroksen päätteeksi. Eli neljä vilkaisua, ei yhtään enempää. 


Kuvakaappaus: http://www.laskurini.fi/urheilu/juoksuvauhtilaskuri


Blogini tunnollisin seuraaja

Hän ei koskaan kommentoi postauksiani. Tiedän silti, että hän on käynyt lukemassa kuulumisiani. Kun alan selittää tekemisiäni puhelimessa, hän kuittaa sanomalla: "Joo, minä tiedän. Se oli blogissasi."

Hän on ollut mukana alusta asti.

Hän ei ole juoksija, eikä hänestä mahdollisesti sellaista koskaan tule. Eikä tarvitsekaan.

Hän tuntee lapseni myös oikealta nimeltä ja tietää myös sen, mistä en tänne kirjoita.

Hän aloittaa aamunsa avaamalla älypuhelimensa. Ensin hän tarkastaa Dagens Nyheterin ja paikallisen iltapäivälehden nettiversiosta, onko joku sellainen kuollut, jonka kuolemasta pitäisi tietää. Sen jälkeen hän tarkastaa, olenko päivittänyt blogiani.

Olen tuottanut pettymyksen jo monena aamuna. Mutta nyt täältä tulee tervehdys ja vieläpä hyvin henkilökohtainen:

Oikein hyvää huomenta rakas syrrani siellä lahden toisella puolella, kahden järven välissä. Olet rakas.


Olen tänään pullantuoksuinen äiti. Keskityn maratonvalmisteluissa syömiseen, kunnolle kun ei voi enää tehdä mitään ennen sunnuntaista maratonia. Jos kerran lyllerrän Helsinki Spring Marathonin läpi, niin teen sen sitten pehmoisella masulla ja pulleilla poskilla. 


Katujen kevätpuhdistus Helsinki Spring Marathonin reitillä

Stalkkaan pari kertaa viikossa Helsingin kaupungin Rakennusviraston puhdistussuunnitelmasivuilta kuinka  katujen kevätsiivous etenee. Hitaasti mutta varmasti rekkojen kuvat vihreällä pohjalla etenevät kohti Pukinmäkeä ja Helsinki Spring Marathonin maastoja.

Jos (ja kun) kadut saadaan siivottua sepelistä ja katupölystä maratoniin mennessä, juoksusta tullee siltä osin keveämpää. Nyt peukut ojoon!


Kuvakaappaus sivuilta http://www.puhdistussuunnitelmat.fi/helsinki/:


Päiväni kolmessa minuutissa

Taas on yksi ikävuosi takana. Täytyy myöntää, että muistikuvani vuodesta rajoittuvat lähinnä kalenteri- ja juoksutilastomerkintöihin sekä tuhansiin vuoden aikana näpsäistyihin kuviin. Jos alan kelata tarkemmin miltä musta on ihan oikeasti tuntunut milloinkin, silloin olen aivan usvassa. 

Nyt tunnepimeyteen tullee kuitenkin 160 päivän pituinen valoisampi jakso. Tulen tallettamaan ajatuksiani siskoltani synttärilahjaksi saamaani Min dag på 3 minuter -kirjaan. Kirjan täyttämisen tarkoituksena on löytää jokaisesta päivästä myönteisiä asioita, tulivat ne sitten luonnostaan tai mikroskoopilla tiiraamalla. 

Jokaiselle päivälle on oma sivunsa ja siinä liuta kysymyksiä. Päivän yhteenveto alkaa rasti ruutuun -tehtävällä, joka voi liittyä esimerkiksi rakkauteen, työhön, terveyteen tai tunne-elämään. Se on helppo lämmittely ennen kuusikohtaista kysymyssarjaa. Yhtä lukuunottamatta kaikki päivän kysymykset seuraavat mukana alusta loppuun saakka. Jotta polla saisi lisää ajattelemisen aihetta, yksi kysymyksistä vaihtuu päivittäin.

Kykenen varmaankin keskittymään omaan itseeni päivittäin muutaman minuutin ajan. Tosin väitän kysymyksiä ennalta käsin tiiranneena, ettei tuo kolme minuuttia tule joka päivä riittämään. Jotta urakasta selviää annetussa ajassa, pääkopassa pitää olla kirkkaan selvät sävelet sekä peukun ja etusormen tulee tehdä saumatonta yhteistyötä raapustaessaan kaiken olennaisen muistiin.



En ole koskaan ollut self help -kirjojen kuluttaja, eikä mindfullness ole päässyt hiipimään elämääni. Itsetutkiskelukin on rajoittunut syiden ja seurausten pohtimiseen kerran vuodessa lokakuun koittaessa. Tämän kirjan täytettyäni saatan kuitenkin oppia itsestäni himpun verran enemmän. Mutta vaikka näin ei kävisikään, tuleepahan kirjattua muistiin tunteita ja tapahtumia enemmän ja säännöllisemmin kuin koskaan aiemmin. 

Ehkäpä tämän jälkeen rutinoidun viimein päiväkirjan kirjoittamiseen. Edelliset merkinnät taitavat olla päiväyksellä 21.4.1989. Elin silloin finninaamanuoruuttani, johon sana positiivinen ei varsinaisesti kuulunut, ainakaan päiväkirjastani päätellen. 



Maraton ilman väliaikoja

Juoksijaystäväni huvitti aikanaan meitä Facebook-kavereita puolimaratonkuvilla, joissa hän tuijotti miltei jokaisessa kuvassa juoksukelloaan. Kisan edetessä vain hikiläikät paidalla kasvoivat ja taustalla juoksevat ihmiset vaihtuivat. Kaverini tuijotus ja ilme pysyivät samoina. Kuvasuoran nähtyäni olen alkanut kiinnittää entistä enemmän huomiota omaan kellokäyttäytymiseeni.

Myönnän, että olen syyllistynyt samaan. Olen hakenut oikea rytmiä urheilukellosta sekä kisoissa että lenkeillä sen sijaan, että antaisin jalkojen määritellä vauhdin. Luulisi, että näillä juoksuvuosilla ja -kilometreillä kroppa olisi jo jollain lailla ohjelmoitu erilaisiin juoksunopeuksiin. Ehkä silloin tällöin kannattaisi luottaa perstuntumaan kellon tuijottelun sijaan.

Kokeilen seuraavalla maratonilla onnistunko pitämään kellon piilossa hihapoimuissa ja juoksemaan fiiliksen mukaan. En ole ladannut itselleni minkäänlaisia aikapaineita Helsinki Spring Marathonille, joten nyt on hyvä sauma palata juoksuharrastuksessa aimo loikka taaksepäin kokeilumielessä.

Aseman kello ei valitettavasti näy Pukinmäkeen saakka. 


Olen juossut kellotta varmaankin puolet juoksemistani maratoneista. Olen luottanut siihen, että katujen varsilla olevat kellot ja väliaikapisteet pitävät mut ajan tasalla vauhdistani. Aina niitä ei kuitenkaan ole ollut matkan varrella, kuten huomasin harmikseni Tallinnan maratonilla. Vaikka olenkin juossut Tallinnassa kaksi maratonia summamutikassa ilman sen kummempia väliaikoja, loppuajat ovat olleet parhaimmistoa 19 juoksemani maratonin listalla.

Myönnettäköön, etten olisi saaavuttanut hyviä aikoja Tallinnassa vain ja ainoastaan ohjelmoituja jalkojani kuulostellen, vaan tarvitsin ne saavuttaakseni hyvää jänistä. Vielä noihin aikoihin mieheni hoiti maratonilla vauhdinpidon meidän molempien puolesta. Harmi vaan, että vauhtimme eivät ole koskaan osuneet täydellisesti yhteen, joten olemme sittemmin yhteisestä sopimuksesta erkaantuneet jo lähtökarsinoista omille teillemme.

Päästääkseni kolmen viikon kuluttua maaliin maratonilla, laiskat jalkani kaipaavat kellotuksen puuttuessa  selvästikin jänisenergiaa. Siinä onkin oivaa hommaa ensimmäisille kilometreille, kun yritän etsiä omaan vauhtiini sopivan selän juoksijamassasta. Ja mikä tärkeintä, yritän pitää innostuneet koipeni aisoissa kolmen tunnin juoksijoiden keskellä.

Sen verran olen kuitenkin fiksautunut loppu- ja väliaikoihin, että pidän kellon kuitenkin mukanani. Yritän muistaa näpsäyttää sen päälle lähdössä ja pistää pois päältä maaliviivan (toivottavasti) ylittäessäni. Vaikka maratonilla onkin virallinen ajanotto, kellon datasta on iloa muistellessa tuntemuksia reitin varrella.

Jos Endomondo tai juoksukello ei ole ollut mukana lenkillä tai juoksutapahtumassa, niin silloin en ole ainakaan Excel-taulukkoni mukaan juossut lainkaan (kyllä, olen Excel-nörtti!). Kokoan sinne parin kuukauden viiveellä juoksuni, joten jos juoksua ei ole kellossa tai juoksusovelluksessa, juoksu on kadonnut sen siliän tien. Oli se sitten 5 kilometriä tai 25. Onpa sinne joskus jäänyt maratonitkin merkitsemättä.

Onneksi voin aina luntata osan juoksemistani lenkeistä Instagramista