Urheilujuomat + vatsalla jännittäminen = epäonninen cocktail

Nyt heitän kysymyksen seuraamilleni (juoksu)bloggaajille Annalle, Elinalle, Anna-Karinille, Fualle, Frejalle, Heidille, Michaelalle ja Heidille (toivottavasti kukaan ei jäänyt pois listalta):

1) Millaisen energia-/nestetankkauksen teet ennen maratonia/puolikasta?
2) Miten takaat energian ja nesteiden riittävyyden juoksun aikana?

Lukijakommentit ovat myös erittäin tervetulleita!

Tähän mennessä jokainen juoksemani maraton on mennyt kirjaimellisesti kuralle vatsaongelmien takia. Aloitan juomatestauksen yleensä pari viikkoa ennen juoksua, jotta vatsa ehtii tottua juomaan. Ei vaan tunnu auttavan.

En ole käyttänyt geelejä kuin ainoastaan viimevuotisella Tallinnan maratonilla. Mikään ei ollut pysynyt sisällä vuorokauteen ennen juoksua, joten alusta lähtien juoksu tuntui tuhoon tuomitulta. Ajattelin, ettei juostessa tarjottu geeli voi muuttaa tilannetta ainakaan huonommaksi. Ihme kyllä se virkisti ja pysyi jotakuinkin sisällä. Testasin sunnuntain lenkillä geeliä uudemman kerran juoksulla. Ei toiminut. Vessa tuli tutuksi.

Tiedän, että kaikki juoksijat ja jokainen juoksu ovat yksilöllisiä. Olisin silti äärettömän kiitollinen, jos jaksatte kertoa omista tai kaverinne kokemuksista ja/tai antaa hyviä linkkejä.


Su 28.4. | typistynyt pitkä lenkki 14 km | 1:16:43 | 5:29 min/km

Tuossa se Ö huutelee apua itselleen:

Pomp, pomp, pomp!

Tekipä hyvää taas pomppia sielun kyllyydeltä Pikku N:n kanssa! Hain hänet esikoulusta ja vein tarhaan. Poika oli vähän apea, sillä eskaritutustumisessa ei ollutkaan aivan sellaista, kun hän oli haaveissaan arvellut.

Vertasin visiittiä ensimmäiseen päivään uudessa työpaikassa. Sitä odottaa innokkaana, joskus pitkäänkin. Kun sinne sitten pääsee, huomaakin ettei tunne ketään, porukalla on omat juttunsa, kaikilla muilla tuntuu olevan keskenään tosi hauskaa, keskusteluihin on vaikea hypätä mukaan ja kukaan ei tule leikkimään. Seuraava päivä onkin jo helpompi ja viikon kuluttua ei edes muista alkujähmeyttä.

Pikku N oli heti paremmalla tuulella kun huomasi, että mammastakin tuntuu joskus samalta. Kaikki muuttui parhain päin viimeistään siinä vaiheessa, kun aloimme juosta pomppien ja teimme varsaloikkia eteen- ja taaksepäin ratikkapysäkille mennessämme. Opin, ettei suojatiellä saa pomppia ja pelleillä. Näköjään pelkillä valkoisilla viivoilla saa kuitenkin kävellä. Jatkoimme valkoisilla hyppelehtimistä ratikkapysäkille saakka, niitä kun on ystävällisesti ripoteltu ihan koristeeksi asti.

Eräs mummo kertoi pysäkillä nauraen, että hänkään ei saa astua valkoiselta tummanharmaalle asfaltille. Mutta hänpä huomasi, että suojatieltä jatkuu jalkakäytävän vierustaa yhtenäinen valkoinen raita aina ratikkapysäkille saakka. Sitä pitkin ei tarvitse hyppiä.

Hahaa, ensi kerralla kävelen raitaa pitkin, jos mukana on raskaita kantamuksia. Siitä miss N tulee saamaan sätkyn, sillä eihän niin lähelle ajotietä saa mennä. Ei edes äiti.

Toivottavasti iltapäivällä alkaisi rankkasade. Taivas näyttää lupaavalta. Ilman sadetta en voi startata tänään edes lyhyelle lenkille. Keuhkot huutavat apua jo sisällä istuessa. Jos pääsen lenkkipolulle, otan takuuvarmasti fiilistä luomaan päivän korvamadon:

Bussikuskin kaappaamat

Juoksimme taas aamuvarhaisella tavalliseen tapaan bussipysäkille. Kuudentoista kuski luuli, että juoksemme hänen bussiaan kiinni ja jäi pysäkille odottamaan. Sai odottaa aikamoisen tovin. Hidastimme vauhtiamme näyttääksemme, että kiirehdimme parhaamme mukaan toiseen, kulman takaa pian lähtevään dösään.

Viestimme ei kuitenkaan mennyt perille. Kun tulimme bussin kohdalle, kuski aukaisi meille ovet. Kohteliaina kantiksina nousimme kyytiin ja kiitimme. Jäimme pois Kaisaniemessä ja vaihdoimme siihen toiseen, johon alunperin juoksimme. Se oli aikataulustaan myöhässä, me emme.

Tässä pikku N:n ottama kuva Korkeasaaren bussista nro 16:

Painajaisruokaa pikakeittiöstä

Tiedän, ettei musta olisi ikinä kokkauskisoja voittamaan. Silti tämäniltainen oli rimanalitus kautta aikojen.

Hain lapset tavallista myöhempään ja jouduimme venaamaan dösää ikuisuuden. Väsähtäneet lapset saivat luvan pesiytyä Buu klubbenin seuraan siksi aikaa kun siivosin keittiötä ja valmistin päivällistä.

Jääkaappi ei tällä kertaa notkunut herkullisista raaka-aineista. Poimin jääkaapista paketillisen ricottalla ja pinaatilla täytettyä tuorepastaa. Seuraksi piti saada kastike ja vikkelään. Kirsikkatomaatteja olisi ollut. Ne eivät ole olleet kypsytettyinä kovaa valuuttaa lasten suussa viime aikoina. Öh... tuossa on jogurttia ja tuossa paprika-chilihilloa. Kai niistäkin jotain saa aikaan...

Toinen lapsista irvisti syödessään ja kertoi samalla kuinka tykkää kovasti, sillä pitää sinapista (?!). Pieni yritti urheasti olla mieliksi. Toinen kertoi taas kuolevansa huomenna, ihan vaan mamman ja papan kiusaksi. Ehkä ihan kaikki paha olo ei ollut yhdistettävissä ruokaan...

Lopulta kaikki ruoka tuli syötyä. Ei se nyt niin kauheaa ollutkaan. Lopulta naureskelimme yhdessä. Lapsukainenkin lupasi olla kuolematta huomenna. Sen päälle piirrettiin liuta eläimiä ja luettiin iltasatu.

Aika normi ilta. Huomenna lupaan valmistaa jotain maistuvaa.

Tässä pitäisi olla kuva ruoka-annoksesta. Ulkonäkö oli yhtä epämääräinen kuin raaka-aineyhdistelmäkin. En viitsinyt tuhlata kameran muistikorttia moiseen. 

Sama pappa, samat lenkkipolut

Joskus parikymppisenä ei olisi tullut mieleenkään, että olisin kulkenut keskustan läpi tiukoissa juoksutrikoissa ja -paidassa. Enhän mä siellä yöpuvussakaan tuppaa kulkea. No, aikaa on kulunut, itsekritiikki karissut ja järkeäkin tarttunut matkaan toisella tapaa.

Laitoin juoksukamat valmiiksi päälle, kun hain lapsukaiset tarhasta. Taivaalta tihutteli sen verran ikävästi, etten halunnut laiskamadon puremaa. Kun kerran olen raahautunut pitkin Aleksia juoksukamoissa, enhän niitä voi kotiin hiettöminä kantaa. 

Kun Miss N pinkoi tiistailiikkarissa liikuntasaliin, trikoosankari kipaisi lenkkipolulle. Jalat painoivat vähintään tuhat kiloa eikä juoksun ilosta ollut tietoakaan. Ilmeisesti eiliset mäkijuoksut ovat vaatineet veronsa.

Perjantaina tapaamani pappa oli ainoa ilonaiheeni. Hän viittelöi mulle tervehdyksen jo kaukaa: "Näin me taas nähdään vaikka on eri päivä ja aika. Nähdään taas!" Papalla oli hieman kysyvä ilme, kun vastasin: "Nähdään, nähdään, muttei enää tänään." Aika oli kortilla, eikä ylimääräiseen kunniakierrokseen ollut aikaa. Ehkä juoksu olisi alkanut taas rullata perinteisesti seitsemän kilsan kohdalla. Tai sitten ei. 

Ti 23.4. | 4,6 km | 25:05 | 5:23 min/km

Kuvassa olevista Asicsin juoksutrikoista on olemassa pitkälahkeinen versio. 

Ne ovat parhaat juoksutrikooni ikinä! 

Nukkumatti on muuttanut meille asumaan

Miten sitä voikaan tarvita näin paljon unta siitepölyaikaan?

Lauantaina katsoin lasten kanssa Ötökän elämää -leffan silmät kiinni, raskaasti hengittäen. 

Sunnuntaina nukahdin poikani sänkyyn petauksen päätteeksi. 

Tänään taas mietiskelin uutta palvelukonseptia vaakatasossa sohvalla, hyvin keskittyneenä.

Onneksi tämä on vain väliaikaista. Eihän aikuinen ihminen voi kuluttaa näin paljon nukkumatin unihiekkavarastoja, kuin vain raskaana ollessaan. Mutta silloinhan sitä nukkuukin kahden edestä. 

Niin ja kaikille, jotka alkavat tuijottaa vatsakumpuani kerrottakoon, että ei, siellä ei ole vauvaa, vain pitkään talveen tarvittavaa vararavintoa. Se, että talvi on jo ollutta ja mennyttä, onkin sitten jo toinen juttu.

Tänään oli vuorossa aimo mäkitreeni Katruskan kanssa. Linnunlaulu sai kyytiä, kuten sekavasta Endomondo-kuvasta huomaa. Nyt pakarat ja reidet kiittävät mestaritsemppari Katruskaa!          

Ma 22.4. | lämmittely + mäkitreeni + palauttelu yht. 8 km | 52:50

Siksakkaava perhonen

Kun kotiuduin eilen lähempänä yhtätoista yöjuoksultani, rakas anoppini kutsui mua perhoseksi. Hän oli seurannut mieheni kanssa livenä Endomondosta pitkän lenkkini etenemistä. He olivat huomanneet, että olin heittänyt reittisuunnitelmani lennosta roskiin. Suoraviivaisen sinne ja takaisin -lenkin sijaan räpiköin perhosen lailla pitkin Kaivaria edestakaisin eri suunnista aina samaan pisteeseen. Ei ihmekään, että eräs vanha mies pysäytti ja kysyi hämmästyneenä: "Voiko olla niin, että olen nähnyt sinut aiemmin tänään jo kahdesti? Pelkäsin, että Alzheimer vaivaa."

Askeleeni ei ollut perhosen keveä, mutta selvitin silti puolikkaan maratonin alle kahden tunnin. Tämä oli ensimmäinen kunnon pitkä lenkki Tukholmaan treenatessa. Yli 20 kilsan lenkkejä olisi pitänyt olla tähän mennessä jo useita. Syitä siihen, etten ole juossut, on aivan yhtä monta. Turha jossitella, vaan parasta vaan tehdä mahdollisuuksien mukaan asialle jotain.


Pe 19.4. | 24 km | 2:17:00 | 5:43 min/km

Alunperin tarkoituksenani oli juosta reitti:  Kaivari -Baana - Töölönlahti - Hesperianpuisto - Seurasaari - Kuusisaari - Lehtisaari - Laru - Tehtaankatu - Kruna. Starttasin tälle lähes ex tempore -juoksulleni sen verran myöhään, että tuntui parhaimmalta pysytellä lähimaastossa.  Onneksi välimatkojen hahmottaminen tutussa ympäristössä sujuu, joten osasin arvioida helposti jo juoksun aikana, miten saan tavoittelemani 24 kilsaa täyteen. 

Hyötyliikuntaa

Löimme eilen monta kärpästä yhdellä iskulla. Vietimme ihanan illan ystävien luona. Tiesin, että tullessamme kotiin kumpikaan meistä ei enää jaksaisi liikauttaa jalkaansa lenkkipolun suuntaan.

Oli kuitenkin hinku juosta. Niinpä mieheni juoksi ystäviemme luokse ja minä kotimatkan. Lapsukaiset pääsivät köröttelemään bussilla kumpaankin suuntaan. 

Juoksemalla säästimme myös seutulipun ostossa.  Lippu on mielestäni aivan ylihintainen suhteessa matkustettavan matkan pituuteen. Tuossahan nuo ihanat kaverimme asuvat ihan kaupunkien rajan tuntumassa...

Siitä huolimatta, että vatsani oli täynnä juustopizzaa, juoksu sujui kevyesti. Olen nähnyt Länsiväylällä upeampiakin auringonlaskuja, mutta kyllä illan raukea tunnelma juuri ennen pimeyden laskeutumista teki taas vaikutuksen. 

Ke 17.4. | 12,2 km | 1:09:15 | 5:41 min/km

Ymmärrys ei riitä

Maraton on ilon juhla juoksijoille ja katsojille. Osa juoksijoista saattaa olla pettyneitä suoritukseensa, mutta aina tulee uusia tilaisuuksia. Joillekin maraton saattaa jäädä viimeiseksi, mutta se ei saisi koskaan johtua ulkopuolisista syistä.

Bostonin eiliset tapahtumat pysäyttivät. Ilon juhla muuttui kauhuksi. En ymmärrä tapahtunutta. Tällaista julmuutta ei tarvitsekaan ymmärtää.

Pikku N haluaa, että luemme hänelle Metroa tarhamatkalla. Tänään ja huomenna lehti saa jäädä telineeseen. En halua järkyttää pikkuisten ajatusmaailmaa. Jos he sattuvat kuulemaan pommi-iskusta, silloin toki keskustelemme Bostonin tapahtumista. Mutta miten heidät voi vakuuttaa siitä, että mamma ja pappa ovat täysin turvassa startatessaan maratonille?

Viimeksi Tallinnassa juostessani mietin, ettei tarvita kuin yksi hullu... Haluan uskoa, että Bostonin isku on irrallinen, ainoaksi tällaiseksi jäävä tragedia. Aion edelleenkin osallistua maratoneille, jos kunto sen kestää. "Se hulluhan" saattaa yhtälailla iskeä vaikkapa alennusmyyntiruuhkassa - valitettavasti.


Intervalitreeni 8 x n. 200 m | 11,35 km | 1:07:17 | Maanantain kruunasi onnistunut intervallitreeni Katruskan kanssa. Fiilis oli oikuttelevasta polvesta ja keuhkoista huolimatta korkealla. 
Uutinen iski päin naamaa, kun nauhoittamamme ohjelma loppui ja ruudulla alkoi pyöriä SVT:n uutiset. Nukkumaanmenon sijasta otin sittenkin sen viinilasillisen, josta olin hetkeä aiemmin kieltäytynyt, sillä enää ei nukuttanut.

Boston Marathonin twitter-viestittely kuvakaapattu järjestäjän Boston Athletic Associationin kotisivulta.

Yhteinen harrastus

Lapsiltamme tiedusteltiin:

- Mitä kaikkea te teette yhdessä vanhempienne kanssa?

- Juostaan.

- Kuinka usein?

- Joka päivä.

- Niin, teidän vanhempanne juoksevat?? Menettekö mukaan lenkille?

- Ei kun me juostaan bussiin ja ratikkaan ja joskus junaan.

Tosiasiahan on, että otamme yhdessä päivittäin pikaspurtteja Annan- ja Liisankadulla. Emme voi näköjään lähteä matkoillekaan ilman veryttelyjuoksua. Mitä nopeampia junavaihtoja, sen paremmassa vireessä olemme. Trappin perhe lauloi, me juoksemme. 

No, eivät pääse vanhempana valittamaan, ettemme ole koskaan tehneet mitään yhdessä. 

Lapset saivat näpsiä sielunsa kyllyydeltä valokuvia tarhamatkalla. Tässä nelivuotiaan ikuistama isoveli juoksemassa. Äidin kenkä pääsi myös kuvaan, sillä sellaiset kuvaajakin tahtoisi sitten isona. 

Rahinaa kengissä, keuhkoissa ja hampaissa

Olin valmistautunut aamulenkkiin huolella. Olin juonut ja syönyt edellsiiltana esimerkillisesti, menin tavallista aiemmin vällyjen väliin ja olin laittanut juoksukamat kauniiseen ojennukseen olohuoneeseen odottamaan.

Voi tylsyyttä, kun heräsin lauantaiaamuun viiltävän päänsäryn kourissa. Pään jomotus on tuttua ja tavallistaa näin siite- ja katupölyaikaan. Siitä pääsee lääkkeillä ja levolla, ei pölyn seassa juoksemalla. Vaikka ulkona olikin ihana, ilmaa raikastava kaatosade, jouduin silti jättämään lenkin väliin.

Kokeilin illalla, josko polla ja muu elimistö kestäisi juoksun. Kiersin Töölönlahden pariin otteeseen, jatkoin Baanalle ja siitä Kaivarin kautta himaan. Seitsemän ensimmäistä kilsaa oli kuin jäitä olisi poltellut. Vasta sitten alkoi elimistö hyrrätä. Sateesta huolimatta hiekkaa päätyi niin suuhun kuin keuhkoihinkin. Silti 11 km sujui ajassa 59:45 ja kun laitoin kellon pois päältä 13 kilsan kohdalla Pohjoisrannassa, se näytti tasan 1:10:00. Ei hullummin puolitehoisena.

Sämpylätaikina on kohoamassa. Käymme katsastamassa kavereiden kanssa Päivälehden museon Harald Hirmuinen -näyttelyn ja tulemme sitten koko porukka kotiimme porkkanasopalle ja sämpylälle. Mukava päivä siis tiedossa!


Porkkanoiden kuorimiseen sopii hyvin ruotsalaisen punk-bändin Cosa Nostran levy Gudfadern. Levy ei varsinaisesti kuulu jokapäiväiseen easy listening -settiin. Onneksi sain sen sattuneesta syystä langoltani  lahjaksi aikanaan. Ruotsinkielinen angsti tekee gutaa ruotsinkielisen pehmopopin lomassa. Tässä maistiainen: Förlåt mor och far.

Keltaista siellä, keltaista tuolla

Rakennusviraston porukka on käynyt kotikulmillani ja jättänyt jälkeensä isot, keltaiset plakaatit. Niitä olenkin odottanut katukuvaan kuin kuuta nousevaa. Ainakin tuhat kertaa enemmän, kuin Galniksen kaikkialla keikkuvia keltaisia muovipusseja.

Helsingin keväinen katusiivous on siis alkanut! Kotikatuni siivotaan ensi maanantain ja keskiviikon aikana. Sitten ei enää olekaan tekosyitä siihen, miksi ikkunoiden pesua pitäisi siirtää aina vaan parempaan ajankohtaan.

Klikkaa kevätsiivouskalenteri auki TÄSTÄ nähdäksesi milloin oma kotikatusi pääsee hiekoitussepelistä eroon.

Yllätin itseni tänään katselemasta auringonnousua lenkkipolulta käsin. Pitäisi varmaan harjoitella aamulenkkejä. Ne sujuvat nyt tosi nihkeästi, enkä pääse samoihin sfääreihin kuin yöjuoksulla. Juoksun jälkeen olo on kuitenkin mahtava, oli kello kuusi aamulla tai yhdeksän illalla. 

To 11.4. |  peruslenkki 6,1 km | 35:10 | 5:46 min/km

Treeniä pukkaa

Otimme Katruskan kanssa kalenterit esiin. Nyt on vedetty viivat ensi maanantain ja torstain kohdalle. Yöjuoksu vaihtuu mäki- ja intervallitreeneihin parhaan tsempparin seurassa. Odotan ensi viikkoa kuin joulua!

Me molemmat huumaannumme juoksun tasaisesta rytmistä, lennokkaasta musiikista, vaihtuvista maisemista ja hymyilevistä vastaantulijoista. Ei silloin jaksa keskittyä noihin ei-nyt-aina-ihan-niin-parhautta oleviin vetoihin. Nyt otamme toisiamme niskasta kiinni. Me jos ketkä tiedämme, että oinasnaiset pystyvät vaikka mihin. Vapise Baana, vapise Linnunlaulu. Täältä tulemme ME!

Personal trainerin juoksutettavana

Lapsilla oli taas tiistain aktiivi-ilta. Pikku N riensi isänsä kanssa futistreeneihin ja minä miss N:n kanssa liikkariin. Tai oikeastaan jumppaan. Sillä nimellä me sitä kutsumme.

Kävelimme pikkuneidin kanssa koko matkan Aleksin päästä päähän ja Kalevankatua olimme jo taivaltaneet Annankadulta saakka. Kurasta yltä päältä oleva tyttö höpötteli kaikkea maan ja taivaan väliltä. Tuo on niitä parhaita hetkiä lapsen kanssa. Sydän oli pakahtua.

Jumppaan ilmestyi vain kolme lasta. Näistä kaksi ei suostunut tulemaan saliin. Niinpä miss N sai ikioman personal trainerin maailman ihanimmasta ylioppilasikäisestä valmentajapojasta. Itselläni ei ole vielä ollut omavalmentajaa tähän päivään mennessä, valitettavasti. Nelivuotias ohitti tässä(kin) äitinsä.

Salista kuului välillä pikkutytön kirkas ääni. Taisi jatkaa pölpötystään. Yleisö vaan oli vaihtunut.
Miss N ujosteli, kun oli tarkoitus kiittää tästä päivästä. "Tack för idag", hän kuiskasi kikatellen.

Niinpä, kiitos tästä kerrasta, kaikista aikaisemmista ja tulevista. Kiitos kaikille vapaaehtoisille, jotka jaksatte innostaa lapsukaisia ohjatun liikunnan riemuihin!

Miss N haaveilee korkokengistä, kuten varmaan miltei jokainen ikäisensä pikkutyttö. 

Valitettavasti äidin kenkäkaapista saa etsimästä etsiä moisia ihanuuksia. 

Sneakerit eivät houkuttele samalla lailla. Miksiköhän?!

Pyhäkoulussa

Naapurustossani oli lapsena rykelmä kerrostaloja ja hurjan paljon lapsia. Pienessä maalaiskunnan taajamassa ei ollut 70-luvulla juuri harrastusmahdollisuuksia, mutta jos joku keksi jotain, muut seurasivat mukana. Samoin oli pyhäkoulun laita. Sitä pidettiin muistojeni mukaan perimmäisen talon kellarin askarteluhuoneessa. Vanhemmat taisivat olla myös iloisia tästä hengen nostatuksesta, saivathan he kokonaisen tunnin ns. omaa aikaa sunnuntaiaamuun.

En tainnut täysin ymmärtää, keiden ympärille pyhäkoulun tarinat kietoutuivat. Järkytykseni oli suuri, kun näin kuvan Jeesuksesta ja Jumalasta, kahdesta partasuusta. Olin luullut, että Jeesus on Jumalan vaimo, olihan Jumala isä ja heistä puhuttiin aina yhdessä.

Keskityin siitä lähtien pyhäkoulussa tarrojen keräämiseen. Ne olivat kivoja. Etenkin lampaat.

Nostalginen kiiltokuva-arkki on napattu Askarteluaitan sivuilta.

Keväthuumaa Kaivarissa

Starttasin torstaina yöjuoksulle tavallista myöhemmin, lähempänä puolta yhtätoista.

En ollut uskoa silmiäni Kaivaria kiertäessäni. Kuntoilijoita oli kuin leutona kesäyönä. Kevät on tainnut laittaa yhden jos toisen pään pyörälle. Vastaan tuli seitsemän yksinään tarpovaa sauvakävelijää, saman verran lenkkeilijöitä ja viisi pariskuntaa lastenvaunujen kanssa.

Otin uusinnan lauantaiyönä. Oli liiankin hiljaista, joten jouduin muuttamaan lennosta reittini toiseksi. Pilkkopimeässä yksin taivaltaminen ei ole järkevää jos huutoetäisyydellä ei ole taloja.

Sain lauantaina kuitenkin hetkeksi aikaa lenkkiseuraa. Kaksi jänistä pinkoi pakoon koko pätkän Ursulalta Kompassiaukiolle. Vasta siellä pienten jänösten päässä välähti, että pääsevät musta eroon jos vaihtavat suuntaa. Sinne menivät valkoiset hännänpäät vipattaen.

To 4.4. | 6,1 km | 33:00 | 5:25 min/km
La 5.4. | 8 km | 44:45 | 5:36 min/km

Partasuu Casey Abrams oli aikanaan yksi suosikeistani American Idolsissa. 

Hänen oma tuotantonsa on mulle ihan uusi tuttavuus:

Yöjuoksukausi avattu!

Innostuimme L:n kanssa kauden ensimmäisestä yöjuoksusta. Puolen tunnin tunnustelu venähti tuplamittaiseksi. Juttu ja juoksu luistivat niin, että tuntui siltä kuin olisin voinut juosta hölkötellä koko yön.

Jää oli sulanut eteläisiltä katuosuuksilta, jotka ovat saaneet osansa auringon syleilystä. En uskonut olevani näin iloinen hiekoitussepelin rahinasta lenkkitossujeni alla. Mikä vapauden tunne!

Kävimme ottamassa kauden pohja-ajan Tehtaankadun nopeusnäytöltä. Sain pinnistettyä kymmenen metrin verran 17 kilometrin tuntivauhdilla. Olisikohan ylinopeutta juokseminen mahdollista? Siinä tavoitetta tälle kesälle.

Ke 3.4. | 11,4 km | 01:08:55 | 6:03 min/km

Klikkaa tästä Macy Grayn I Try -videosta väriä päivään