Valmentajani lähetti mulle sunnuntaina maaliin päästyäni seuraavan kolmen viikon ohjelman saatesanoilla "
Nauti ja leiju!" Arki ampui alas mut leijumasta laivan saavuttua satamaan, mutta nautiskellaan nyt vielä hieman. Olen sen ansainnut.
Olen juossut kesän Pasin tallissa, eli
Pasi Päällysahon valmennettavana. Olen ollut
sykepohjaisen maratonohjelman koekanina ja Tallinnan maraton oli yhteisen maratonprojektimme lopputesti. Odotukset - omat ja muiden - olivat kovat.
Teimme mieheni kanssa täsmäiskun Tallinnan maratonille. Lauantai-iltana menimme laivalle nukkumaan. Viking Xpressillä olisi ollut kaikki edellytykset sikeisiin yöuniin, hytti kun oli sopivan vilpoinen, siisti ja rauhallinen. En silti saanut nukuttua, sillä pelkäsin ettemme herää ajoissa. Herätyskellon soidessa puoli kuudelta olin jo suihkussa.
Aamiaisella oli lähinnä kourallinen juoksijoita ja heidän huoltojoukkojaan. Pääsimme jouhevasti botskilta ulos seitsemän jälkeen. Ulkona oli vilpoisaa ja sumu peitti vanhan kaupungin tornit. Syysaamu iski luihin ja ytimiin. Oli vaikea uskoa, että maratonille oli luvattu aurinkoa pilvettömältä taivaalta ja asteita parinkymmenen verran. Kävellessämme Viru hotellille ajatus tuntui absurdilta.
Olimme sopineet tukikohdaksi Kukkiksen (myös Pasin valmennettava) ja Jonnan (uusi juoksijatuttavuus) hotellihuoneen. Vaihdoimme juoksukamat päälle ja pölisimme. Mulle se on parasta hermoterapiaa. Olin kaikkea muuta kuin varma hihattoman shortsihaalarin sopivuudesta päivän koitokseen. Kannatti kuitenkin luottaa asiasta paremmin tietäviin, sillä ensimmäisten juoksuaskeleiden jälkeen ei päässyt enää kylmä vaivaamaan.
Kisa-alueen narikka toimi loistavasti sekä juoksukamoja jättäessämme että noutaessamme.
Jonoja ei ollut nimeksikään.
Lähtökarsinoiden viereisiin bajamajoihin oli komeat jonot, mutta koskapa aikaa lähtöön oli vielä parisenkymmentä minuuttia, paniikkia ei päässyt missään vaiheessa syntymään.
Kukkis oli jo mennyt omia teitään kakkoskarsinaan, kun me mieheni kanssa vielä etsimme sopivaa paikkaa kolmosesta. Siellä oli mukavasti tilaa. Lähtöön oli vielä kuusi minuuttia aikaa.
Viron maratonkolmoset lähettivät meidät matkaan. Isommilta maratoneilta tuttuun siksakkaukseen ei tarvinnut laittaa paukkuja, vaan pystyimme nauttimaan alusta lähtien juoksusta itsellemme sopivalla vauhdilla aamukuulaassa syyssäässä.
Olin tehnyt itselleni poikkeuksellisesti rannekkeen, josta pystyin seuraamaan vauhtiani. Jo ensimmäisellä kilometritolpalla huomasin etten askarrellut ranneketta turhaan. Suunnon kilometri tuli täyteen ennen kuin pääsin kilometrimerkin luokse. Olin selvästikin juoksemassa pidemmän kaavan kautta. Juoksukellon mukaan mulla tulikin ylimääräistä juoksua lähes 400 metriä. Päättelin, että olisimme aikataulussa, jos vauhti pysyi Suunnon mukaan 5:05-5:15 haarukassa. Tällaisista lukemista en olisi osannut unelmoidakaan vielä kolmisen kuukautta sitten.
Aamuvirkut lähtövalmiina. Tässä vaiheessa jännitys oli jo karissut. Halusin vain päästä juoksemaan.
Kiersimme vanhan kaupungin muurit, ohitimme satama-alueen ja siirryimme rantareitille kohti Pirittaa. Olisi tehnyt mieli ottaa kamera esiin, kun näimme tusinoittain merestä pilkottavia rantakiviä, joilla jokaisella seisoi lokki nokka merelle päin suunnattuna. Näky oli komea. Aikaa ei ollut kuitenkaan tuhlattavissa luontokuvien ottamiseen.
Meistä juoksijoista otettiin sen sijaan varmaan tuhansia ja taas tuhansia kuvia. Tuntui siltä, kuin jokaisen pienenkin mutkan takana olisi ollut valokuvaaja. En kuitenkaan välittänyt poseerauksista ja siitä, ovatko vaatteet edes jotakuinkin päällä. Mulla oli vain kiire eteenpäin. Sukka alkoi valua jossain vaiheessa ja juoksutrikoot katosivat shortsien syövereihin, mutta kunhan se ei häirinnyt juoksua, se ei häirinnyt myöskään mua.
Jäimme kahdeksan kilometrin paikkeilla 3:45-jänöä seuraavien sumppuun. Siitä ei meinannut päästä ohi millään ilveellä. Kun katu hieman leveni, spurttasimme ohitse. 3:45 ei suinkaan kuulunut suunnitelmiini.
12 kilometrin kohdalla taivas kirkastui. Sumu hälveni ja viimeisetkin pilven hipuset katosivat horisonttiin. Edessä oli 30 miltei varjotonta kilometriä. Ei ihmekään, että osa porukasta joutui jättämään tuossa säässä juoksun kesken. Pasin ohjelman ansiosta olin joutunut juoksemaan säässä kuin säässä silloinkin kun ei olisi huvittanut. Niinpä hellejuoksurutiinia oli kertynyt kesän mittaan mukavasti. Join jokaisella pisteellä mukillisen vettä ja toisella kierroksella kastelin myös pääni aina kuin mahdollista. En halunnut päättää juoksu-urakkaani auringonpistokseen.
Jos oikein tiiraa, kuvassa saattaa nähdä puolimaratoonareita aloittamassa helleurakkansa viimeistä kilometriä. Virun kohdalla heijaukset olivat molemmilla ohituskerroilla valtaisat. Varsinkin naisena maratonilla on ihana olla. Ainakin jos tykkää huomionosoituksista heijauksen muodossa.
Pelkäsin vatsani puolesta, sillä se on ollut aina heikoin lenkki juoksuillani. Reitin varrella olisi ollut tarjolla vaikka mitä herkkuja: rusinoita, banskuja, appelsiinia, mustaa leipää ja suolaa ainakin. En koskenut niihin, vaan tyydyin juoksurintsikoihini tunkemiini geeleihin. Nurja puoli geeleissä tai oikeastaan niiden säilytystavassa oli se, että ne lähtivät valumaan kesken juoksun. Ilmeisesti kesän mittaan lenkkipolulla vietetyt kilometrit ovat sulattaneet sen verran yläkropasta ylimääräistä, että toppi oli liiankin väljä. Onneksi geelipussukat eivät tippuneet maahan, vaan juoksuhaalareideni syövereihin. Ongin niitä parhaani mukaan ylhäältä ja sivusta. Mahtoi näyttää hauskalta. Tai epätoivoiselta.
Tältä juoksuni näyttää Movescountissa 21 ensimmäisen kilsan osalta.
Puolimaraton tuli juostua kelloni mukaan ajassa 1:49:46. Sitä nopeampaa en olekaan aiemmin juossut 21,1 kilometriä. Onnekseni mieheni juoksi kanssani, sillä vaikka emme tuhlanneet energiaa jutusteluun, toisen läsnäolo oli kultaakin kalliimpaa. Välillä mä olin vetovastuussa, välillä seurasin hänen kipitystään. Erottuamme 25 kilometrissä olin omillani.
Maisemat olivat tuttuja ensimmäiseltä kierrokselta. Sama dj soitti edelleen yksinään keskellä nurmikenttää, cheerleadereiltä saimme lisäpuhtia juoksuun ja Ice Power -suihkaukset sai halutessaan virkistämään menoa.
Reitillä alkoi olla aika harvassa seurattavia selkiä. Välimatkat muihin juoksijoihin sen kun kasvoivat, edessä ja takana. Yritin napata peesiini Pauliinan (meidät esiteltiin kisan jälkeen), jonka tunnistin suomalaiseksi KPK-säärystimistä. Hänellä oli jalkavaivoja, joihin tarjosin suolaa. Eipä menneet takataskuuni tunkemat McDonaldsin suolapussit hukkaan. Jatkoin juoksua yksin.
30 kilometrin tietämillä metsän siimeksessä lyöttäydyin viiden miehen porukkaan. Vauhti tuntui hyvältä. Juoksu tuntui liiankin helpolta. Aikani juostuani aloin ihmetellä Suunnon lukemia: 5:40. Tästä porukasta täytyisi mennä ohi tai veturini jymähtäisi totaalisesti.
Maalialueellakaan ei ollut ruuhkaa.
Tarkoituksenani oli aloittaa maraton 5:20 vauhdilla, kiristää viiden kilsan kohdalla 5:15 min/km vauhtiin ja rallatella (?!) loppuun viitosen kilometrivauhdilla. 33 kilsan kohdalla tajusin, ettei vauhdissa ollut suunniteltua kiristämismahdollisuutta. Aurinko paistoi täydeltä terältä suoraan silmiin eikä varjoa ollut tiedossa kuin vasta kaupunkiin saavuttuamme ja silloinkin vain hetkellisesti. Vastatuuli (lievä, mutta tuuli silti) eikä yksin taivaltaminen pitkin leveää ja loputonta maantietä parantanut tilannetta.
En ole koskaan eläissäni juossut yhtä pitkää matkaa tällaisella vauhdilla.
Alkukesän ennätyspuolikkaani juoksin samalla keskivauhdilla kuin nyt Tallinnan kokonaisen. Kesäkuussa en olisi pystynyt pitämään samaa vauhtia yllä kolmea kilsaa pitempää. Kestäisinkö sittenkään?
Halusin ottaa helteessä varman päälle. Vilvoittelin koneistoani juomapisteillä viimeisen kympin aikana aika lailla suunnitellusta loppuajastani jäämäni kaksiminuuttisen verran. En halunnut pökrätä kilsaa ennen maalia. En, vaikka olisin vironnut ryömimään viimeisen kumpareen ylös.
Tuntui siltä, että kaikki neste menee hyötykäyttöön. Mitään ei tullut ulos hikenä eikä virtsana. Reisille ilmestyi hien sijasta suolavanoja. Heitin aikatavoitelappuni roskikseen. En halunnut ajatella olinko tavoitteestani jäljessä 10, 80 vai kenties 170 sekuntia. Tiesin, että tulen maaliin elämäni parhaalla ajalla. En halunnut mustata mieltäni kadotetuilla sekunneilla. Pääkoppaa ei saanut sumentaa turhalla epäonnistumisen tunteella.
36 kilometrin kohdalla huomasin vetäväni pientä letkaa. Lisäksi eräs pieni mies oli liimautunut muhun kiinni. Ilmeisesti olin lyhyestä varrestani huolimatta sopiva tuulenhalkoja ja varjon antaja. Olo oli tukala miehen hönkiessä kirjaimellisesti niskaani. Jättäydyin suosiolla jälkeen seuraavalla juomapisteellä ja annoin porukan mennä menojaan. Parempi olla yksin kuin saada potkuja pohkeisiin.
Oli hurja tajuta 37 kilometrin kohdalla että vaikka joutuisin konttaamaan loppumatkan, alittaisin silti neljän tunnin rajan. Siihen en ollut koskaan aiemmin pystynyt.
Mitalinkiilto silmissä jaksaa juosta kummasti. Ja kun vielä tietää saavansa pian olutkolpakon eteensä. Rahkaherkut olivat siihen päälle pelkkää ekstraa.
Sain loppumatkan ajaksi salamatkustajan mukaani. Olen edelleenkin onneton geelipussien avaaja, joten osa geeleistä valui suoraan lenkkareilleni. Ampiainen, mehiläinen tai mikä lie laskeutui lenkkarilleni ja alkoi imeä sokerilitkua sisuksiinsa. Yritin välillä ravistella sitä pois mutta tuloksetta. Pelkäsin, että se pistäisi mua ja moniallergikkona pelini olisi siinä vaiheessa pelattu. Nelisen kilsaa juostuani herhiläinen oli kadonnut. Onneksi en vielä siinä vaiheessa tiennyt, mitä oikeasti oli tapahtunut...
Olen osallistunut samaiselle maralle jo kahdesti, vuosina 2011 ja 2012. Silloin reitti kulki vastapäivään, eli nyt maalialueelle johtava loiva ylämäki oli silloin mukava alamäki ensimmäiselle ja toiselle kierrokselle lähdettäessä. Kiroilin mielessäni tappokumpua jo ennakkoon, mutta onneksi Kukkis pöllähti just silloin kannustamaan mua maaliin. Sain hänestä hurjasti voimia.
Säästin loppupaukut maalisuoralle – mutta voi mikä pettymys! Saimme juosta viimeiset parisataa metriä mukulakivillä, joten loppukirit piti unohtaa ja yrittää vain selviytyä ehjillä nilkoilla maaliin.
Oli mieletöntä kuulla oma nimi kuulutettavan ylittäessäni maaliviivan. Katsojat olivat ilossa mukana ja he huusivat nimeäni tuuletellessani ja fiilistellessäni lyhyen hetken verran. Vaikka kuuma olikin, foliopeite oli enemmän kuin tervetullut. Sain mitalin kaulaani ja katsoin kelloani. 3:41 ja risat. Sain valmentajaltani ihanan viestin. Hän oli seurannut juoksuani alusta loppuun Tallinnan maratonin sovelluksella.
Juoksuhaalari ja tossut: Adidas, juoksuvyö: FlipBelt, hikinauhat: Nike, sukat: gococo, juoksukello: Suunto Ambit3 Run, kuulokkeet: Sennheiser (kaikki itse hankittuja, paitsi kello lainassa)
Kukkis kysyi multa useamman kerran miltä musta tuntuu. Edelleenkään en tiedä vastausta.
Epäuskoiselta ja onnelliselta samanaikaisesti.
Juoksu oli helppoa. Olisiko sen pitänyt olla? Enkö antanut itsestäni tarpeeksi?
Aina näköjään sama jossittelu, oli aika alle neljän tunnin tai lähempänä viittä.
Mieheni pääsi myös maaliin alle neljän tunnin. Oli ihana nähdä! Kävimme maratoonariteltassa nauttimassa ansaitsemamme Sakut ja täytimme samalla energiavarastojamme tarjolla olevilla herkuilla. Mikään muu ei tuntunut kuitenkaan uppoavan kuin jogurtti ja rahkaherkut. Niin ja se olut.
Sopu sijaa antaa, niin myös ruokateltassa. Saimme heti juttukavereita istuutuessamme jo miehitettyyn pöytään. Juoksijat ovat omaa, ihanaa porukkaansa <3
Kuten tavallista,
mulla tuntuu olevan aina kiire maratonin jälkeen. Paluulaivalla piti olla jo neljän aikoihin. Niin mieluusti kuin olisimmekin liittyneet somesta tuttujen suomalaisten juoksijoiden iloiseen seuraan terassille, jouduimme nappaamaan Kukkiksen mukaamme jotta pääsisimme hänen huoneeseensa suihkuun. Siellä olikin jo hienosti puolikkaan juossut Jonna ja Jussi, joka oli jo tuttuakin tutumpi, vaikkemme olekaan koskaan aiemmin kasvotusten tavanneetkaan.
Portaat kisa-alueelta alas tunneliin ja tunnelista ylös laukkusäilytykseen olivat monelle kova paikka.
Kun otin lenkkarin ja kevytkompressiosukan jalastani, jalkapöytää alkoi tykyttää ja kirveltää. Siihen kasvoi pienoisen tulivuoren näköinen nyppylä. Olin saanut sittenkin pistoksen! Salamatkustajahöntiäinen oli ilmeisesti viime töikseen pistänyt mua lenkkareiden läpän läpi tai sen sivusta. Ilmeisesti vasta nyörityksen höllentäminen sai ötökän eliksiirit liikkeelle turvonneessa jalassani. Onneksi antihistamiinit olivat meikkipussissa mukana ja lääkärisiskon puhelinnumero varuiltaan kännykässä.
Olisimme mieluusti jääneet Tallinnaan vielä hetkeksi, mutta lapsiperhehärdelli odotti lahden toisella puolella. Musta tuntuu, että kuvassa kanssani kaulailevan Kukkiksen kanssa valloitamme vielä allamme häämöttävän kaupungin yhdessä juosten. (Kuva: Jonna)
Tarkoituksenamme oli syödä laivalla kunnolla. Oli kuitenkin turha lähteä ravintolaan, sillä mitään ei tehnyt mieli. Sen sijaan etsimme itsellemme suht rauhalliset lattiapaikat. Mieheni taikoi repustaan meille molemmille omat lakupussukat ja hain meille sipsipussit tax freestä. Cokis ja Fanta maistuivat taivaallisilta!
Vasen pakara alkoi krampata ja sitä alkoi pistellä ikävästi lattialla löhötessäni. Onneksi vasta tässä vaiheessa! Venyttely auttoi, eikä pakaroita ole tarvinnut se jälkeen sen kummemmin ajatella. Viikon takaisella kankulla en olisi varmasti päässyt maaliin saakka, sillä olin saanut
huhtikuiselta maratonilta pakarajumin, joka oli pahentunut mitä pidemmälle kesä eteni. Onneksi tajusin käydä
Kimmo Marjamaan pakeilla hierottavana. Olo oli kuin uudestisyntyneellä. Täytynee alkaa käydä Kimmon pakeilla säännöllisesti jos ja kun yritän päästä parempiin juoksutuloksiin.
Vasta ylitettyäni maaliviivan aloin hilata lahkeita alemmas ja sukkia ylemmäs. Kuten huomaa, poseerauksessa on vielä työsarkaa. Taidan kaiken lisäksi naureskella tässä itsekseni. (Kuva: Kukkis)
Valkkuni lähetti iltasella viestin:
"Jäittekö Tallinnaan bilettämään?"
Vastasin:
"Ollaan jo kotona keskellä pyykki/lapsi-pyöritystä. Ostimme Rimistä muutaman erikoisoluen. Korkkaamme varmaan yhden puoliksi kun on saatu lapset nukkumaan. Rankkaa biletystä ;)"
Emme muuten ole korkanneet sitä olutta vieläkään, vaikka lapset ja me aikuiset olemme ehtineet nukkua jo useamman yön ennätysmaratonini jälkeen.
Pidin hurjasti aikaisemmista Tallinnan maraton -paidoistani, mutta tämä on niitäkin rakkaampi.
T-paidassa on onnistunut leikkaus, siisti logo ja passelit värit.
Tässä vaiheessa on aika kiittää kaikkia tsemppauksesta, lukijoita ja kanssaeläjiä.
Erityisesti valmentajaani,
ihmeidentekijä Pasi Päällysahoa. Ilman sua junnaisin edelleenkin neljän ja puolen tunnin aikoja. Annoit mulle osaamistasi ja aikaasi. Sait musta todellisen juoksijan esiin.
OnTrail.net-sivuston luojaa, numeronero Jari Rostia, joka löysi testeistäni punaisen langan, jonka pohjalta mua alettiin juoksuttaa.
Rakkaita (juoksija)ystäviäni, jotka uskotte muhun juoksijana enemmän kuin itse uskon.
Ja rakasta miestäni, vauhtipupuani, jonka pitkäpinnaisuus on vertaansa vailla. Kiitos kun olet pitänyt korttitaloa pystyssä nekin 67 tuntia, jotka olen viettänyt viimeisimmän 12-viikkoisen aikana lenkkipoluilla.
Lisäksi kiitokset kuuluvat Suunnolle, jonka kellon
Suunto Ambit3 Runin sain lainaksi projektin ajaksi. Sykepohjaisen maratonohjelman pilkuntarkka seuraaminen olisi ollut ilman sitä mahdotonta.
***
Tiivistelmän tynkää:
Loppuaikani oli 3:41:27. En usko sitä vieläkään. (Mulla on selvästi pitkät piuhat.)
Olin ikäryhmäni N40 8. ja kaikista naisista 55.
Juoksu oli helppoa. Koko ajan. Usko alkoi hiipua vasta viimeisen kilsan aikana pitkää, loivaa nousua tahkoessani. Pää kesti ennakkopaineet. Jalat ottivat iskut suosiolla vastaan.
Juoksin puolikkaan nopeammin kuin ikinä | 1:49:46
Paransin parasta aikaani 26 min 43 s | 04:08:10, Berliini 09/2015
Aikani parani huhtikuun lopusta 28 min 40 s | 04:10:07, Helsinki Spring Marathon 04/2016
Alkuperäinen maratonennusteeni kesäkuisen alkutestin mukaan oli 3:57:24. Alitin sen 15 minuutilla ja 57 sekuntilla. Jäin 2 min 2 s maratonennusteesta, joka tehtiin elokuisen maratoonarin kuntotestin tulosten perusteella.
12 viikossa on mahdollista tehdä ihmeitä, jos pohja on kunnossa.
Mä olen kova juoksija. Ainakin omasta mielestäni. Ja tämähän oli vain välietappi.
Tärkeintä oli päästä maaliin. Sitten vasta muistin laittaa ajanoton pois päältä.
Su 11.9. maraton | 42,195 km | 03:41:27 | 5:14 min/km
***
Maratonit ykkösestä kahteenkymmeneenkahteen:
2017
22. maraton: 29 tunnin täsmäisku – Terwamaraton 2017
2016
21. maraton: Mykistävä ennätysjuoksu - Tallinn Marathon 2016
20. maraton: Koukattiin muuten Vantaankin puolelle - Helsinki Spring Marathon 2016
19. maraton: 105 kierrosta - IV APK-hallimaraton 2016
2015
18. maraton: Valopäitä radalla - Mikon Kirkkolaakso maraton 2015
17. maraton: Ensiavusta lähtöviivalle - Berlin Marathon 2015
2014
16. maraton: Punapukuisten jänisten peesissä Berliinin maratonilla - Berlin Marathon 2014
15. maraton: 140 litraa biojätettä ja muuta mukavaa maratonin varrelta - Stockholm Marathon 2014
14. maraton: Helteinen maratonrupeama Barcelonassa - Barcelona Marathon 2014
2013
13. maraton: Maisemareitti Berliinissä - Berlin Marathon 2013
13. maraton | 2. osa: Keskeyttäisinkö, jos tietäisin missä olen?
12. maraton: Siksakkia jättiläisten lomassa - Stockholm Marathon 2013
2012
11. maraton: Paniikkilähtö ja migreeni - Tallinn Marathon 2012
10. maraton | Myöhässä lähdöstä - Stockholm Marathon 2012 (pakkasmaraton)
2011
9. maraton | 10 kilsaa sinne, 10 tänne ja sitten sama uusiksi - Tallinn Marathon 2011
8. maraton | Peruskauraa - Stockholm Marathon 2011
2010
7. maraton | Ei enää ikinä - Stockholm Marathon 2010
2008
Ei asiaa lähtöviivalle | DNS - Stockholm Marathon 2008
2007
Ensimmäinen keskeytys | DNF - Stockholm Marathon 2007
2006
6. maraton | Raskaudesta uutta virtaa - Stockholm Maraton 2006
2003, 2004 ja 2005
3.-5. maraton | Toisenlaista turismia - Stockholm Marathon 2003, 2004 ja 2005
2001
2. maraton | Espooseen ja takaisin - HCM 2001
2000
1. maraton | Juoksuhulluuden uusi taso - HCM 2000