Lapsiperhelogistiikkaa

Tähän viikkoon on mahtunut haasteellisia yhtälöitä.

Eilen Pikku N:n eskari avasi ovensa 7:45, eli täsmälleen samaan aikaan, kun meidän piti olla ilmoittautumassa Miss N:n kanssa leikkaukseen. Miehellä taas alkoi kokous 6:45 Pitkänsillan toisella puolella. Onneksi saimme luvan viedä unisen pikkuzombien yöpuvussa, talvihaalareihinsa sullottuna puoli seiskalta eskarikaverin luokse aloittamaan aamuaan.

Tänään menin töihin aamuvarhaisella, jotta saimme tehtyä miehen kanssa vahdinvaihdon kesken työpäivän. Mutta mitä tehdä, kun on vain yksi aikuinen, toipilas, sekä eskarilainen, joka ei saa vielä kulkea yksin koulumatkaansa? Silloinkin kutsutaan ystävät apuun.

Pikku N pääsi krunalaisen logistiikkaveturin matkaan. Yksi vanhempi kerää aamuisin jonoon lapsia yhden tuolta, toisen täältä ja päätyy turvallisesti koululle. Letka kaarsi tänään ikkunamme alta, jotta Pikku N pääsi myös mukaan. Tuossa veturissa kiteytyy pienen kylämme parhaat puolet!

Huomenna apuun kiitää isäni. Saa nähdä, josko hän pääsee kököttämään nukkekodin viereen tai auttamaan tarrakirjan kanssa. Ehkäpä lasten filmien kiintiö tulee täyteen yhdessä päivässä. Joka tapauksessa tiedossa on pienen, pirteän tyttösen tauotonta pulinaa. Ja kuka onkaan parempi seuralainen, kuin oma isoisä.

Kiitos teille, ihanat arjen helpottajat!

Kuva napattu Gunilla Bergströmin ihanan levottomasta Alfons ABC -kirjasta:



Leikkaus

Leikkausjonossa on parisensataa lasta ja arvioitu jonotusaika kaksi kuukautta. Kun sairaalasta ilmoitettiin eilen iltapäivällä, että täksi päiväksi olisi peruutusaika heti aamuvarhaiselle, en empinyt hetkeäkään. Kävimme tsekkauttamassa Miss N:n nielurisat viime torstaina ja alle viikossa leikkaus on ohi. Meillä kävi aikamoinen mäihä.

Onko nyt sitten erikoisen hyvä aika sairastaa kotosalla? No ei tietenkään. Mutta onko kahden viikon, puolentoista kuukauden tai 8 viikon kuluttua? No ei varmasti. Sairastuvan ja töiden organisointi aiheuttaa päänvaivaa, oli ajankohta mikä tahansa.

Löysin itsestäni leikkaussalissa uudenlaiset äidinvaistot, kun Miss N vaipui hetkessä syvään uneen. Ahdistuin, kun tajusin, että siinä hän nyt on, aivan yksin, muiden ihmisten armoilla. Onneksi sain tyhjennettyä pääni liioilta ajatuksilta kuuntelemalla silmät kiinni Harry Potterin ensimmäisen huispausottelun käänteitä.

Kummallakin oli hurja kiire pois sairaalasta. Sammuimme vihdoin aamupäivän jännittävien tapahtumien ja huonosti nukutun yön väsyttäminä. Mies ja Pikku-N löysivät meidät kotiintullessaan sohvalta tuhisemassa päät vastakkain. Veikkaanpa, että tupluurit tulivat tarpeeseen. Jo nyt vaikuttaa siltä, että tulossa on levoton, vähäuninen yö.

Päivän filmit: Risto Räppääjä ja Viileä Venla sekä Kaunotar ja Hirviö. 
Multa kysyttiin jälkimmäisestä: "Hei mamma onko tää sulle vähän liian spännande?" 



Joululahja etuajassa

Viikonloppu on kulunut kolmea työpöytää kierrellessä. En ole ollut kovinkaan läsnäoleva äiti.

Viime yönä kävelin duunista kotiin neljän aikoihin. Kuuntelin luureissa Harry Potteria ja tapasin matkalla  zombien, sekä hassun parin. Jälkimmäinen seisoi naamat ja masut Sörnäisten rantatielle päin, kadulla olevan suurimman lätäkön kohdalla. Hei eivät olleet millänsäkään, vaikka ohikiitävät autot heittivät heidän päälleen hienot kurasuihkut. Siinä he tapittivat hiilikasan suuntaan.

Tänään näin työpöytäni äärestä niin aamuauringon, kuin myös hämärän laskeutumisen. Olin henkisesti varautunut siihen, että iltavuoro alkaa siivoten, kun astun jälleen kotiovesta sisään. Täällä kun pitää hieman raivata, jotta Ruotsin suku mahtuu huomenissa sisään.

Yllätys oli suurenmoinen. Lapsukaiset eivät olleet malttaneet mennä edes suihkuun, kun halusivat pyyhkiä pöytiä ja lattioita "että mammakin saa vähän levätä". Vielä täällä on tekemistä, mutta nyt täällä mahtuu jo liikkumaan, muutenkin kuin vain jonossa polkuja pitkin.

Halasin rakasta kolmikkoani kiitokseksi. Kohta käperryn katsomaan nauhalta Sillan loppuhuipennusta. Tässä illassa on joulun tuntua.


Jättikokoinen laatikollinen Barbien huonekaluja ja tarve-esineitä löytää sekin paikkansa lastenhuoneesta. Onhan tämä muoviturhuutta, mutta kyllä näillä Ruotsista kirpparilta löydetyillä leluilla on jo ehditty meilläkin leikkiä ahkerasti.


Lakka vai hilla?

Mulle nuo oranssit, ihanat marjat ovat hilloja. Mitä muutakaan voisivat olla, asuinhan ensimmäiset kouluvuoteni Hillapolulla. Veikkaan, että sitä ennen vain lakka kuului sanavarastooni.

Mulla tuli tänään hirmuinen himo hilloihin kävellessäni Espan poikki. Miten ilmapallot voivatkaan saada tällä tavalla veden kielelle?


Ei juoksua vähään aikaan, sillä flunssa on painunut keuhkoihini. Enköhän saa taas hengitettyä lääkkeiden voimalla, sillä jouduin antamaan periksi kortisonikuurille. Odotan innokkaana, että saan kaivaa kuurin jälkeen tossut naftaliinista. Ei tällaisesta liikkumattomuudesta tule mitään!



Peruspelokas

Kävelin pikkuisen pätkän peruspelokkaan naisen perässä. Hän astui arastellen rakennustelineiden alla olevalle käytävälle ja säpsähti, kun telineiltä kuului kopinaa. Peruspelokas säikähti porttikongia ja hypähti sivuun, kun ohitin hänet. Toivottavasti ei sentään pelännyt taivaan tipahtavan.

Rouva peruspelokkaan tapaaminen jäi mietityttämään. Hänellä oli takuuvarmasti hyvä syy käytökseensä. Pitäsikö minunkin olla varovaisempi? Kehoitanko lapsia tarpeeksi varovaisuuteen?

Ehkä kultainen keskitie on tärkein. Liika on aina liikaa, suuntaan jos toiseenkin.

Pari perusluottavaista tutkailemassa, mitä kaikkea kivaa pelastusliivilaatikon päällä voikaan tehdä.

Syyslensun toinen kierros

Miss N sammui kesken Rottatouillen. Tuossa ne rotat melskaavat telkkarissa samalla, kun vierestäni sohvalla kuuluu tasainen hengityskorina. 

Luulin, että flunssakausi olisi selätetty tältä erää. Kyllä sitä voikin olla niin väärässä. Tässä sitä vaan odottelen omaa vuoroani sairastuvalla. Nyt kun olen vielä jotakuinkin terve, olisi tietty fiksua käydä poimimassa lisäenergiaa lenkkipolulta. En vaan raski jättää tätä tuhisevaa rakasta. En edes lenkin ajaksi. 


Tuomarinkylän kartanomuseo

Tuomarinkylän kartanomuseo on ollut olemassa pienen ikuisuuden. Silti kävin siellä vasta isänpäivänä ensimmäistä kertaa, viikko ennen kuin se sulkee lopullisesti ovensa.

Tapasin museossa peruskouluaikaisen luokkakaverini, joka kertoi meidän käyneen siellä luokan kanssa vuonna yksi ja kaksi, joskun 80-luvulla. Mulla ei ole käynnistä pienintäkään muistikuvaa. Näkömuistini on hyvä, mutta mikään ei näyttänyt tutulta.

Museo oli viehättävä. Näyttely esitteli helsinkiläiskotien sisustuksia eri vuosikymmenillä. Vaikka museo olikin nopeasti kierretty, mielestäni se oli kolmen vartin kävely-bussi-kävely -matkan väärti. Visiitti viereisen ratsasuskoulun talliin kruunasi käynnin.

Tänään sunnuntaina on viimeinen mahdollisuus käydä tutustumassa museoon. Jos käväiset siellä, muista ottaa varmuuden vuoksi omat eväät mukaan. Meidänkin isänpäiväpicnicimme oli pystis suljetun kahvilan terassilla.

  Ehdin käyttää neonkeltaista juoksupipoani Berliinin maratonilla ensimmäiset kilometrit. Heitin sen lapsukaisille, kun he olivat tsemppaamassa meitä reitin varrella. Pikku N omi juoksupiponi, enkä ole sen koommin sitä enää käyttänyt. 
Tuomarinkylässä on loistavat lenkkimaastot. Kuvastakin voi havaita sunnuntailenkkeilijöitä, jos silmiä oikein siristää. Keksin uuden juoksureitin ensi keväälle: Bussilla Tuomarinkylään, siksakkia siellä suunnassa ja juosten takaisin kotiin. Mittaa reitille tulee puolen maratonin verran tai enemmänkin siksakista riippuen. 
Rakas kolmikkoni <3
Museorakennus siirtyy kaupungin tilakeskukselle. Muuttuuko se kokoustiloiksi, asukastaloksi, koulutuskeskukseksi vai ihan johonkin muuhun käyttöön?

Viikon paras (ja ainoa) lenkki

Keskiviikkoaamuna mut ohitti lenkkipolulla laskujeni mukaan 24 sporttailijaa. He juoksivat joko tosi nopeaa tahtia, tai mulla oli jarru päällä. Veikkaan jälkimmäistä, sillä keljun syysflunssan takia juoksuttomia päiviä oli 15 putkeen.

Tuntuu siltä, että saan alkaa taas rakentaa juoksukuntoa nollasta. Elokuusta lähtien juoksukertoja ja -kilometrejä on tullut kerättyä aivan liian vähän. No, onpahan kuntokäyrä nousujohteinen, kun pääsen taas tavalliseen treeniohjelmaan kiinni.

Ke 12.11. vilakka merituuli herätti tehokkaasti | 9,2 km | 53:17 min



KON-SU-KIE-PRE

Sain suomen kielen äidinmaidossa. Valitettavasti isäni kaksikielisyys ei siirtynyt geeneissä seuraavalle sukupolvelle.

Suhteeni ruotsin kieleen oli pitkään hyvin kaksijakoinen. Kuulin ruotsia jatkuvasti ympärilläni ja sen opiskelu koulussa tuntui luontevalta. Silti protestoin teini-ikäisen angstilla, sillä mielestäni oli epäreilua, että ruotsi piti tahkoa vaikeimman kautta, vaikka olisin voinut saada sen kotoa ”ilmaiseksi”. Samalla mulle tolkutettiin, että ”sun TÄYTYY oppia ruotsi.” Pakkohan ei ole ennenkään motivoinut ketään.

Peruskoulussa ja lukiossa painotettiin liikaa kielioppia. Puhuminen jäi muotoseikkojen jalkoihin. Ruotsi loksahti paikoilleen vasta parikymppisenä yliopiston penkillä. Mahtava opettaja sai virkamiesruotsin tuntumaan… no ei nyt sentään seksikkäältä, mutta ainakin hyödylliseltä. Samoihin aikoihin reissasin usein systerini luokse Tukholmaan. Huomasin, että ruotsihan on tosi käyttökelpoinen kieli ja kaiken lisäksi ruotsalaiset ovat tosi joviaaleja kielensä suhteen. Tärkeintä, että toinen tulee ymmärretyksi. Virheistä viis!

Myös miehelläni on ruotsinkielinen isä, mutta heilläkin arki elettiin suomeksi. Lasten synnyttyä päätimme ottaa ruotsin kielen takaisin perheeseen.  Kimmokkeena oli siskoni perhe Ruotsissa. Näytti huolestuttavasti siltä, että serkuksilla tulisi olemaan yhteinen kieli vasta sitten, kun kouluenglanti tulisi tutuksi.

Lasten vahvin kieli on tällä hetkellä ruotsi. Suomen kielen ja kirjoittamisen kanssa päivittäin työskentelevänä  (uskokaa tai älkää, osaan oikeasti kirjoittaa;) riipaisi, kun toinen lapsista tokaisi aikanaan: ”Haluan, että pappa lukee,  kun tuo finska on niin vaikeaa ja mamma sinä et lue böcker på svenska.” En ole kuitenkaan huolissani suomen kielen asemasta perheessämme. Mielestäni on hyvä saada ensin yksi kieli vahvaksi ja toinen kulkekoon siinä rinnalla sen aikaa. Olemme tosin jo sopineet pikku-N:n kanssa, että hän saa korjata ruotsissa tekemiäni virheitä ja minä opetan hänelle suomea. Aikamoisen hyvä diili.

Opin tänään uuden sanan Folktingetin ruotsalaisuuden päivän vastaanotolla Helsingin kaupungintalolla: BJÖRNTJÄNST. Pitänee opetella huomenna joku yhtä hieno ja käyttökelpoinen.

Svenska Dagenin kunniaksi, jokavuotisena perinteenä jotain Markus Krunegårdilta:

Kausivaloista jouluvaloihin

Olohuoneessamme on jouluvalot läpi vuoden. Kesällä kutsumme niitä kausivaloiksi. Keväällä ja syksyllä ne ovat tunnelman luojat. Kohta niitä voi ihan luvalla kutsua omalla nimellään jouluvaloiksi.

Olin tipahtaa pyrstölleni tarhamatkaa taivaltaessani. Torikorttelit loistavat jo… kausivaloissa. Samoin Stockmann. Stockan ikkunat on peitetty joulukoristelua varten. Verhojen raosta huomasin, että kaikki on vielä alkutekijöissään. Mutta hei, onhan tässä vielä aikaakin. Kausivalot muuttuvat jouluvaloiksi vasta joulukadun avajaisissa 24.11. Näin ainakin kalenterin mukaan.


Blogeja on nyt kaksi!

Blogini sai isoveljen. Vaikka se onkin vasta ottanut ensiaskeleensa, olen hautonut blogia mielessäni jo parin vuoden ajan. Uusi tulokas on vielä raakile, mutta eiköhän parhaalla paikalla -blogista kuoriudu ajan mittaan kelpo paketti. 

Ajatus autoblogista (ei ehkä täytä kaikkia määreitä…) syntyi lenkkipolulla - missäpä muuallakaan. Lenkkeillessä saa päähänsä parhaat ja toisaalta myös huonoimmat ideat. Saa nähdä, kumpaan uusi blogini lopulta kuuluu. 



Haaveiden maratonit

New Yorkin maratonin lähtölaukaukseen on aikaa vuorokauden verran. Tänä vuonna starttilistalla ei taida olla ketään tuttua, toisin kuin viime vuonna myrskyn takia perutulla

Haaveilen, että pääsisin itse joku päivä juoksemaan New Yorkiin. Lista unelmien maratoneista ei kuitenkaan ole aivan noin lyhyt. Sieltä löytyy myös ainakin Pariisi, Barcelona, Amsterdam, Kööpenhamina, Budapest, Wien ja Reykjavik. Jos ravistelisin vielä lisää aamutokkuraista päätäni, sieltä tippuisi aimo annos haaveiden maratoneja lisää. 

Viime viikonlopun Viapori 1/2 maraton on hyvä esimerkki siitä, että Suomestakin löytyy houkuttelevia juoksuja.  Kaupunkimiljöö vaan tuppaa loppumaan kesken suomalaisissa kaupungeissa. En saa valitettavasti samanlaisia kiksejä pellon pientareella hölköttäessäni, oli kuinka kaunista tahansa. Toisaalta, poikkeus vahvistaa säännön. Olisin juossut Suomenlinnassa mieluusti luonnon keskellä vaikka 42 kilometriä. 

Onneksi kaikkea ei tarvitse saada tässänytjaheti. Unelmia on silti hyvä olla. 

Täydellinen pk-lenkin rytmittäjä: Jay Z | Alicia Keys / Empire State of Mind