Juhannuksen paras lenkki

Pystytimme vesirokkosairastuvan lahden toiselle puolelle. Kauan odotettu juhannusmatka sai hieman erilaisen vivahteen, mutta antoisaa meillä oli näinkin.

Juhannuspäivänä kökkiminen ja matelukävely alkoi ottaa polviin ja selkäkin uikutti. Vaikka laiskamatoilu olikin ehtinyt saada musta tukevan niskaotteen, lähdin silti tutkailemaan ympäristöämme juosten.

Sollentuna on tulvillaan vastakohtaisuuksia. Kävimme aamulla juoksuttamassa ylienergisiä lapsukaisiamme läheisessä leikkipuistossa 70-luvun betonilähiössä. Yleisin kieli siellä kuulosti olevan aivan jokin muu kuin ruotsi. Tuntui, kuin olisimme olleet hurjan paljon etelämmässä kuin olimmekaan. Radan toisella puolella parin sadan metrin päässä on taas aivan toisenlainen ruotsalainen idylli huviloineen ja hyvinhoidettuine puutarhoineen.

Miksi ihmeessä kännykästäni löytyi tällainen kuva? Koristellaankohan kuusi joulun tultua? 

Reittisuunnitelmani romuttui jo heti ensimmäisessä risteyksessä. Juoksin harhaan, kuten tapanani taitaa olla. Mutta mikä mulla oli juostessa upealla omakotitaloalueella, jonka erikoisuuteena oli pihoiltaan tervehtivät asukkaat. Ja varmaan arvaatkin, että jokainen vastaantulija kadulla hymyili tai toivotti hyvää juoksua.

Kameran muisti pitäisi aina muistaa tsekata ennen lenkille lähtöä. Tällä kertaa se oli taas täynnä. Niinpä nappasin tämän kuvan mieheni kännykästä. Teimme vahdinvaihdon ja hän lähti juoksemaan samalle alueelle auringon laskiessa. 

Reitille siunautui mukavasti nousuja ja laskuja. Huomasin, että mäkijuoksussa on vielä tekemistä. Jo ensimmäinen tiukka nousu sai keuhkoni pihisemään ja liman liikkumaan. Mutta hauskaa se oli silti! Viimeistelin pakaratreenin kipittämällä kämpillemme kuudenteen kerrokseen portaita ylös. Mikä ihana tunne!

Kiersin reittiä mielessäni yhä uudelleen yöllä yrittäessäni rauhoitella vesirokkopotilasta. Mielikuvaharjoittelu sai mut yhä hyvälle mielelle, mutta pakaralihakset saivat jatkaa hyvin ansaittua lepoaan.

Koukussa!

Lanko halusi tutustuttaa meidät geokätköilyyn Ruotsin reissullamme. Aloitin samoihin aikoihin Instagramissa. Tilihän mulla on ollut passiivisena jo muutaman vuoden, mutta nyt tuntui siltä, että mulla on jotain laitettavaakin sinne. Jäin koukkuun molempiin kertaheitolla.

Pääset mukaan arkeni kuvavirtaan oikeasta palkista löytyvästä Instagramin logosta. Jatkossa keskitän geokätköilyt sinne. Tässä kuitenkin kuvasatoa ensimmäisestä kerrasta:

 Mukana oli 8-vuotiaat serkukset ja lankoni.

Systerini mies hoiti koordinaattien lukemisen.

Majava oli ehtinyt käydä reitillä ennen meitä. 

Kaikialla oli vihreää sammalta. Voin vain kuvitella kuinka mystiseltä metsä näyttää sumun keskellä. 

Saimme kiipeillä välillä kinkkisessäkin maastossa. 

Ensimmäinen geokätkö tarkkailtavana. 

Kätkö on ollut samalla paikalla jo useita vuosia. 

Seuraava kätkö löytyi kiehtovasta autiotalosta. 

Olisin mielelläni jäänyt kuvaamaan taloa pidemmäksikin aikaa. 

Tapettikerroksia oli ainakin riittävästi. Talosta on joskus pidetty hyvää huolta. 

Kuinkakohan moni lapsukainen on nähnyt unia tässä pinnasängyssä?

Leivinuuni on nähnyt parhaat päivänsä. 

Ullakkoportaat olivat vielä kuljettavassa kunnossa. 

Ilmanvaihto toimi. 

Vaikutti siltä, että osa talosta oli vielä rakenteiltaan kunnossa. 

En ollut ainoa, joka pysähteli alati kuvaamaan yksityiskohtia ympärillämme. Opin retkellämme, miten erotan jatkossa naaras- ja uroshirven papanat toisistaan. Tärkeää tietoa kaupunkisuunnistuksessa!

Kolmas aarre löytyi ensimmäisen lailla jykevän kivimuurin kätköistä. 

Pääsimme sähköaitojen yli kätevästi, sillä ne eivät olleet vielä näin varhaisessa vaiheessa kevättä päällä. Sen sijaan piikkilanka-aitojen kanssa piti olla tarkkana, jos ei halunnut vaatteitaan rikki. Tästäkin möyrimme ali niin pienenä kuin vain mahdollista. 

Kanssaseikkailijat

Säässä ei ollut valittamista. Ruotsalainen maaseutu näytti parhaat puolensa. 

Virtahepo uima-altaassa

Systeri oli järjestänyt pääsiäislomallemme mukavaa tekemistä jokaiselle päivälle. Pitkäperjantai oli lapsille ja miehille leffapäivä, siskollani ja mulla se oli omistettu sporttailulle.

Hikoilimme aikamme Arena Skövden hienolla punttiksella ja sieltä siirryimme uimahallin puolelle. Uiminen ei ole edelleenkään ykkösjuttuni. Kunhan saan tekniikan kuntoon, musta tullee vielä vaikka millainen vesipeto. Mutta se ei ole juuri nyt ekana saker som bör göras -listallani.

Systerini kauhoi lyhyessä ajassa aikamoiset metrilukemat. Hatunnoston paikka! Löysin itselleni ilmeisesti vesijumppaohjaukseen tarkoitetun vesijuoksuvyön. Pääsin kuin pääsinkin lempparipuuhiini vedessä.

Saimme omittua altaan omaan käyttöömme. Kanssamme oli vain yksinäinen mies, joka oli vallannut nopeiden radan itselleen. Hän jäi odottelemaan mua suoran päähän:

- Toi näyttää hauskalta. Vähän niin kuin virtahepo juoksisi. Mitä sä oikein teet?
- Vesijuoksu tekee hyvää juoksun rasittamille jaloille.
- Ai sä juokset vai? Onko sulla joitain juoksuvammoja?
- Ei ole, mutta tämä on hyvää veryttelyä ja auttaa varmasti myös vammojen ehkäisyssä.
- Juoksetko sä paljonkin?
- Ihan tarpeeksi. Maratoneja ja silleen.
- Hei oletko sä jo mukana Skövden juoksuseurassa? Sä voisit tulla sinne mukaan? Haluaisitko tulla?

Vaikutti kovasti siltä, että olisin saanut itselleni uuden juoksukaverin tutustuttamaan mut Skövden juoksumaastoihin. Mies oli hieman pettynyt, kun kuulin mistä olen.

Systeri nauroi kuultuaan keskustelustamme. Hänestä tuo meni iskuyrityksen piikkiin. Sinisilmäisenä haluan uskoa, että kyse oli vain mukavasta rupatteluhetkestä. Niitä ei voi olla koskaan liikaa, ei vaikka mua verrattaisiinkin virtahepoon.

Kuntoilun jälkeen tapasimme leffaporukan paikallisen pubin terassilla. Pubivisailun mainos hymyilytti:

KON-SU-KIE-PRE

Sain suomen kielen äidinmaidossa. Valitettavasti isäni kaksikielisyys ei siirtynyt geeneissä seuraavalle sukupolvelle.

Suhteeni ruotsin kieleen oli pitkään hyvin kaksijakoinen. Kuulin ruotsia jatkuvasti ympärilläni ja sen opiskelu koulussa tuntui luontevalta. Silti protestoin teini-ikäisen angstilla, sillä mielestäni oli epäreilua, että ruotsi piti tahkoa vaikeimman kautta, vaikka olisin voinut saada sen kotoa ”ilmaiseksi”. Samalla mulle tolkutettiin, että ”sun TÄYTYY oppia ruotsi.” Pakkohan ei ole ennenkään motivoinut ketään.

Peruskoulussa ja lukiossa painotettiin liikaa kielioppia. Puhuminen jäi muotoseikkojen jalkoihin. Ruotsi loksahti paikoilleen vasta parikymppisenä yliopiston penkillä. Mahtava opettaja sai virkamiesruotsin tuntumaan… no ei nyt sentään seksikkäältä, mutta ainakin hyödylliseltä. Samoihin aikoihin reissasin usein systerini luokse Tukholmaan. Huomasin, että ruotsihan on tosi käyttökelpoinen kieli ja kaiken lisäksi ruotsalaiset ovat tosi joviaaleja kielensä suhteen. Tärkeintä, että toinen tulee ymmärretyksi. Virheistä viis!

Myös miehelläni on ruotsinkielinen isä, mutta heilläkin arki elettiin suomeksi. Lasten synnyttyä päätimme ottaa ruotsin kielen takaisin perheeseen.  Kimmokkeena oli siskoni perhe Ruotsissa. Näytti huolestuttavasti siltä, että serkuksilla tulisi olemaan yhteinen kieli vasta sitten, kun kouluenglanti tulisi tutuksi.

Lasten vahvin kieli on tällä hetkellä ruotsi. Suomen kielen ja kirjoittamisen kanssa päivittäin työskentelevänä  (uskokaa tai älkää, osaan oikeasti kirjoittaa;) riipaisi, kun toinen lapsista tokaisi aikanaan: ”Haluan, että pappa lukee,  kun tuo finska on niin vaikeaa ja mamma sinä et lue böcker på svenska.” En ole kuitenkaan huolissani suomen kielen asemasta perheessämme. Mielestäni on hyvä saada ensin yksi kieli vahvaksi ja toinen kulkekoon siinä rinnalla sen aikaa. Olemme tosin jo sopineet pikku-N:n kanssa, että hän saa korjata ruotsissa tekemiäni virheitä ja minä opetan hänelle suomea. Aikamoisen hyvä diili.

Opin tänään uuden sanan Folktingetin ruotsalaisuuden päivän vastaanotolla Helsingin kaupungintalolla: BJÖRNTJÄNST. Pitänee opetella huomenna joku yhtä hieno ja käyttökelpoinen.

Svenska Dagenin kunniaksi, jokavuotisena perinteenä jotain Markus Krunegårdilta:

Hemma börjar nästa dag.

Kun tahto on kohdallaan

Uhmaikä alkoi toisella jo syntymäpäivänsä aamuna, toisella hieman myöhemmin. Tahtoikä jatkunee ainakin 25 vuotiaaksi, jos ennusmerkit pitävät paikkansa. Välillä (lue: jatkuvasti) menee hermot, mutta silloin, kun tahto on kohdallaan, lapsukaiset pystyvät vaikka mihin suorituksiin.

Nousimme sunnuntai-iltana bussiin Rimforsassa. Pikku N ilmoitti haluavansa oppia sitomaan kengännauhat. Otin lenkkarin jalastani, pistin sen pojan syliin ja eikun tuumasta toimeen. Saavuttuamme Linköpingiin hän oli täysin oppinut solmija. 

Otan mallia lapsista ja yritän saada tahdon ja ajoituksen kohdalleen seuraavalla maratonilla. Tahto kun tuppaa jäämään tuskan jalkoihin siinä vaiheessa, kun kroppa haluaa huutaa pelin poikki. Lisään psyykkauksen treeniohjelmaani. Voin juosta mielessäni ratikassa istuessani, kahvia keittäessäni tai vaikka nukkumaanmennessäni. Noista kilometreistä ei irtoa kynsiä eikä henki pihise. Ne tulevat kuitenkin olemaan maratontreenini tärkeimmät. Ne, jotka vievät lähemmäksi tavoitetta. 

Linköpingin hämmentävin rakennus. Parkkitalon alakerrassa olevan yökerhon metakan ei luulisi häiritsevän heikkotekoisintakaan menopeliä. 

Unissajuoksija

Toipilaana juoksu rajoittuu Runner´s Worldin lukemiseen ja juoksusta haaveiluun.
Viime yönä juoksu tuli kuitenkin jo uniin asti.

Starttasimme mieheni kanssa puolimaratonille Ruotsissa varvastossuissa. Tarkoituksenamme oli käydä vaihtamassa lenkkarit jalkaan kesken ensimmäisen kilometrin läheisellä varastolla, jonne olimme jättäneet matkatavaramme. Se oli kuitenkin liian kaukana radalta, ojan ja pellon toisella puolen. Niinpä juoksimme pururata-, hiekkatie- ja asfalttimaastossa todellisilla paljasjalkaläpyttimillä.

Juoksijoiden perässä ajoi moottoripyöräparivaljakko. He eivät uskoneet, että olimme kilpailussa mukana. Niinpä saimme peränpitäjinä juosta jalankulkijoiden ja koiranulkoiluttajien joukossa. Juoksijaletkan pää oli jossain 50-100 metrin päässä.

En päässyt maaliin asti. Miss N:n kauhistuttava köhä keskeytti kilpailun. Kun jatkoin unia maton päällä tytön sängyn vieressä, muut juoksijat olivat kaartaneet unestani jo toisaalle.

Juoksun riemua kesähelteellä Tukholmassa.

Uimisen riemua Husbyssä

Husby on ollut viime aikoina runsaasti esillä, eikä kovinkaan mairittelevassa valossa. Rähinät poliisien kanssa, autojen polttamiset ja muut mellakoinnit ovat surullista luettavaa. Olemme uimareissuillamme tehneet pikaista tuttavuutta alueen kanssa päivänvalossa. Katujen nimet kuulostavat tutuilta: Imatragatan, Vilmanstrandgatan, Kotkagatan, Sibeliusgången...

Husbybadet on muutaman minuutin bussimatkan päässä sollentunalaisesta hotellista, jossa asuimme pääsiäisen aikaan. Tunsimme uimahallin jo entuudeltaan. Tällä kertaa olimme jopa tehneet perheellemme varauksen, jotta varmasti mahtuisimme uimahalliin juhlapyhien aikaan. Onni ei ollut kuitenkaan ennakkobuukkauksestakaan huolimatta puolellamme. Uimahallin ilmastointi oli levinnyt ja saimme kuulla siitä vasta paikan päällä. Olimme luvanneet lapsille uimareissun ja kamppeet oli eväitä myöten ahdettu reppuihin. Ei auttanut muu, kuin körötellä kohti Södermalmin Eriksdahlsbadetia.

Yritämme mahdollisuuksien mukaan mahduttaa Ruotsin reissuille uimaretken jos toisenkin. Länsinaapurissa useat aivan tavalliset kunnalliset uimahallit on varustettu vaikka millaisilla vastavirroilla, jättiliukumäillä, ulkoaltailla ja poreihanuuksilla. Lapsiperhe ei tunne uimareissun jälkeen oloaan ryöstetyksi, vaan hinnat ovat varsin kohtuulliset. Listan Tukholman kaupungin uimahalleista löydät TÄSTÄ.

Kiertelyä kirppiksillä

Matkailu on muuttanut hieman muotoaan lasten tultua kuvaan mukaan. Vielä kymmenen vuotta sitten Tukholman reissut olivat värikkäitä, kaikki aistit täyttäviä inspiraationhakumatkoja: brunsseja, lempimerkkien poistonurkkien penkomista, valokuvausta, ihmisten ihmettelyä, kävelyä, kävelyä, kävelyä...

Eläväisten lasten kaitsemiselta ympäristön havaitseminen on nykyään haasteellista ja shoppailu on keskitetty mainioille kirppiksille. Kävimme toki kirpputoreilla aiemminkin tekemässä satunnaisia löytöjä. Nyt vierailemme kuitenkin aivan eri osastoilla kuin 10 vuotta sitten. Etsimme hyväkuntoisia lastenvaatteita, lasten kirjahyllyyn ruotsinkielistä täydennystä sekä joitain mukavia, pieniä ja välillä isompiakin leluja, joista lapsukaiset ovat haaveilleet tai joita eivät edes tienneet olevan olemassakaan. 

En ole varmaan koskaan lähtenyt Erikshjälpenistä tyhjin käsin. Tukholman Erikshjälpen Spångassa on siedettävän junamatkan päässä keskustasta. Hinnat ovat muita vastaavia kirppisketjuja himpun verran edullisempia ja vaihtuvuus on hyvä. Jos päätät lähteä kirppisretkelle, tarkasta ensin aukioloajat. Erikshjälpen on avoinna vain osan viikosta. Niinä päivinä, jolloin ovet ovat suljettuina kaupankäynniltä, ihmiset tuovat säkkikaupalla uutta, hyväkuntoista myytävää. 

Siskoni kotikaupungin Erikshjälpenistä tarttui mukaani ihana parivaljakko 10 kruunulla (noin 1,20 €). Nancy ja Nikita muuttavat työpöydälleni kannettavan viereen potkimaan lisävauhtia työntekoon:

Olemme tehneet hyviä löytöjä myös Pelastusarmeijan Myrorna-liikkeistä (kutsumme kotoisasti myyriksi). Miss N:lle on tarttunut mukaan miltei käyttämättömiä juhlamekkoja passelilla hinnalla. Yksi rakkaimmista löydöistä on kuitenkin käyttämätön Monchhichi, joka istui yksin lintuhäkissä ja tuntui odottavan meitä. Rakastin Monchhichejä pienempänä ja vaikuttaa siltä, että rakkaus niihin on siirtynyt äidinmaidossa myös tyttärelle. 25 kruunua tästä oli mielestäni varsin sopiva hinta:

Emmauksen liike Slussenilla on jokaisella reissulla must, jos vain sattuu olemaan auki. Olemme löytäneet oikeita helmiä naamiaispuku- ja kirjaosastoilta. Viereisessä kellariliikehuoneistossa on oma vintage-osastonsa. Sitä kannattaa ehdottomasti vilkaista Götgatanin suunnalla pörrätessä.

Stockholms Stadsmissionin liikkeitä on ripoteltu ympäri Tukholmaa. Esimerkiksi Gamla Stanin liikkeessä myydään erityisesti antiikkia ja kulttuuritalon infomyymäläästä saa muun muassa ketjun omia  REMAKE-tuotteita. 

Pengomme kesäisin Tukholman pihakirppiksiä aina kun sellaisia sattuu tulemaan matkan varrelle. Olemme löytäneet tiemme kiinnostaville sisäpihoille seuraamalla sähköpylväsmainontaa, kauppojen ilmoitustauluja ja ulko-oviin teipattuja ilmoituksia. Samat viestintävälineet tuntuvat toimivan ihan täällä kotikulmillakin. 

Täytyypä taas tehdä kevään suuri raivausoperaatio ennen seuraavaa Siivouspäivää 25.5.2013. Laitan paljon ihanaa lastentavaraa kiertoon. Pistäpä siis jo kalenteriin merkintä oikean päivän kohdalle ja rastita kartasta Meritullinkadun päässä, numero 33:n kohdalla oleva aukio. Tule sinne kanssani myymään aarteita kaapistasi tai tutkailemaan josko jotain tarpeellista löytyisi. 

Saa nähdä koska Siivouspäivä monistuu tuonne lahden toiselle puolelle. Jos siellä muuten on jo jotain vastaavaa, vinkkaattehan siitä ihmeessä. 

Ystävänpäivän pikadeitit ruotsalaisen poliisin kanssa

Viisi päivää ja neljä lasta, välillä ulkona, liikaa neljän seinän sisällä. Halusin olla hetken aikaa yksin ja kuunnella hirmuisen hälinän sijaan jotain rauhoittavaa. Ei siis auttanut muu, kuin lähteä lipsuttelemaan nuoskan keskelle systerini lataama Spotifyn nostalgiapläjäys korvissa. Ohittamani kynttilöiden valossa kylpevä hautausmaa sopi illan juoksun rauhalliseen, aivot tyhjentävään tunnelmaan. Kaupunki oli kun kuollut kello yhdeksältä illalla. Ohitseni ajoi harvoja autoja, enkä juuri nähnyt kuin muutaman koiran ulkoiluttajineen sekä pari yöjuoksijaa.

Juostuani puolisen tuntia, poliisiauto pysäytti kesken Tears for Fearsin Mad Worldin. Olin niin hämmentynyt, etten saanut juuri sanaa suustani. En osaa myöskään sanoa, olivatko ruotsalaiset poliisit stereotypian mukaisesti komeita ja salskeita. Muistan vain, että toinen hoiti puhumisen, toinen ajamisen ja molemmilla oli biitti ylähuulen alla.

- Vet du vad gjorde du fel?

- Ööö...

- Du löpade mot rött ljus. För flera gånger.

- Ööö... Jaa...

- Vart är du på väg?

- Ööö... Öööö.. Till D______vägen.

- Det är ju långt bort.

- Joo.

- Ska du inte springa mot rött igen?

- Ööö... Juu.

Tein siis todella hyvän, ellen erittäin mallikelpoisen vaikutuksen. No, osasinpa ainakin vokaalit ja muistin juuri ja juuri systerini osoitteen. Myönteistä on se, ettei poliisilla ollut mitään parempaakaan tekemistä, kuin jututtaa punaisia päin lönkyttelevää, lauleskelevaa suomalaista ystävänpäivän iltana. 

14.2. 10 km + risat aikaan 55 min

Adam Lambertin versio Mad Worldista American Idolissa oli koskettava, alkuperäistäkin parempi:

Ystävänpäivä EI ole kaikille

Bonniers Konsthall mainosti eilen Dagens Nyheterissä. Koko sivun kokoinen, vaaleanpunainen mainos osui ja upposi:

ps. Yritän muistaa sydämen valittuja ja ystäviäni tästä lähtien ahkerammin pinkillä hötöllä, suklaalla ja pienillä yllätyksillä ympäri vuoden. Ajatuksissani olette jatkuvasti, myös tänään.

Semmeltisdag *)

Laskiaistiistai on Ruotsissa laskiaispullajuhla vailla vertaa. Vaikuttaa siltä, että ruotsalaiset ottavat muutenkin perinteensä suuremmalla vakavuudella kuin me suomalaiset. Systerini kotikaupungin parhaasta konditoriasta saa laskiaisena hädin tuskin muuta kuin täytettyjä pullia eri muodoissaan. No, eipä asiakkaat tiistain kunniaksi muuta juuri kyselekään.

Konditorian jonossa on laskiaistiistaina avaamisesta sulkemishetkeen asti jatkuvasti vähintään 20 asiakasta. Ostokset kuitenkin hoituivat käydessäni joutuisasti, sillä myyntiartikkeleita oli enää vain kaksi. Hillotäytteiset herkut oli myyty jo ennen yhtä lopuun. Riitti, että sanoi kuinka monta halusi, ja lisäsi perään tack. Huomasin, ettei hymyäkään välttämättä kaivattu. Omissa ostoksissani haastetaso oli vieläkin pienempi, sillä olisi riittänyt, että olisin osoittanut minkä laskiaispullakranssin halusin vitriinistä: "Den här semmelkranssen, tack."

Ensimmäisen kerran laskiaispullakranssia ostaessani olin pettynyt, sillä mielikuvani siitä oli aivan jotain muuta kuin se todellisuudessa on. Näin sieluni silmillä pullakranssin, jossa oli yhteen kohonneita pullia vieri vieressä renkaan muodossa. Maku päihittää kuitenkin muotoseikat. Mantelimassan, kerman ja pullan harmonia kutkuttaa yhä makuhermojani.

Ruotsalainen laskiaispullakranssi on nyt osa omaa laskiaisperinnettäni. Siinä on tarpeeksi syytä suunnata talvilomalla nenä länttä kohden.

*) tämä on puhtaasti tee itse -ruotsia 

Tästä sai kaksi lapsiperhettä vatsansa täyteen laskiaispullaa koko vuoden edestä.

Allt om Mat -lehden sivuilta löytyy mielikuvieni kranssi. Klikkaa tästä.

Kiire, kiire!

Eilisiltainen peruslenkki Kaivarin ympäri, tällä kertaa myötäpäivään, meni yhdessä suhauksessa. Mulla oli hurja hoppu kotiin katsomaan telkkaria. Nii-in, telkkaria totta tosiaan.

En ole koskaan ollut The Tonight Shown tai muiden vastaavien puhepläjäysten fani. SVT:n Skavlan on kuitenkin poikkeus. Se on yksi parhaita puheohjelmia ikinä. Norjan, ruotsin ja englannin kielen sekoitus on kakofonisen piristävää. Vieraslistasta ei välttämättä osaa arvata mitä ilta tuo tullessaan, sillä Skavlanilla on taito yllättää. Eilen aiheena oli mm. oman ajan menettäminen vanhempana ja lapsen tulon tuoma muutos elämässä. Aikamoisen ajankohtaista allekirjoittaneelle.

Fredrik Skavlan hoitaa joka kerta homman himaan ihanan hymyilevänä. Hitaan alun jälkeen ohjelma näytti taas parhaat puolensa. Tällä kertaa Skavlan tosin jäi statistiksi rockstara Robbie Williamsin varastaessa shown. Hyvän isännän tavoin hän antoi tilaa ja ohjasi keskustelua minkä vierailtaan kykeni. Muita vieraita olivat norjalainen kirjailija Karl Ove Knausgård, ruotsalainen sarjakuvapiirtäjä Martin Kellermann, brittikoomikko ja kirjailija Dawn French sekä Jon Bon Jovi, joka ei sen kummemmin esittelyjä kaipaa.

Mulla on erityinen syy siihen, miksi haluan katsoa Skavlanin livenä, en tallenteena. Tiedän, että systerini seuraa miehensä kanssa ohjelmaa samanaikaisesti Ruotsissa omalla kotisohvallaan kököttäen ja teetä hörppien. Välillämme olevista sadoista kilometreistä huolimatta tuntuu siltä, kuin tekisimme jotain yhdessä. Edes kerran viikossa, perjantaisin klo 22 Suomen aikaa.

pe 2.11. 

Kaivarin peruskiekka

6,2 km | 30:43 

keskinopeus 4:57 min/km

kuva: resume.se