Vuosi vuodelta tammi- ja helmikuu ovat mulle aina vain vaikeampia henkisesti. Mieli musteni tänä talvena samaa vauhtia kun pakkanen kiristyi, sillä keuhkoni eivät kestäneet ulkona juoksemista, ja kuntosalilla oli tavallista enemmän ruuhkaa. Lisäksi himassa oli jäätävää. Pysyttelin piilossa lämpimän peiton alla ja hain lohtua joululta säästyneistä suklaista, enkä jaksanut tehdä juuri mitään hyvinvointini eteen.
Ei ihmekään, ettää juoksut jäivät tästä syystä alkuvuodesta minimiin. Tuntui, etten ollut juossut askeltakaan, mutta todistettavasti pesukoneessa on kuitenkin pyöritetty munkin juoksuvaatteitani. Niinpä kiinnostuin, mikä onkaan mun käsitykseni vähäisestä juoksumäärästä.
Kaivoin tilastot Coroksen kätköistä ja yllätyin. Vaikka olenkin juoksennellut ilman sen suurempia suunnitelmia, kilometrejä on näköjään kertynyt silti tasaisesti viikosta toiseen. Keskimäärin kolmesta lenkistä viikossa olen saanut kasaan tammikuussa 90 kilometriä ja helmikuussa sata. Ja mä kun ajattelin, etten ole tehnyt mitään?!
Aamulla töihin juosten. Ilmalan ja Huopalahden välisellä juoksupätkällä on pitänyt jo jonkin aikaa varautua reittimuutoksiin.
Huomasin tämänpäiväisellä pitkiksellä ilokseni, että jokainen talven mittaan juostu kilometri tuntuu tulevan nyt moninkertaisena takaisin. Kroppani on saanut lepoa ja liikettä sopivassa suhteessa, eikä kuntoon päässyt tulemaan sen suurempaa notkahdusta.
Kevään myötä värit ovat palanneet ja fiilikset ovat kääntyneet päälaelleen. Olen kuin vasikka kesälaitumella. Yritän pitää juoksukilsojen lisäämisessä maltin mukana, jotta en ajaudu ojasta allikkoon, ja joudu vähentämään juoksua vähäistäkin vähemmäksi. Olisihan se mälsää, sillä suklaavarasto ammottaa tyhjyyttään, eikä aurinkoisia päiviä kannata tuhlata peiton alta kyräilyyn.
En ole ollut myöskään järin seurallinen talven mittaan. Teki hyvää käydä pitkästä aikaa pitkiksellä ystävän kanssa. Mörököllivaihe on selvästi loppumaisillaan.
Ei kommentteja