Inhoan pakkaamista yli kaiken. Välttelen siitä viime tippaan, ihan kun se siitä helpottaisi. Tarkoituksenani oli kyllä jälleen kerran hoitaa pakkausrumba ajoissa, mutta kun saavuimme perjantai-iltana väsähtäneenä ja hyvin juhlineina kotiin ystäviemme häistä, päätin herätä aamulla aikaisin pakkaamaan. Katamariini lähtisi lauantaina vasta aamukymmeneltä. Äkkiäkös sitä neljän hengen kamat pakkaisi yhden yön reissulle.
Aamulla kännykkä piippasi kymmentä yli seitsemän. Tekstarissa kerrottiin, ettei botskimme pääsisi lähtemään kovan tuulen vuoksi. Olimme luvanneet lapsille, että he pääsisivät odottamalleen minimaratonille heti Tallinnaan päästyämme. Jos ja kun meidän oli vaihdettava isompaan, myöhäisempään ja hitaampaan laivaan, lupausta ei voisi lunastaa. Mieheni soitti Linda Linen lipunmyyntiin tarkastaakseen, lähtikö aikaisempi kello kahdeksan laiva. Kylläpä vaan. Liput vaihdettiin sinne ja samalla aamun suunnitelmat heittivät aikamoista häränpyllyä.
Pakkasin hiki hatussa samalla kun mieheni kiskoi lapset ylös sängystä ja puki heidät. Mieheni lähti juoksemaan terminaaliin edeltä yhden matkalaukun kanssa. Me lähdimme lasten kanssa viiveellä. Kangertelevan alun jälkeen mukanamme ollut matkalaukku heitettiin vaunuun ja perheen kolmevuotias sai juosta vauhdikkaan vaunumatkan sijaan isoveljensä rinnalla minkä jaloistaan pääsi. Ja kyllähän nuo pääsivätkin.
Olimme terminaalissa seitsemän minuuttia ennen laivan lähtöä. Mieheni pidätteli lipputarkastajaa: "Kyllä loppuperhe sieltä tulee. Tulee ihan varmasti." Kai hän oli meille soittanutkin, mutta en uskaltanut riskeerata tyylipuhdasta paniikkijuoksuamme vastaamalla kesken kaiken kännykkään.
Jos ironialla olisi omat jumalansa, ne olisivat varmasti nauraneet meille katketakseen. Ehdimme nimittäin Mini Maratonille ajoissa huomataksemme, että edellisvuodesta poiketen nuorimmat juoksivat nyt viimeisinä, eivät ensimmäisten joukossa. Olisimme ehtineet Tallinkilla vallan hyvin. No, tulipahan karistettua aamuspurtilla juhlintajumitukset koivista.
Yö ennen maratonia oli infernaalinen. Meillä oli aikaa nukkua vain kuusi tuntia ja sen aikana nuorimmainen herätti mut 18 kertaa. Loppuvaiheessa vain itkin. Pääni oli hajota. Valo teki pahaa silmille ja äänet saivat pään räjähtämään. Olin kaiken lisäksi vähällä oksentaa. Vaikutti aivan migreenin oireilta.
Perhe määrättiin olemaan hiljaa. Tosi paikan edessä lapsetkin tottelevat, aivan kuten edellisenä aamuna shokkiherätyksen jälkeen laivalle juostessa. Mieheni pakoti mut syömään banaanin, vaikka millään ei olisi mikään uponnut. Halusin päästä juoksemaan, sillä tänne asti oli jo päästy. Nappasin särkylääkkeitä ja sain itseni sen verran tolpilleni, että päätin lähteä tunnustelemaan vointiani raikkaseen syysilmaan. Jos mulla olisi kunnon migreeni, tuo cocktail ei kyllä siihen auttaisi. Oli parasta selvittää asia - ja pää.
Jätimme osan tavaroistamme hotellin matkatavarahuoneeseen ja aloimme kävellä lähtöpaikalle. Pääni tuntui virkistyvän sen verran, että päätin lähteä yrittämään juoksua. En halunnut luopua juoksutakistani, sillä koko kroppa kärsi kylmänväreistä. Olin paahtua juoksun aikana, mutta silti se tuntui paremmalta vaihtoehdolta kuin viileä merituuli.
Juoksu oli tahmea koko matkan. Lasten ja heidän hoitajiensa heijaus kahdenkympin tietämillä auttoi hetkellisesti, mutta muuten juoksun riemu oli kadoksissa. Se oli varmaankin unohtunut pakata kiireessä matkatavaroihin Suomen päässä.
Tallinnan reitin varrella ei ollut ajanottokelloa, eikä järin julkisia aikarautoja talojen seinillä. Pystyin vain arvuuttelemaan vauhtiamme, mutta lopulta silläkään ei ollut merkitystä. Halusin vain pois. Onneksi mieheni juoksi rinnallani koko matkan, sillä muuten olisin varmaan lopettanut juoksun kesken.
Kolmenkympin jälkeen saimme kirittäjiksi tuoreilla jaloilla kirmaavat puolikkaan juoksijat. Se auttoi loppumatkan kitkuttamisessa. Maalissa olevaan vessaankin tuntui olevan kiirus, sillä geelit ja särkylääkkeet tyhjässä mahassa tekivät tepposensa. Reitin varrella oli vähän bajamajoja ja jokaisen edessä oli jonoa. En uskaltanut enää loppuvaiheessa pysähtyä venailemaan, sillä olisin varmaan nukahtanut seisaaltaani siihen paikkaan.
Tulimme maaliin ajassa 4:15:22. Tätä paremmalla ajalla olen ylittänyt maaliviivan vain kerran, Tukholmassa vuonna 2013. Silloin aika oli yhden sekuntin parempi.
Maratonit ykkösestä kahteenkymmeneenkahteen:
2017
22. maraton: 29 tunnin täsmäisku – Terwamaraton 2017
2016
21. maraton: Mykistävä ennätysjuoksu - Tallinn Marathon 2016
20. maraton: Koukattiin muuten Vantaankin puolelle - Helsinki Spring Marathon 2016
19. maraton: 105 kierrosta - IV APK-hallimaraton 2016
2015
18. maraton: Valopäitä radalla - Mikon Kirkkolaakso maraton 2015
17. maraton: Ensiavusta lähtöviivalle - Berlin Marathon 2015
2014
16. maraton: Punapukuisten jänisten peesissä Berliinin maratonilla - Berlin Marathon 2014
15. maraton: 140 litraa biojätettä ja muuta mukavaa maratonin varrelta - Stockholm Marathon 2014
14. maraton: Helteinen maratonrupeama Barcelonassa - Barcelona Marathon 2014
2013
13. maraton: Maisemareitti Berliinissä - Berlin Marathon 2013
13. maraton | 2. osa: Keskeyttäisinkö, jos tietäisin missä olen?
12. maraton: Siksakkia jättiläisten lomassa - Stockholm Marathon 2013
2012
11. maraton: Paniikkilähtö ja migreeni - Tallinn Marathon 2012
10. maraton | Myöhässä lähdöstä - Stockholm Marathon 2012 (pakkasmaraton)
2011
9. maraton | 10 kilsaa sinne, 10 tänne ja sitten sama uusiksi - Tallinn Marathon 2011
8. maraton | Peruskauraa - Stockholm Marathon 2011
2010
7. maraton | Ei enää ikinä - Stockholm Marathon 2010
2008
Ei asiaa lähtöviivalle | DNS - Stockholm Marathon 2008
2007
Ensimmäinen keskeytys | DNF - Stockholm Marathon 2007
2006
6. maraton | Raskaudesta uutta virtaa - Stockholm Maraton 2006
2003, 2004 ja 2005
3.-5. maraton | Toisenlaista turismia - Stockholm Marathon 2003, 2004 ja 2005
2001
2. maraton | Espooseen ja takaisin - HCM 2001
2000
1. maraton | Juoksuhulluuden uusi taso - HCM 2000