11. maraton: Paniikkilähtö ja migreeni - Tallinn Marathon 2012

Tallinnasta jäi niin hyvä maku suuhun, että halusimme sisällyttää sen kisakalenteriimme myös seuraavana vuonna. Lapset taas odottivat pääsevänsä uudemman kerran maratonia edeltävänä päivänä pidettävälle minimaratonille.

Inhoan pakkaamista yli kaiken. Välttelen siitä viime tippaan, ihan kun se siitä helpottaisi. Tarkoituksenani oli kyllä jälleen kerran hoitaa pakkausrumba ajoissa, mutta kun saavuimme perjantai-iltana väsähtäneenä ja hyvin juhlineina kotiin ystäviemme häistä, päätin herätä aamulla aikaisin pakkaamaan. Katamariini lähtisi lauantaina vasta aamukymmeneltä. Äkkiäkös sitä neljän hengen kamat pakkaisi yhden yön reissulle.

Aamulla kännykkä piippasi kymmentä yli seitsemän. Tekstarissa kerrottiin, ettei botskimme pääsisi lähtemään kovan tuulen vuoksi. Olimme luvanneet lapsille, että he pääsisivät odottamalleen minimaratonille heti Tallinnaan päästyämme. Jos ja kun meidän oli vaihdettava isompaan, myöhäisempään ja hitaampaan laivaan, lupausta ei voisi lunastaa. Mieheni soitti Linda Linen lipunmyyntiin tarkastaakseen, lähtikö aikaisempi kello kahdeksan laiva. Kylläpä vaan. Liput vaihdettiin sinne ja samalla aamun suunnitelmat heittivät aikamoista häränpyllyä.

Pakkasin hiki hatussa samalla kun mieheni kiskoi lapset ylös sängystä ja puki heidät. Mieheni lähti juoksemaan terminaaliin edeltä yhden matkalaukun kanssa. Me lähdimme lasten kanssa viiveellä. Kangertelevan alun jälkeen mukanamme ollut matkalaukku heitettiin vaunuun ja perheen kolmevuotias sai juosta vauhdikkaan vaunumatkan sijaan isoveljensä rinnalla minkä jaloistaan pääsi. Ja kyllähän nuo pääsivätkin.

Olimme terminaalissa seitsemän minuuttia ennen laivan lähtöä. Mieheni pidätteli lipputarkastajaa: "Kyllä loppuperhe sieltä tulee. Tulee ihan varmasti." Kai hän oli meille soittanutkin, mutta en uskaltanut riskeerata tyylipuhdasta paniikkijuoksuamme vastaamalla kesken kaiken kännykkään.

Jos ironialla olisi omat jumalansa, ne olisivat varmasti nauraneet meille katketakseen. Ehdimme nimittäin Mini Maratonille ajoissa huomataksemme, että edellisvuodesta poiketen nuorimmat juoksivat nyt viimeisinä, eivät ensimmäisten joukossa. Olisimme ehtineet Tallinkilla vallan hyvin. No, tulipahan karistettua aamuspurtilla juhlintajumitukset koivista.

Yö ennen maratonia oli infernaalinen. Meillä oli aikaa nukkua vain kuusi tuntia ja sen aikana nuorimmainen herätti mut 18 kertaa. Loppuvaiheessa vain itkin. Pääni oli hajota. Valo teki pahaa silmille ja äänet saivat pään räjähtämään. Olin kaiken lisäksi vähällä oksentaa. Vaikutti aivan migreenin oireilta.

Perhe määrättiin olemaan hiljaa. Tosi paikan edessä lapsetkin tottelevat, aivan kuten edellisenä aamuna shokkiherätyksen jälkeen laivalle juostessa. Mieheni pakoti mut syömään banaanin, vaikka millään ei olisi mikään uponnut. Halusin päästä juoksemaan, sillä tänne asti oli jo päästy. Nappasin särkylääkkeitä ja sain itseni sen verran tolpilleni, että päätin lähteä tunnustelemaan vointiani raikkaseen syysilmaan. Jos mulla olisi kunnon migreeni, tuo cocktail ei kyllä siihen auttaisi. Oli parasta selvittää asia - ja pää.

Jätimme osan tavaroistamme hotellin matkatavarahuoneeseen ja aloimme kävellä lähtöpaikalle. Pääni tuntui virkistyvän sen verran, että päätin lähteä yrittämään juoksua. En halunnut luopua juoksutakistani, sillä koko kroppa kärsi kylmänväreistä. Olin paahtua juoksun aikana, mutta silti se tuntui paremmalta vaihtoehdolta kuin viileä merituuli.

Juoksu oli tahmea koko matkan. Lasten ja heidän hoitajiensa heijaus kahdenkympin tietämillä auttoi hetkellisesti, mutta muuten juoksun riemu oli kadoksissa. Se oli varmaankin unohtunut pakata kiireessä matkatavaroihin Suomen päässä.

Tallinnan reitin varrella ei ollut ajanottokelloa, eikä järin julkisia aikarautoja talojen seinillä. Pystyin vain arvuuttelemaan vauhtiamme, mutta lopulta silläkään ei ollut merkitystä. Halusin vain pois. Onneksi mieheni juoksi rinnallani koko matkan, sillä muuten olisin varmaan lopettanut juoksun kesken.

Kolmenkympin jälkeen saimme kirittäjiksi tuoreilla jaloilla kirmaavat puolikkaan juoksijat. Se auttoi loppumatkan kitkuttamisessa. Maalissa olevaan vessaankin tuntui olevan kiirus, sillä geelit ja särkylääkkeet tyhjässä mahassa tekivät tepposensa. Reitin varrella oli vähän bajamajoja ja jokaisen edessä oli jonoa. En uskaltanut enää loppuvaiheessa pysähtyä venailemaan, sillä olisin varmaan nukahtanut seisaaltaani siihen paikkaan.

Tulimme maaliin ajassa 4:15:22. Tätä paremmalla ajalla olen ylittänyt maaliviivan vain kerran, Tukholmassa vuonna 2013. Silloin aika oli yhden sekuntin parempi.

Tallinnan maratonilta saamani paita on kaikkien aikojen lempijuoksupaitani. Se oli tyylikäs ja tuntui hyvältä päällä. Jouduin luopumaan siitä viimein tänä kesänä, sillä toivon ympärilleni toisenlaista tuoksumaailmaa, kuin tuo paita päällä oli lukuisten lenkkien jälkeen mahdollista. 


Maratonit ykkösestä kahteenkymmeneenkahteen:

2017
22. maraton: 29 tunnin täsmäisku – Terwamaraton 2017

2016
21. maraton: Mykistävä ennätysjuoksu - Tallinn Marathon 2016
20. maraton: Koukattiin muuten Vantaankin puolelle - Helsinki Spring Marathon 2016
19. maraton: 105 kierrosta - IV APK-hallimaraton 2016

2015
18. maraton: Valopäitä radalla - Mikon Kirkkolaakso maraton 2015
17. maraton: Ensiavusta lähtöviivalle - Berlin Marathon 2015

2014
16. maraton: Punapukuisten jänisten peesissä Berliinin maratonilla - Berlin Marathon 2014
15. maraton: 140 litraa biojätettä ja muuta mukavaa maratonin varrelta - Stockholm Marathon 2014
14. maraton: Helteinen maratonrupeama Barcelonassa - Barcelona Marathon 2014

2013
13. maraton: Maisemareitti Berliinissä - Berlin Marathon 2013
13. maraton | 2. osa: Keskeyttäisinkö, jos tietäisin missä olen?
12. maraton: Siksakkia jättiläisten lomassa - Stockholm Marathon 2013

2012
11. maraton: Paniikkilähtö ja migreeni - Tallinn Marathon 2012
10. maraton | Myöhässä lähdöstä - Stockholm Marathon 2012 (pakkasmaraton)

2011
9. maraton | 10 kilsaa sinne, 10 tänne ja sitten sama uusiksi - Tallinn Marathon 2011
8. maraton | Peruskauraa - Stockholm Marathon 2011

2010
7. maraton | Ei enää ikinä - Stockholm Marathon 2010

2008
Ei asiaa lähtöviivalle | DNS - Stockholm Marathon 2008

2007
Ensimmäinen keskeytys | DNF - Stockholm Marathon 2007

2006
6. maraton | Raskaudesta uutta virtaa - Stockholm Maraton 2006

2003, 2004 ja 2005
3.-5. maraton | Toisenlaista turismia - Stockholm Marathon 2003, 2004 ja 2005

2001
2. maraton | Espooseen ja takaisin - HCM 2001

2000
1. maraton | Juoksuhulluuden uusi taso - HCM 2000

Enkelit eivät tartu filmille

Kävin pitämässä tädilleni seuraa Jorvin sairaalassa sunnuntaiaamuna. Sen sijaan, että olisin hypännyt bussiin myös paluumatkalla, lähdin juoksemaan kotia kohden. Yksin juoksentelu sunnuntaiaamupäivän rauhassa Espoon kaduilla ja valtaväylien varrella ei ole lähelläkään sielun maisemaani. Kahden tunnin nipistäminen hektisestä lapsiperhe-elosta juoksulle tuntuu kuitenkin useimmiten aivan mahdottomalta. Näin sain kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Edessä oli 20 kilometriä asfalttia.

Juoksu oli puurtamista, kaikkea muuta kuin leppoisaa sunnuntai-ilottelua. Silti tällekin lenkille osui kaksi pysäyttävää kohtaamista, molemmat Keilaniemen tietämillä.

Juoksin loivaa mäkeä ylös ja huomasin yht´äkkiä, että fillari viiletti suoraan mua kohden. Ilmestyin pyörän eteen kaarteen takaa väärällä kaistalla. Pyöräilijä yritti arpoa kummalta puolelta mut voisi ohittaa. Pahimmassa tapauksessa hän joutuisi koukkaamaan pöpelikön kautta. Jähmetyin paikalleni ja näytin elekielellä, etten aio liikkua mihinkään suuntaan. Sain ohituksessa kauniin hymyn ja peukutuksen.

Pahoitteluni, että olin niin törppö. Skarppasin loppumatkan, enkä ainakaan huomannut aiheuttavani enää härdelliä siellä missä juoksin.

Vähän matkan päässä mut pysäytti hieman alle kaksikymppinen nainen:

"Sinun nenäsi ei kuulosta hyvältä." 
"Joo, se on ollut aika pahasti tukossa."

Nainen otti laukustaan Nessu-paketin.

"Tässä. Voit ottaa itse niin et saa minun tautejani. Oletko juossut jo pitkään?"
"On tässä varmaan jo jotain 12 kilsaa takana. Vielä pitäisi jaksaa 8 kilometriä kotiin." 
"Mitä jos et enää jaksa?"
"No sitten mä hyppään bussiin. Niitä kulkee täällä aika paljon."
"Onko sinulla varmasti tarpeeksi rahaa lippuun?"

Nainen alkoi kaivaa lompakostaan kolikoita. Olin hämmentynyt.

"On mulla kyllä bussilippu mukana, mutta kiitos vaan tarjouksesta... Hei saisinko mä ottaa susta kuvan?" 
"Miksi?"
"No ihan muuten vaan. Kun sä olit tällainen enkeli mun tukkoiselle nenälleni." 
"Ei, älä ota. Enkelit eivät tartu filmille." 

Toivon että tuo ihastuttava, kenties hieman jälkeenjäänyt nuori nainen tulee tapaamaan elämässään vain hyviä ihmisiä. Hänessä itsessään oli jotain tavattoman kaunista ja herkkää. Tuon tapaamisen jälkeen ei enää tehnyt mieli kuunnella musiikkia, vaan laitoin kuulokkeet juoksureppuuni. Annoin tilaa omille ajatuksilleni.

Su 13.9. | 20 km | 01:53:22 | 5:40 min/km








Juoksukauden paras 30-metrinen

Lasten koulumatkan varteen oli pystytetty aitoja ja nauhoja pitämään jalankulkijat poissa työmaalta. Pihakatu muistutti kaikesta raksasotkusta huolimatta pientä, kapeaa aidattua pätkää Barcelonan maratonilla

Palasin samaa reittiä ja nappasin kuvan kuvitteelliselta juoksureitiltäni. Raksamiehet kyselivät syytä kuvaukseen. Selitin heille, kuinka näen itseni siinä katsojien hurratessa. "Kyllä sä siitä voit juosta. Me luvataan hurrata."

Niinhän siinä sitten tehtiin. Otin kolmenkymmenen metrin spurtin ja tervehdin innokkaita hurraajia kädet kohti taivasta. Olin yhtä hymyä!

Hetken kuluttua paikalle juoksi aivan oikea juoksija. Kannustajat olivat päässeet heijauksen makuun: "Hyvin menee, jaksaa jaksaa! Kärki meni ohi jo aikaa sitten!" Hymy loisti tämänkin ohijuoksijan kasvoilta. Hurraajillekin kohtaaminen taisi olla yhtä tervetullut aamun piristysruiske. 

To 10.9. | aamuspurtti | 30 m | ajanotto unohtui