Kannatti sittenkin valita aamujuoksu

Arvoimme sunnuntaina kumpi meistä lähtee yö- ja kumpi aamujuoksulle. Mieheni kävi katsastamassa reitin iltaysiltä ja starttasin samalle polulle yhdeksän tuntia myöhemmin.

Ihmettelin, kun vastaani juoksi autuaasti hymyilevä (nuori)mies. Ja se hymy oli tarkoitettu selvästikin mulle. Hymy levisi korvasta korvaan, kun mies oli vihdoin kohdallani.
Ovatko trikooni revenneet?
Onko naama pilkullinen pusikoista singahtaneista ötököistä? 
Miksi ihmeessä tuo komistus hymyilee MULLE???

Keskustelumme tiivistettynä (alkuperäinen käytiin tuolla länsinaapurin kielellä):

- Hei, juoksitko sä nyt Tukholman maratonin?
- Joo...ooo. Miten niin?
- Oliko sulla sellainen vihreä juoksureppu?
- No joo, oli.
- Niin ja nämä samat vaatteet, eiks vaan?
- No joo joo.
- Kiitos sun mä pääsin maaliin. Ihan mieletöntä että mä pääsen kiittämään sua näin. 
- ??
- Joo kun mulla alkoi olla fiilis hukassa siinä 32 kilsan kohdalla. Mä kun asun ihan tässä lähellä Kungsholmenilla. Olis ollut tosi helppoa vaan kävellä himaan. Näin sut ja ajattelin, että sulla oli hyvä vauhti päällä. Niinkun siinä vaiheessa maratonia. Päätin lähteä seuraamaan sua.
- Ai jaa?
- Sitten aina juomapisteiden kohdalla mä ohitin sut. Sulla kun on eri tekniikka juomapisteillä. No sitten sä aina ohitit mut taas ja mä raahauduin sun perään. En enää pysynyt vauhdissa siinä 40,5 kilsan kohdalla, kun sä et enää pysähtynyt juomapisteille. Sitten mä ajattelin, että jos kerran tuo pääsee maaliin, niin kyllä mäkin.
- Olipas kauniisti sanottu ;)
- Eikun en mä tarkoittanut silleen...
- :D Olipa hauska sattuma, että olen just tänään täällä lenkillä.
- Etkö ole täältä?
- En, kun Helsingistä.
- Ohoh, onpa maailma pieni.

Olin otettu, että musta oli Micken kirittäjäpupuksi. Hullua, että noin 17.000 startanneesta juuri me kohtasimme radalla ja että tapasimme joitain viikkoja myöhemmin aamuseiskalta Tukholman kaupungintalon varjossa. Maailma on totisesti pieni, näin Micken sanoja lainaten. Ainakin lenkkipolulla.



Kaupunkijuhannus

Huomaan olevani pahasti keski-ikäinen, kun kaipaan "niitä vanhoja, hyviä aikoja", jolloin kaupunki oli juhannuksena ihan oikeasti autio. Sitä aikaa, jolloin pelasin kavereiden kanssa futista Mannerheimintiellä ja poliisi ohjasi harvat autoilijat kiertämään meidät väärän kaistan kautta. Tai sitä aikaa, kun etsimme hotellin respassa paniikissa turisteille ruokapaikkaa ja yritimme parhaamme mukaan kehittää heille jotain muuta tekemistä, kuin Seurasaaren juhannuskokkoilua.

Tänä juhannuksena keskustassa on ollut ihmisiä ja autoja välillä ruuhkaksi asti. Onneksi nukkumalähiössämme on saanut vielä tuta sitä todellista, hiljaista kaupunkijussia. Pääskyset ovat olleet illan kovaäänisimmät. 

Merihaka näkyi kaikessa komeudessaan (siitä voi olla toki montaa mieltä) lapsuudenkotini ikkunasta. Toivottavasti turistit ovat löytäneet juhannuksena tiensä Kulttuurisaunan lauteille. 


Unissajuoksija

Toipilaana juoksu rajoittuu Runner´s Worldin lukemiseen ja juoksusta haaveiluun.
Viime yönä juoksu tuli kuitenkin jo uniin asti.

Starttasimme mieheni kanssa puolimaratonille Ruotsissa varvastossuissa. Tarkoituksenamme oli käydä vaihtamassa lenkkarit jalkaan kesken ensimmäisen kilometrin läheisellä varastolla, jonne olimme jättäneet matkatavaramme. Se oli kuitenkin liian kaukana radalta, ojan ja pellon toisella puolen. Niinpä juoksimme pururata-, hiekkatie- ja asfalttimaastossa todellisilla paljasjalkaläpyttimillä.

Juoksijoiden perässä ajoi moottoripyöräparivaljakko. He eivät uskoneet, että olimme kilpailussa mukana. Niinpä saimme peränpitäjinä juosta jalankulkijoiden ja koiranulkoiluttajien joukossa. Juoksijaletkan pää oli jossain 50-100 metrin päässä.

En päässyt maaliin asti. Miss N:n kauhistuttava köhä keskeytti kilpailun. Kun jatkoin unia maton päällä tytön sängyn vieressä, muut juoksijat olivat kaartaneet unestani jo toisaalle.

Juoksun riemua kesähelteellä Tukholmassa.

Uni paras lääke on...

Kuvittelin, ettei tätä kesäflunssaa selätetä vällyjen alla. Voi kun olinkin väärässä. Luulin olevani eilen illalla jo voiton puolella, kunnes aloin täristä ja koko kropan läpi meni kylmiä väreitä. Kuumetta ei ollut edelleenkään.

Nousin aamulla herätyskellon ääneen puoli kuuden maissa. Nukahdin uudelleen istualtaan tyttäreni sängyn reunalle. Kun heräsin samasta asennosta tuntia myöhemmin, totesin ettei työnteosta tule mitään. Laitoin viestin esimiehelleni, autoin lasten tarhaan lähdössä ja painuin takaisin pehkuihin katselemaan hurjia unia.

Nousin sängystä yhden aikoihin uudestisyntyneenä. Vielä on vähän ontelo ja tukkoinen olo, mutta nyt olen sentään voiton puolella. Tein happihyppelyn lapsia hakiessa ja olo tuntuu huomattavasti paremmalta. Vietän illan prinsessoita piirtäen ja jauhelihapihvejä paistaen. Enköhän ole huomenna taas iskukunnossa!

Seuraavaksi pitää parannella itsensä sellaiseen kuntoon, että pääsisin taas lenkkipolulle.




Kesäflunssa kylässä

Tylsyyden tylsyys. Kesäflunssa iski yllättäen. Sitä se perjantai-iltainen futismatsin jälkeinen hyytyminen enteili.

Olen kauhea ihminen, kun suuntaan toimistolle joka aamu. Niistän omassa bunkkerissani ja röhin satunnaisesti hihaani (opittu lapsilta!). En ole kuumeinen, sillä eihän mulla kuume nouse kuin todellisessa taudissa. Niinpä en ole oman mittatikkuni mukaan niin sairas, että pitäisi jäädä kotiin makoilemaan. Tämä tauti kun ei kaada sänkyyn. Uskon, että kuka vaan voi saada tämän missä tahansa kulkuvälineessä tai terassi-istunnolla. Toki multahan sen saa varmaan helpoiten. Ei tarvitse edes tuoppia ostaa, ei itselleen eikä mulle.

Työpäivän verran jaksan tsempata. Taidan olla tehokaskin. Unelmoin sohva-kaukosäädin-hyvä kirja-teekuppi -sessiosta. Todellisuus on toista. Töiden jälkeen vien lapsukaisen uimakouluun ja polskin samalla toisen kanssa, kiirehdin tarhasta jalkapallokentän reunalle ja hyvällä lykyllä ehdin tunkea kauppareissunkin johonkin väliin. Virta hiipuu lopullisesti iltaan mennessä ja tässä vaiheessa olen jo rätti. Seuraavaksi siirryn nojatuolin hoiviin. En hoida iltasatuilua. Siihen en kykene. Ja huutaisinkin varmaan, korvat kun ovat tukossa.

Tiedä häntä, kauanko tätä kestää. Kesäflunssat kun voivat kestää aina jussista mätäkuun loppuun. Toivottavasti tämä ei ole yksi niistä. 

Huomasin tällaisen ilmoituksen kotimatkalla sähkökaapissa. Tästä tuli hyvä mieli. 
Toivottavasti hyväntekijäkin huomaa tämän! 

Kalkkilaivan kapteeni

Olen valkoinen. Aina. Oli aurinkoa tai sadetta, vain valkoisen sävy saattaa hieman vaihdella. Lapseni ovat samanlaisia, samoin mieheni. Vivahteet ovat kullakin omansa.

Saan kuulla liidunvalkoisista koivistani läpi kesän. Niihin ei väri tartu. Ei ihmekään, sillä eihän yöjuoksulla kuutamossa saa rajoja. Päivisin valitsen varjoisan puolen kadusta. Ja laukustani löytyvän aurinkorasvan kylkeä komistaa 50 tai vähintäänkin 30.

Olen tottunut olemaan oma, kalmankalpea itseni. On paljon helpompi leikkiä kummitusta, ihan läpi vuoden.

Yksi hauska asia vanhenemisen myötä on tullut: maksaläiskät poskilla. Olen saanut väriä!


Korkeasaaren reissulla serkusten mielestä kaikkein hauskinta oli rakentaa linnunpesää. 
Edellisellä kerralla voiton veivät muurahaiset ja tarhakaveri, johon sattumoisin törmäsimme.



Eiks sulla oo parempaa tekemistä?

Hanki hei kavereita! Et sä osaa juhlia? Joopa joo, kolmekymppiset kollikissat, aurinkoinen kesäpäivä ja aamusta alkanut kostea picnic ei ole maailman fiksuin yhdistelmä. Yöjuoksuni taisi häiritä kundeja pahemman kerran.

Juuri tuolla hetkellä en olisi halunnut tehdä mitään muuta. Kaiken lisäksi mulla on rakas ystävä odottamassa kotona, niin ja ne tuhisevat pikkuiset. Pistin Pinkin Get the Party Started -biisin soimaan täysillä ja jatkoin matkaa.

Maltoin pidättäytyä juoksusta tasan viikon. Hyvältä tuntui! Katruskan sanoin: Ihan parhautta!
6 km Kaivarissa | 35:00 | 5:50 min/km


Kävimme tänään katsastamassa Korkeasaaressa hiekanveistokilpailua. 
Kuvassa kanadalainen mestarinäyte. 

S-U-O-M-I-!!!

On tämä kanssa. Olen lopen uuvahtanut, vaikka mun ei edes tarvinnut juosta vesisateessa pallon perässä. Sen homman hoiti Suomen ja Valko-Venäjän maajoukkueet. Me vain katsoimme ja huusimme koko perheen ja ystävien voimin.

Olipa hieno kokemus. Tämä oli lapsille ensimmäinen kerta futismatsia katsomassa ja vieläpä Stadionilla. Suomen voitto kruunasi illan. Haitanneeko tuo, että se oli Valko-Venäjän oma maali.

Lapset jaksoivat ratikkareissun, mutta kun pääsivät omiin sänkyihinsä, nukkumatti selätti alta aikayksikön. En tainnut olla ainoa rättipoikki perheessämme.

Tunnelma oli korkealla ja kannustajien äänet katosivat varmasti ainakin loppuillaksi.

Stadion on yksinkertaisen upea ilmestys.

Jaksaa, jaksaa, jaksaa, jaksaa...

Oletko joskus lukenut maratonaiheisia kirjoja tai lehtijuttuja? Niissä on melko varmasti annettu yksi jos toinenkin vinkki maratonista selviytymiselle. Henkisellä puolella esiin on nostettu todennäköisesti oman mantran tärkeys. Mielestäni se on tuntunut hieman hassulta. Miettiä nyt ennakkoon jokin voimalause tai muu höpinä, joka pitää pään koossa....

... kunnes eräänä kauniina päivänä tajusin, että mullahan on ollut kaikki nämä vuodet oma hokemani. Olen laskenut tajuamattani lyhtypylväitä. Jossain muutaman sadan kohdalla yleensä havahdun siihen ja jatkan alitajuisesti laskemista läpi juoksun aina maaliin saakka. No, tapansa kullakin nollata aivot.

Kun kiinnitin huomiota tähän hämmentävään lyhtypylväsinventarioon, lopetin sen saman tien. Muutama maraton onkin sujunut tuskaisesti kuunnellen omaa, liitoksistaan repeävää kroppaani. Se ei ole helpoin tie maaliin.

Viime viikonlopun maratonilla huomasin hokevani yhtä ja samaa sanaa 17 viimeistä kilometriä. Ontossa päässäni kaikui jaksaa, jaksaa, jaksaa... Mieleni päätti jalkojeni puolesta. Ne jaksoivat. Ehkä seuraavalla kerralla lisään vaikeuskerrointa ja hoen samaa ruotsiksi.


En päässyt testaamaan jalkojani lenkkipolulle tänäänkään. Miss N järjesti järkyttävän kohtauksen isoveljen polskutellessa uimakoulussa. Syy olisi voinut olla mikä vaan, tällä kertaa aiheena oli uimalasit (huom, hän oli maakrapuna). Kohtaus vei myös multa mehut. Kuuma uimahalli ja sylissä rimpuileva lämpöpatteri on uuvuttava yhdistelmä. Keskityn siis tämän illan henkiseen juoksuvalmennukseen teekuppi kourassa sohvalla löhöten.



Maraton vain muistoissa ja rupena kaulalla

Kaulallani oleva hiertymä herättää kysymyksiä ja kauhistuneita ilmeitä. Juoksureppu hinkkasi maratonin mittaan aimo arven, joka alkaa pikkuhiljaa parantua.

Jalat sen sijaan voivat vallan mainiosti. Kaksi kynttä lähtee varmaankin muutaman viikon sisään, muuta mainittavaa ei sitten maratonvaivoista ole. Pystyin liikkumaan hyvin jo heti maratonin jälkeen. Nousu lattialta pizzapicnicillä sujui samaisena iltana hieman hitaanlaisesti, mutta muuten jaloissa ja pakaroissa ei ole ollut sen kummempaa tunnetta, kuin että olen juossut hieman pidemmän lenkin. Maanantaiaamuna sekin olotila oli kadonnut. Kaiken lisäksi koko alkuvuoden piinannut polvivaiva katosi juostujen kilometrien myötä. Outoa.

Kivuttomat, nopeasti palautuvat jalat ovat olleet ilonani vasta puolen tusinan maratonin verran. Ensimmäisen maratonin jälkeen reisilihakseni hohtivat tulikuumina puoli vuorokautta. Olisin voinut paistaa aamumunakkaat niillä. Toisen juoksun jälkeen vältin rappusia muutaman päivän. Kerta kerralta vaivat ovat onnekseni vähenneet. Lihasmuisti on ihmeellinen asia!

Kotiuduin pikkuisten kanssa uimakouluretkeltä vasta ysin uutisten aikoihin. Mielessä on poltellut koko päivän virkistävä yöjuoksu helteisessä Helsingissä. Ehkä on kuitenkin parempi levätä vielä tämä ilta, varsinkin kun nyt on ensimmäinen koti-ilta yli viikkoon. Systerini perhe tuli maratonmatkalta mukanamme ja kuten arvata saattaa, pieni kotimme täyttyi hetkessä neljän serkuksen riemusta, äänistä, majoista ja pukuleikeistä. Parin yhdessä vietetyn päivän jälkeen täällä on nyt taas hiljaista. Kaipaan heitä jo nyt. 



12. maraton: Siksakkia jättiläisten lomassa

Olen tarkasti ottaen 164,3 cm pitkä. Reilu lääkäri mittasi mut vuosi sitten, ja kehoitti oikein pinnistämään, jotta sai tulokseksi 164,5 senttiä. Se pyöristetään astmatesteissä lähimpään täyteen senttimäärään. Olen siis oikeastaan sittenkin 165 senttiä pitkä.

Mikä tänään sitten teki pituudestani merkittävän? Se, että päivän juoksulla oli hurjia jättiläisiä, ainakin näin noin 160 sentin korkeudelta katsottuna. Osuin epäonnekseni usean kainalon kohdalle ja varsinkin lähtökarsinassa hajumaailma oli kauhea. Sain osani AXE-dödöistä, kaiken maailman Kouroksista (juu, sitä käytetään yhä, 80/90-luku iskee takaisin!) ja ties mistä myskijohdannaisista. Tahdon hajuttoman maratonin, kiitos.

Lisäksi lukuisat jättiläiset piirittivät mut juoksun aikana liian usein. Vaikuttaa siltä, että jättiläisellä on usein juoksuystävänään toinen samanlainen. Blokkasivat niin, etten pystynyt kipittämään omia pieniä ompelukoneaskeliani ja kaiken lisäksi sain väistellä vatsani tasolla heiluvia isokokoisia lenkkareita. No, se on pelin henki jos lähtee maratonille. Tunsin vaan itseni tosi pieneksi, vaikka 1,65 metriä on varsin mainio mitta.

Pääsin maaliin 4:15 ja risat ajalla. En alittanut neljää tuntia, eli paljon jäi vielä parannettavaa. Juoksusta jäi kuitenkin hyvä mieli, sillä 32 kilsan kohdalla alkoi sataa kunnolla. Siihen asti sinnittelin sihisevillä keuhkoillani. Juoksu alkoi luistaa, vaikkakin hitaanlaisesti. Tunsin suurta juoksun riemua 10 vikaa kilsaa. Sellaista, jota en ole liian pitkään aikaan kokenut. 


Marathon Expon Asics-osastolta napattu kuva

Maratonit ykkösestä kahteenkymmeneenkahteen:

2017
22. maraton: 29 tunnin täsmäisku – Terwamaraton 2017

2016
21. maraton: Mykistävä ennätysjuoksu - Tallinn Marathon 2016
20. maraton: Koukattiin muuten Vantaankin puolelle - Helsinki Spring Marathon 2016
19. maraton: 105 kierrosta - IV APK-hallimaraton 2016

2015
18. maraton: Valopäitä radalla - Mikon Kirkkolaakso maraton 2015
17. maraton: Ensiavusta lähtöviivalle - Berlin Marathon 2015

2014
16. maraton: Punapukuisten jänisten peesissä Berliinin maratonilla - Berlin Marathon 2014
15. maraton: 140 litraa biojätettä ja muuta mukavaa maratonin varrelta - Stockholm Marathon 2014
14. maraton: Helteinen maratonrupeama Barcelonassa - Barcelona Marathon 2014

2013
13. maraton: Maisemareitti Berliinissä - Berlin Marathon 2013
13. maraton | 2. osa: Keskeyttäisinkö, jos tietäisin missä olen?
12. maraton: Siksakkia jättiläisten lomassa - Stockholm Marathon 2013

2012
11. maraton: Paniikkilähtö ja migreeni - Tallinn Marathon 2012
10. maraton | Myöhässä lähdöstä - Stockholm Marathon 2012 (pakkasmaraton)

2011
9. maraton | 10 kilsaa sinne, 10 tänne ja sitten sama uusiksi - Tallinn Marathon 2011
8. maraton | Peruskauraa - Stockholm Marathon 2011

2010
7. maraton | Ei enää ikinä - Stockholm Marathon 2010

2008
Ei asiaa lähtöviivalle | DNS - Stockholm Marathon 2008

2007
Ensimmäinen keskeytys | DNF - Stockholm Marathon 2007

2006
6. maraton | Raskaudesta uutta virtaa - Stockholm Maraton 2006

2003, 2004 ja 2005
3.-5. maraton | Toisenlaista turismia - Stockholm Marathon 2003, 2004 ja 2005

2001
2. maraton | Espooseen ja takaisin - HCM 2001

2000
1. maraton | Juoksuhulluuden uusi taso - HCM 2000

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa


=
vatsalla jännitystä
jumittavia jalkoja
epävarmuutta
unettomuutta
valinnanvaikeutta
juoksukamojen pakkausta
lastenhoitajien briifausta
viimehetken tankkausta
vessassa juoksua
kellon tuijotusta
muuten vaan panikoimista

En ole valmis, mutta enpä ole ollut aiemminkaan. Ei kun menoksi!