Mielitekoja



Berliinin maratonilla on helppo seurata reitillä etenemistä muutenkin, kuin virallisten kilometripylväiden mukaan. Jokaisella kilometrillä, myös sillä ensimmäisellä, on varmasti joku, joka heiluttelee lappua, jossa kerrotaan kuinka monta kilometriä on jäljellä siihen hetkeen, kun saa ottaa tuopin huulilleen. Vaikka olutta ei yleensä kaipaisi kisan jälkeen, viimeistään 24. kyltin jälkeen kitalaessa alkaa napsua. Jos sen lisäksi joutuu olutpullopuvussa juoksevan ohittamaksi, mieliteko saattaa kasvaa kilometri kilometriltä infernaaliseksi. 

Mun on tehnyt mieli lakua jo 30 maratonilla. Sillä ensimmäisellä en tajunnut haaveilla muusta, kuin maaliinpääsystä. Laku on itse asiassa tärkeysjärjestyksessä kolmantena kisaan mukaan otettavissa juoksukamoissa. Sitä edelle kirii ainoastaan lääkkeet ja lenkkarit. Ilmeisesti olisin valmis juoksemaan maratonin vaikka alasti, kunhan juoksutossut on sopivasti kiristetty, lääkkeet otettu ja maalissa lakua odottamassa?!


Viime viikonloppuna jaksoin maksimivauhtiraaston loppuun saakka, sillä tiesin pääseväni pian kotiin juomaan kaakaota. Mistä mielen sopukoista sekin tuli? 

Lakuhimon rinnalle nousi kuudennella maratonillani yllättävä kilpailija, valkoiset, isot voipavut. Mielihimo vaivasi myös kisojen ulkopuolella, aina raskauden puoleenväliin saakka. Tuon jälkeen papuhimo on hellittänyt ja iskee enää satunnaisesti lenkkipolun ulkopuolella. 

Mielitekoja iskee myös ihan tavallisillakin lenkeillä. Syön muroja vain satunnaisesti, mutta muutama viikko sitten juoksin pitkiksen viimeiset kuusi kilometriä Corn Flakes -paketti silmissäni. Muroista oli tulla oikea pakkomielle. Onneksi olin napannut maksukortin mukaani lenkille, joten lopetin juoksun lähialepan ovella. Keräsin syliini muropaketin, maidon ja omenasosetta. Söin niitä alkupaloiksi ennen kuin istahdin suihkun jälkeen mieheni valmistamalle päivälliselle. 


Mieliteot ovat yhteydessä energia- ja nestetasapainoon. Tankkasin eilen kahden lounaan verran ennen maksimivetotreeniä. Varmastikin Bali Brunchin maittava lounas vaikutti siihen, että treeni sujui loistavasti, eikä puhti loppunut kesken. Annos oli muuten tosi kaunis, vaikka en ehtinytkään sitä nälältäni kuvaamaan. Käy itse testaamassa: https://www.balibrunch.com

Yleensä kestän mielitekojeni kanssa kotiin tai maaliin saakka, mutta olenpa kerran kesken kisaa pöllinyt maratonia seuraamassa olevalta naiselta Cokista. Onneksi pullo oli kookas ja hänellä oli mukeja iso pino, joten varmasti hänen maratoonarikavereillensakin jäi oma osansa. Tosin sillä hetkellä en loksauttanut ajatustakaan muiden tarpeille. Mulla oli omassa kuplassani vain minä itse ja omat mielitekoni. Niin ja ne neljää viimeistä kilsaa, joita en olisi omasta mielestäni pystynyt juoksemaan ilman Cokis-buustausta. Tuolla hetkellä ei edes ajatus maalissa odottavasta (alkoholittomasta) oluesta voinut pelastaa tilannetta. Mieliteko oli täytettävä tässä, nyt ja heti.


Toki haaveilen lenkillä kahvista ja leivoksistakin, mutta suurin mieliteko on usein raikas, kylmä vesi. Kannan hyvin harvoin muulloin kuin kesähelteillä vettä mukanani pitkillä lenkeillä. Janon iskiessä on ollut helppo käväistä vaikkapa kahvilassa hörppäämässä hieman vettä. Näin korona-aikaan meininki on kuitenkin toinen, joten olen suosiolla pakannut juoksuliiviini myös vettä pitkiksille.

Mieliteot kielivät energia- tai nestevajeesta mutta myös siitä, että suurimman rasituksen hetkellä olen tylsistynyt ja erittäin altis ulkoisille ärsykkeille. Eräänkin pitkiksen loppuvaiheessa näin Musiikkitalon isolta mainosnäytöltä omakotitalon kokoisen Big Macin. Aloin ihan tosissani suunnitella loppureittiä uusiksi siten, että voisin koukata himan kautta ja napata lompakon mukaani, jotta pääsisin hampurilaisostoksille. Onneksi en antanut mieliteolleni periksi, vaan kaarsin Töölönlahtea kiertämään. 

Viisi kilsaa myöhemmin ruoka oli kotona valmiina odottamassa, eikä sen jälkeen tullut mieleenkään lähteä pikaruokaostoksille. Olin voittanut mielitekoni 6–0. Tai ehkä 6–3, sillä olin sen pienoisen hetken verran valmis antamaan periksi.

Ei kommentteja