Piipahdin heti aamusta ulkona saattamassa skidin autolle. Kyyti odotti jo poitsua, joten pistimme jalkaa toisen eteen rivakkaa tahtia. 350 metrin matkalla sain keuhkoni ylikierroksille, eikä hengityksen tasoittumiseen riittänyt edes matelu takaisin himaan. En ole selvästikään kunnossa, enkä ollut kyllä eilenkään.
Mulla on ollut viitisen viikkoa rankkoja rupeamia monella rintamalla, ja perheen potemat flunssat ovat jäänyt pyörimään päälleni sellaiseen ärsyttävään olotilaan, etten ole kipeä, mutta en ole täydessä terässäkään.
Mulla oli loppuviikko duunista vapaata ja ensimmäinen vapaapäivistä meni suurimmaksi osin kipeän skidin kanssa peiton alla telkkaria tuijottaen. Perjantaina oloni oli taas mitä mainioin ja päätin lähteä sittenkin juoksemaan Vantaan maratonin, kun kerran oli peräti debyyttini SAULin SM-maratonilla. Olikohan toinen puoli tervettä oloa vain pelkkää itsesuggestiota?
Pääsin kuivin jaloin kisapaikalle, mutta maratonilla saatiin taivaalta kylmää kyytiä. Kaatosade ei mua kyllä sen kummemmin häirinnyt kuin vasta lopettaessani juoksun.
Lähdin aika kylmiltään maratonille. Henkiselle puolelle olisin tarvinnut lisäjuoksukertoja syyskuulle, mutta itse maratonviikko meni mukavasti omalla painollaan, oikeastaan tulevaa koitosta sen kummemmin jännittämättä. En ollut muistanut testata geelejä ja energiapalleroita ennakkoon, hyvä kun muistin edes käydä ostamassa ne lähikaupasta. Onhan näitä maroja jo takana sen verran, ettei perinteisten rituaalien pois jättäminen järkytä sen kummemmin tulevaa suoritusta. (Kunhan muistan laittaa ensin lenkkarin oikeaan jalkaan, homma on hallussa :)
Olen syönyt sen verran kuin on tuntunut hyvältä, lakuakin oli mies varannut mulle jemmaan. Toki olisihan maratonia edeltävänä iltana normaalisti nauttimani suklaavanukas maistunut tälläkin kertaa, mutta ei sen puuttumista enää lähtöviivalla tullut muisteltua.
Numerolappu eteen ja taakse. Olisi ollut huoltajillekin omat lipuskat. Ensimmäisellä kerralla SAULin SM-kisoissa kaikki oli uutta ja jännää.
Aamulla oli tavallisen väsynyt ja jännittynyt olo. Just sellainen, joka edeltää jokaista maratonia. Olin illalla ylivirittyneessä tilassa, eikä uni-ikkunasta ollut tietoakaan. Sänkyyn kömpimisen sijaan aloin järjestellä kotia. Tuli sama fiilis kuin opiskellessa, kun pitäisi lukea tenttiin, siivousinto vie ajan lukemiselta. Pysyin kuitenkin rauhallisena. On sitä ennenkin tullut nukuttua ennen maraa huonosti tai yö on jäänyt pätkäksi. Kokonaisuudella on merkitystä ennemminkin kuin yksillä yöunilla. Vaikka kyllähän tulevat 42 kilometriä alkoivat tuntua mielen sopukoissa pitkältä matkalta juostavaksi.
Kaiken kiireen keskellä juoksu on jäänyt tavallista vähemmälle ja Garminin kisaennusteet ovat huonontuneet päivä päivältä, mutta tiedän hyvin, ettei kunto ole täysin kadonnut elokuisesta. Enkkoja en missään nimessä olisi ollut havittelemassa, mutta perusjuoksu 3:58–4:06 aikahaitarissa tuntui hyvinkin mahdolliselta. Siitäkin huolimatta, että varsinainen kuntohuipun metsästys on jäänyt täysin arjen jalkoihin.
Uskalsin lähteä juoksemaan 5:23-5:30 keskarilla jo heti alusta. Negatiivinen splitti ei ole mun juttuni, joten pistän kisoissa alussa säästöön minsoja toista puolikasta varten. Juoksu tuntui yllättäen viikon mittaisen juoksutauon jäljiltä helpolta ja kivalta. Tuota hokemaa juoksufrendini Satu viljeli eilen niin ennen juoksua kuin myös sen jälkeen. Sai mutkin uskomaan siihen, ainakin yhden kiekan ajaksi.
*Mainos Time to Fly Suomi* HOKAn Mach X:t kuivumassa kylppärissä juoksun jälkeen. Näiden takia maraton ei tyssännyt alkuunsa, vaan olisivat toimineet kisatossuina mainiosti maaliin saakka.
Sykkeet olivat maltillisesta vauhdista huolimatta yllättävän korkealla. Pistin sykkeet kellosta piiloon ja jatkoin juoksua.
Jossain vaiheessa tajusin, että soittolista oli jotain aivan muuta, kuin olin edellisiltana ladannut Spotifyhin. Kaksi biisiä vuorotteli kerta toisensa jälkeen, ja nekin piti aina laittaa erikseen päälle kuulokkeistani. Päässäni kivisti muutenkin, enkä todellakaan kaivannut siihen The Chainsmokersin + Halseyn Closetia ja Clean Banditin + Zara Larssonin Symphonya. Yhdeksän kilsan kohdalla oli pakko pysähtyä ja kaivaa känny takataskusta ja etsiä joku vanhoista juoksusoittolistoista saattamaan mut kunnialla maaliin. Uudet biisit eivät kuitenkaan vieneet jomotusta pääkopasta.
Vantaan maratonin expossa oli ostettavissa niin Hokia kuin Otson smurffipaitojakin.
Ja vaikka mitä muuta!
13 kilometriä oli mulle kisan todellinen käännekohta. Olin toki jo kilometritolkulla tajunnut alitajuisesti etteivät keuhkoni ole kunnossa, mutta vasta tässä vaiheessa myönsin sen viimein itselleni. Olin keskittynyt aikuisurheilijoiden SM-mitalin metsästämiseen, mutta nyt oli pakko myöntää tosiasiat. Vedin astmapiipusta kilometrin välein ensiapua keuhkoille. Tyhmää. Tuosta saa vain sydämen rytmihäiriöitä riesakseen.
Kävin kauppaa itseni kanssa: jos seuraavalla kilsalla hengitys olisi helpompaa, jatkaisin loppuun asti. Niitä kilsoja sitten odottelin seitsemän kilsan verran. Juoksin puolimaratonin ajanoton yli, otin numerolapun rinnastani, enkä jatkanut matkaa kolmannelle kiekalle. Itkuhan siinä tuli. V*t*t*s oli järisyttävä. Kyyneleistä ei ollut tulla loppua.
Melkein unohdin laittaa ajanoton pois päältä.
Jossittelin eilisen illan, sehän on ihan luonnollista. Varsinkin, kun huomasin että moni muukin oli joutunut keskeyttämään, ja palkintopallille olisi päässyt ihan vain maaliviivan määräajassa ylittämällä. Jossit sinne ja tänne eivät kuitenkaan muuttaneet tosiasiaa. Keskeytys oli oikea ratkaisu.
Onneksi tiedän millainen kipu ja paha olo kuuluu lajiin ja mikä ei, joten osasin lopettaa juoksun omasta päätöksestäni, ilman sen suurempaa dramatiikkaa. Jos en olisi lopettanut leikkiä puolikkaan kohdalla, olisin varmasti päätynyt kuormittamaan ensiapua omalla tyhmyydelläni. Niin, tyhmyydelläni, sillä sitähän se olisi loppupeleissä ollut. Omalla terveydellään venäläisen ruletin pelaaminen.
Keljutus näkyy varmastikin päälle päin, eikö vaan?
Velloin itsesäälissä, vaikka oikeastihan mulla on asiat ihan hyvin:
- Mulla oli ihania juoksufrendejä tukenani. He välittivät miten voin.
- Tulin omin jaloin kisoista kotiin.
- Mulla oli treffit rakkaan perheeni kanssa lempparihampurilaisravintolassa.
- Nukuin megapitkät päikkärit.
- Katsoin loistavan leffan (Ténor) osan perheestä kanssa ennen kuin menin takaisin nukkumaan.
Mitä nyt maraton jäi tältä vuodelta lopulta saavuttamatta.
Keskityn seuraavat viikot itseni palautteluun ja lääkärissäkin ehdin jo käydä. Tutkimukset jatkuvat keuhkojen ja astman osalta, eli olen hyvissä käsissä. Ja eilisen jossittelun keskellä ehdin ilmoittautua jo seuraavalle maratonillekin.
Unet ovat maittaneet. Sänky on ehdottomasti kodin houkuttelevin paikka just nyt.
Ei kommentteja