Tavisjuoksijan vaihdevuodet

Maratonharrastukseni sai tavoitteellisen sävyn yhdeksän vuotta sitten, 44-vuotiaana. Kroppani ja pääni joutuivat aivan uudenlaiseen myllytykseen. Samaan syssyyn törmäsin mitä oudoimpiin oireisiin, jotka laitoin vuosia treenin piikkiin. Tutkimustuloksia tutkailleiden lääkäreiden mukaan syynä oli stressi, sillä mikään muu ei niitä selittänyt. Pari vuotta sitten oireeni saivat odottamani diagnosin. Gynekologi kuittasi yhden toisensa perään vaihdevuosioireiksi. 

Kuin kaksi eri ihmistä: juokseva minä vs. minä juoksutauolla

Juoksin edellisen kerran yli viikko sitten torstaina. Itse asiassa juoksin silloin kolme kertaa. Otin ensin puolipitkän juoksupyrähdyksen junaan, sillä kuten niin useasti aikaisemmin, aika tuntui viilettävän nopeutettuna ennen reissuun lähtöä. Toisen kerran kipitin kilometritolkulla kynnystestissä ja kolmannen kerran spurttasin täysillä urheilukentällä pesäpallon tuoksinnassa. 

Ikä ei ole vain numero

Viime vuosina aina synttäreideni aikaan olen saanut kuulla sieltä ja täältä, että "muista, että ikä on vain numero". Toki ymmärrän ajatuksen toteamuksen takana, mutta inhoan sitä yhtä paljon kuin lausahdusta "hei, sun pitää ymmärtää, pojat on poikia".