Maratonharrastukseni sai tavoitteellisen sävyn yhdeksän vuotta sitten, 44-vuotiaana. Kroppani ja pääni joutuivat aivan uudenlaiseen myllytykseen. Samaan syssyyn törmäsin mitä oudoimpiin oireisiin, jotka laitoin vuosia treenin piikkiin. Tutkimustuloksia tutkailleiden lääkäreiden mukaan syynä oli stressi, sillä mikään muu ei niitä selittänyt. Pari vuotta sitten oireeni saivat odottamani diagnosin. Gynekologi kuittasi yhden toisensa perään vaihdevuosioireiksi.
(En jaa tässä postauksessa vaihdevuosia pre-, peri- ja postmenopaussiin, vaan käytän sanaa vaihdevuodet läpi tekstin.)
Oireet
Ensimmäinen oire kuulostaa todella oudolta. Tunsin oman luurankoni, toisiinsa kiinnittyneet luut ihon ja muun fyllingin alla. Tätä on vaikea edes kuvailla, mutta ymmärrät varmasti miksi olin ihmeissäni.
Oireita tuli vuosien mittaan aina vain uusia ja osa on pysynyt pitkään matkassa, osa kadonnut kertakäynnin jälkeen. Onpa myös oireita, jotka ovat tulleet moikkaamaan vuosien tauon jälkeen. Näistä esimerkkinä sydämen muljahdukset, sellaiset, jotka tuovat mukanaan kuolemanpelon ja onton tunteen rintaan. Näitä tutkittiin parisen viikkoa sitten kuuden ja puolen vuoden tauon jälkeen. Lopputuotteena tiedän taas leposykkeeni. Asia kuitattiin ratkaisemattomana.
Mulla on tutkittu suolistoa, päätä, kilpirauhasta ja vaikka mitä. Olen kärsinyt aivosumusta ja muistin heikkenemisestä, ihokin on ollut kipeä. Olen räjähdellyt tavallistakin herkemmin, palautunut treeneistä hitaammin ja ollut koko ajan kuolemanväsynyt. Varsinaisia kuumia aaltoja mulla ei ole ollut, mutta olen toki tuntenut itseni liian kuumaksi kroppaani.
Kuukautisten muuttumisesta epäsäännölliseksi tai loppumisesta olisin varmastikin osannut epäillä vaihdevuosia, mutta hormonikierukka oli poistanut ne kartalta jo vuosia aikaisemmin. Mikä mut sitten herätti hakemaan apua? Mulla on supervoima, kykenen nukkumaan missä ja milloin vaan. Nukahdan hetkessä. Kun äänikirjan kuuntelu ei enää auttanut nukahtamiseen ja heräsin joka ikinen yö 3:42, enkä saanut enää unta, tajusin hakea apua.
Onnekseni työnantajallani oli erittäin antelias työterveyshuoltosopimus ja pääsin miltei samalta istumalta gynekologin pakeille. Ja sinnehän mun kuuluikin päästä, sillä tämä jos mikä vaikutti mun työkykyyni. Tai oikeastaan, hoidin kyllä työni, mutta siihen mun kaikki energiani sitten kuluikin.
Etätöihin uppoutuneet
Työelämä ja vaihdevuodet, siinäpä vasta yhdistelmä. Täydellisessä maailmassa vaihdevuodet olisivat muiden elämänvaiheiden tapaan palasia suuressa kokonaisuudessa. Sellaisia, joista uskallettaisiin puhua.
Sen sijaan vaihdevuodet tuntuvat olevan jättikokoinen elefantti posliinikaupassa, jonka olemassaolon osa tajuaa, mutta sulkee siltä silmänsä. Jotkut ummistavat ehkä siksi, että alkaa liipata itseään turhan läheltä. Osa ei yksinkertaisesti tiedä vaihdevuosista yhtään mitään ja ne jotka osaavat aavistaa, saattavat luottaa siihen, että ehkä myös kyseinen henkilö joskus itse tajuaa oireidensa syyn.
Mutta huomaavatko esihenkilöt välttämättä muutosta naispuolisen työntekijän käytöksessä tai jaksamisessa kuin vasta siinä vaiheessa kun alkaa kuulla kuiskutusta muilta työkavereilta? Jos johto, esihenkilöt ja työntekijät käyvät kääntymässä toimistolla vain kerran viikossa muodon vuoksi, heiltä jää todelliset kohtaamiset kokematta. Läppärin ruudun läpi kun ei saa samaa millään aikaiseksi kuin kasvotusten samassa tilassa.
Kun tiimin tärkein linkki onkin koko ajan ärtynyt ja aivosumun uuvuttama, esihenkilö ei ehkä uskallakaan ottaa jaksamiseen liittyviä huolenaiheita puheeksi, työkavereista puhumattakaan. En tässä kuitenkaan peräänkuuluta vaihdevuosikortin iskemistä pöytään, vaan keskustelua, joka ehkä herää kysymyksestä "Kuinka sinä ihan oikeasti voit?"
En osoita syyttävää sormeani esihenkilöiden suuntaan. Kyky ottaa vaikeat asiat puheeksi ja siihen tarvittava herkkyys saattaa olla hukassa. Jos ei ole hajuakaan, mistä voisi olla kyse, ei ehkä ajattele olevansa avainasemassa. Naisen omaa vastuuta asiasta ei myöskään pidä unohtaa. Jos työ sujuisi vaikkapa työaikajoustoilla sutjakkaammin, hänen on kyettävä avaamaan suunsa, oli aihe kuinka herkkä tahansa.
Mutta miksi avaisit suusi, jos et edes tajua että oireillesi on looginen syy, niitä on mahdollista lievittää ja voit vaikuttaa itse siihen, miten arki oireiden kanssa tai niistä huolimatta sujuu.
Välimietintää: muutosneuvottelujen pelinappuloina?
Mut poistettiin organisaatiokaaviosta 1,5 vuotta sitten käydyissä muutosneuvotteluissa. Olen pohtinut usein sen jälkeen, kuinka moni nainen tulee valituksi lopputiliä jaettaessa sen vuoksi, että vaihdevuosioireet ovat saattaneet vaikuttaa hetkellisesti heidän tuottavuuteensa, jaksamiseensa tai mielenlaatuun. Tai pelätään alitajuisesti, että nainen alkaa lähestyä sitä ikää, jolloin oireita saattaa tulla.
En sano, että näin olisi ollut minun kohdallani, saati yleisesti pois potkituilla, mutta pistää silti mietityttämään. Varmasti netin syövereistä löytyy tutkimustietoa asiaan liittyen, mutta pidättäydyn mutu-tuntumalla kirjoittamisessa. Heitän ilmaan kysymyksiä, joihin en edes aio vastata. Ärsyttävää, eikö vaan!
Ärsytyskerrointa kasvattaakseni kerron, että mulla on tähän aiheeseen liittyen teoria, jolla olen viihdyttänyt opiskelijakavereitani. En kuitenkaan uskalla siitä julkisesti kailottaa, joten jos sua kiinnostaa tietää mikä se on, vedä mua hihasta kun nähdään kisoissa tai lenkkipolulla.
Uskaltaako asian ottaa puheeksi?
Nykyisen esihenkilöni sanomana olisin varmastikin purskahtanut kyyneliin siitä ilosta, että musta välitetään. Olisimme varmasti keksineet yhdessä mulle seuraavan stepin, jolla saisin helpotusta arjen sujuvuuteen. Usealta muuta työhistoriani esihenkilöltä en olisi sietänyt asiaan puuttumista. Ehkäpä jo heidän sukupuolensa, mutta myös keskinäisen kommunikointitapamme vuoksi. Olisin tuntenut, että jokin raja on tullut ylitettyä. Tai peräti, pitääkö esihenkilöni mua todella NIIN vanhana.
Täysin daijua ajattelua multa, sillä vaihdevuodet koskettavat monenikäisiä naisia. On jo aika viskata roskikseen pölyttynyt vaihdevuosikuvitus ja ajatus siitä, että vaihdevuosipyörityksessä olevat naiset ovat ikäloppuja tai ammatillisesti mappi ööhön laitettavia.
Aivan varmasti reaktoni olisi ollut yhtä vaihteleva, jos joku ystävistäni tai tuttavistani olisi alkanut ehdottaa, että mulla on vaihdevuodet. Läheisten ihmisten ei tarvitse sensuroida sanomisiaan, mutta en olisi ehkä ollut yhtä vastaanottavainen jos joku, jonka haluan pitää vähintään käden mitan päässä itsestäni, olisi töräyttänyt mulle jotain asiaan liittyvää. Toki sekin olisi lopulta ollut tarpeellinen tönäys oikeaan suuntaan, kunhan olisin ensin tuhahtanut ajatukselle.
Kunnioittava asenne on (työ)elämässä välillä hakoteillä. Olen kuullut käytäväkeskustelussa, kuinka työkaverin reagointi kokouksessa on kuitattu hörähdyksellä ja kommentilla "Sillä on varmaan vaihdevuodet", samaan tapaan kuin jotkut letkauttavat alentavasti "No nyt on SE aika kuusta". Mikään hormonitoimintaan liittyvä asia ei saa lakaista huonoa käytöstä maton alle, mutta eivät ne myöskään kuulu kahvipöytäkeskusteluihin ilman, että keskustelun keskipiste on mukana ja hän antaa luvan olla puheenaiheena.
Olen tajunnut lopulta, kuinka tärkeää vertaistuki on myös vaihdevuosissa. Mitä useamman vuoden olen elänyt tätä elämänvaihdetta, sitä avoimempi musta on tullut asian suhteen.
Kaikkien ei tietenkään tarvitse julkisesti kertoa vaihdevuosistaan, mutta peräänkuulutan avoimuutta oman perheen sisällä. Tieto naisen eri elämänvaiheista ei satuta teinipoikaani, päinvastoin. Toivon, että tyttäreni ei sitten joskus joudu samanlaisen salapoliisileikin pyörteisiin, vaan hän tietää mitä saattaa olla tulossa ja missä vaiheessa elämänkaarta.
Vesi, tuo pelastava elementti. Vesijuoksussa saa sykkeen nousemaan. Pullo saatu Hokalta.
Kai sä silti jatkoit juoksemista?
Nyt päästään varsinaiseen aiheeseen, eli vaihdevuosiin ja juoksuun.
Oli mulla nukkumisongelmien lisäksi toinenkin huolestuttava oire: en halunnut juosta. Gynekologi ḱysyi huolestuneena, josko silti jatkoin harrastustani. Kylläpä vaan, väänsin itseni pakolla lenkille. Treeni sujui vaihtelevasti, eikä kroppa tuntunut enää omalta. Menin, sillä tiesin saavani palkinnoksi hyvänolontunteen lenkin jälkeen. Se ei välttämättä tullut edes joka kolmas tai kymmenes kerta, mutta juoksin, jotta saisin endorfiinit hyrräämään edes joskus.
Lisää lepoa
Olen lukenut lukuisia artikkeleita, joissa kehotetaan vähentämään raskasta liikuntaa, olemaan armollisempi itselleen. Gynekologini asetti tämän oikeaan mittakaavaan. Se ei tarkoita, että kaltaiseni tavoitteellisen maratoonarin tulisi romahduttaa kilsat puoleen tai vaihtaa lajia. Kroppani on tottunut runsaaseen juoksuun, onhan mulla ollut lenkkarit jalassa jo enemmän tai vähemmän 40 vuotta.
Urheilijana mä osaan myös lukea itseäni kuin kirjaa. Tiedän milloin mun tulee heittää jarrut pohjaan ja milloin olen tarpeeksi virkeä, jotta treeni puree. Niitä hetkiä on tosin ollut vuosien ajan entistä harvemmin.
Mun oli pakko hyväksyä se, että viikottaisista juoksutreeneistä oli pakko heivata vähintään yksi, jotta saisin tarvitsemani levon. Vaikka yöjuoksija olenkin, mun oli vähennettävä yöllisiä retkiäni nukkuvan kaupungin läpi. Säännöllisistä elämäntavoista tuli must, kuten tiettyyn aikaan nukkumaan menemisestä ja aamuherätyksestä. Ilman säännöllisyyttä pakka hajoaa totaalisesti. Toki satunnaiset hypyt aikatauluista sujuvat vanhaan tapaan, mutta pidemmät syrjähypyt kostautuvat varmasti.
Aitamaalausten imu on kova. Ne saavat mut kerta toisensa jälkeen Hernesaareen vetotreeneihin. Jompaan kumpaan suuntaan on aivan varmasti navakka vastatuuli. Myötätuuli kannattaa varata viimeiseen vetoon.
Katso mitä juot
Kymmenisen vuotta sitten huomasin, että mitä enemmän kilsoja juoksen, sitä harvempia viinilasillisia tulee juotua. Viinilasillinen tai kaksi saattoi viedä multa pari seuraavaa juoksupäivää. Hintalapusta hauskalle kevyelle hiprakalle tuli suolainen. Tajusin syyn tähän vasta monta vuotta jälkijunassa. Iän myötä kehon nestepitoisuus vähenee, rasva- ja lihasmassan suhde muuttuu ja ainevaihdunta näin ollen hidastuu. Hormonitoiminnalla on tässä näppinsä pelissä.
Olen jättänyt näin ollen alkoholin miltei kokonaan. Yksikin viinilasillinen saattaa aiheuttaa välittömästi päänsäryn ja vähäisestäkin määrästä lasillisia aiheutuvat kankkuset ovat infernaalisia. Vaihdevuosiminälle tämä on toisaaltaan oikeastaan vain hyvä asia, viini kun ei tutkimuksienkaan mukaan paranna vaihdevuosioireita, päinvastoin. En myöskään halua pilata tieten tahtoen yöunen laatua, herätyksiä kun on edelleenkin, vaikka mulla on hoitotasapaino kunnossa.
Viinin ja virkistävän olutlasillisen sijaan mun on lipitettävä vettä. Olen huomannut kuinka tärkeää se on koneistoni ylläpitämiseen, ei vain kesän helteillä juostessani.
Ruokalistan karsiminen
Maustearsenaali himassa on laimea. Jos pääsen valitsemaan, sitä vähemmän ruoassa on tulisuutta. Olen käytännön kautta oppinut tunnistamaan, mikä sopii just mulle, tai vaikkapa mitä voin nykyään nauttia ennen lenkkiä. Teini-iästä lähtien vaivanneet ruoka-aineallergiat ovat pahentuneet, eli kroppani kertoo herkästi mikä mulle tekee hyvä ja mikä ei.
Tämä on ehkä vaihdevuosien paras osa. Jos et ole aikaisemmin pitänyt itsestäsi huolta, nyt on sen paikka. On pakko pysähtyä funtsimaan omaa hyvinvointia nyt ja tulevaisuudessa. Siinä sivussa saattaa vaikuttaa myös läheistensä hyvinvointiin arjessa.
Virtsankarkailu
Samoihin aikoihin kun luurankoni tuli mulle tutuksi, sain ikävän vaivan, virtsankarkailun. Se häiritsi mua flunssan kourissa yskiessä tai aivastellessa sekä niinä vikoina kilsoina kisoissa, jolloin annoin väsyneenä itsestäni kaiken. Ajattelin, että syy on siinä, että olin aloittanut esikoiseni synnyttyä juoksun liian aikaisin. Mulla syy taisi sittenkin olla vaihdevuosissa.
Gynekologini pyysi mua kertomaan kaikille tutuille naisille, kuinka emättimen hyvinvoinnista on pidettävä huolta, jos ei halua olla tenojen suurkuluttaja seitsemänkymppisenä. Vaikka limakalvot olisivat jo papyruksen ohuita, peliä ei ole kuitenkaan menetetty. Mua on auttanut paikallisesti annosteltava estrogeni, joka vaikuttaa emättimen ja virtsaputken limakalvoilla. Huomaan selvästi eron ja uskallan taas ottaa viimeisen spurtin, jolloin keskityn maaliviivan saavuttamiseen sen sijaan, että pyrkisin pitämään pakonomaisesti lihakseni kontrollissa.
Juoksijan vartalo
Kun kerroin gynekologilleni, etten ole tyytyväinen muutoksista vartalossani, hän esitti ainoan oikean kysymyksen: "Jos se häiritsee sua, niin kuka sille sitten voi tehdä jotain?" Niinpä, kukapa muukaan!
En juurikaan seuraa painoani, mutta tiedän, etteivät vaa´an lukemat ole kuten silloin joskus. Vaatekoko on salakavalasti kasvanut, lihas on väistynyt rasvan tieltä ja mikä pahinta, juoksun painopiste on muuttunut. Niinpä mun on ollut pakko mennä puttikselle pitääkseni kiinni edes osasta lihaksista ja ainevaihdunnan sujumisesta.
En havittele painonpudotusta vaan hyvinvointia. Sitä, että pistän nyt rahaa lihaspankkiin vanhuutta varten ja kestän tässä ja nyt paremmin juoksua.
Maaliintulo kuukausi sitten Tallinnan maratonilla. Mainos: vaatteet ja lenkkarit saatu Hokalta.
Vaihdevuosien vaikutus juoksuun
Keskustelimme juoksufrendieni kanssa, kuinka vaihdevuodet ovat vaikuttaneet itse kunkin juoksuterveyteen. Vammautumisriski on kohonnut ja nivelvaivat ovat jokapäiväinen harmituksen aihe. Luun tiheyden pieneneminen lisää murtumisriskiä, ja kuten huomasin omalla kohdallani, myös luutuminen on hidastunut. Sen sijaan, että ninjataistelun aikaansaama vasarasormea olisi saatu kotikeinoin kuntoon, se oli leikattava.
Univaje ei tee kenestäkään parempaa missään, saati juoksussa. Emme enää kirmaa kisoihin yhden huonosti nukutun yön jälkeen, vaan niitä voi olla takana kymmenittäin, ellei sadoittain.
Sisäinen lämpötermostaatti heittelehtii hallitsemattomasti, mikä tekee varsinkin pitkistä lenkeistä arvaamatonta vuoristorataa. Tästä johtuen mun on pitänyt alkaa tosissani panostaa hyvälaatuisiin urheiluvaatteisiin ja funtsia mitä puen milloinkin. Kerrospukeutumisesta on tullut mulle arkipäivää.
Kestän nykyään kylmää todella hyvin. Shortsikelin raja oli teini-ikäisenä 16 astetta, nyt pukeuden maratonille juoksuhameeseen 9 asteen lämmössä. Ääreisverenkierto taas on heikentynyt. Juoksuhame päällä juostessani päässäni saattaa olla pipo ja ystäväni kutomat lapaset heiluvat juoksun tahdissa. Myös nilkat on suojattava kylmyydeltä, jotta akilles ei ota nokkiinsa.
Villasukkatäydennys
Pystyn juoksemaan edelleenkin maratoneja, mutta vain parisen kappaletta vuodessa. Kisojen välissä tulee olla enemmän lepoa, eikä maratonin jälkeisiltä järisyttäviltä lihaskivuilta voi välttyä, toisin kuin aikaisemmin.
Olen oppinut kantapään kautta, ettei maratonia seuraavana päivänä kannata käyttää puuvillaisia vaatteita, sillä raskas liikunta on pyyhkäissyt hormonikorvaushoidon positiiviset vaikutukset huoneen nurkkaan. Paitani on takuuvarmasti litimärkä silloin, kun se on mahdollisimman kiusallista.
En voi pitää liikunnasta enää lomaa ja hypin seinillä, jos en pääse happihyppelylle päivittäin. Sen ei tarvitse olla aina juoksua, mutta edes jollain keinoilla on saatava hengitys heräämään henkiin ja posket punoittamaan.
En enää pysty vastaavalla treenillä samoihin tuloksiin kuin aikaisemmin. Se keljuttaa. Tuloslistojen kärjessä on mielettömiä ikäisiäni ja kaltaisiani juoksijoita. En voi olla pohtimatta, onko sillä vaikutusta, milloin vaihdevuodet ovat alkaneet tai kuinka vahvat oireet ovat olleet. Se on kuitenkin varmaa, että he ovat kovia tekijöitä, eivätkä ole saaneet yhtään tulosta ilmaiseksi. Lisäksi kaikki aikaisemmin tehty tai tekemättä jätetty korostuu tässä vaiheessa.
Nelikymppisenä pystyin kipuamaan omalle tasolleni talvilevon jälkeen keväässä. Nyt edes kesä ei riitä siihen, vaan asetan suosiolla tavoitteeni vuoden päähän. Tämä elämänvaihe on vaatinut multa malttia, joka tunnetusti ei ole vahvuuteni.
Elämäni ensimmäiset (ja toistaiseksi ainoat) polkujuoksukisat vuonna 2019. Mainos: lenkkarit ja paita saatu Hokalta. Kuva: @katilaphotography
Hormonikorvaushoito
Niin, tosiaan, sain siitä avun oireisiini. Meitä naisia ei voi kuitenkaan niputtaa samaan kasaan. Toiselle se sopii, toiselle ei. Toiset ovat valmiita kokeilemaan, toisille se on iso nou-nou. Tein ratkaisuni pohdittuani ensin plussia ja miinuksia. Mulla plussat voittivat miinukset.
Hormonihoito ei kuitenkaan ole kaiken pelastava taikasauva, vaan tasapainoiseen arkeen pääseminen on vaatinut multa muutoksia, joista osa listattuna tuossa yläpuolella.
Gynekologin mukaan vaihdevuosien keskimääräinen ikä on 51,7 vuotta. Hain apua ollessani 51,2-vuotias, liki 7 vuotta ensimmäisten, vaihdevuosiin yhdistettävissä olevien oireiden jälkeen. Se on pitkä aika elää epätietoisuuden vallassa siitä, onko mulla kaikki hyvin vai ei.
Kävin gynekologilla keskiviikkona. Hän sanoi, ettei voi luvata helpotusta vielä perjantaiksi, mutta viikonlopuksi kyllä. Hän oli oikeassa. Oli mieletöntä saada nukuttua kokonainen yö tai huomata, että voin vaikuttaa siihen räjähdänkö vai enkö. Luovuuteni alkoi kukkia, kun sumun takaa näin taas värejä.
Reseptin uusiminen julkisella puolella vajaaksi vuodeksi oli työn ja tuskan takana. Tiedän, ettei mulla ole toivettakaan saada gyneaikaa terveysasemalta (yritetty on!), joten ensi kesäksi pitänee varata sukanvarteen sopivan kokoinen setelinippu. Kelakorvauksen jälkeen 30 minuutin käynnin hinnaksi tulee Terveystalon hinnaston mukaan 37–329 euroa. Muilla ketjuilla on varmaankin vastaava hinnoittelu.
Hintahaitarin alapään summalla perheemme voisi tehdä edestakaisen matkan Porvooseen tai yläpään yli 300 eurolla voisimme pyörähtää kesäisessä Tukholmassa. Sen sijaan varaan ajan lääkärikeskuksesta ja toivon hartaasti, että summasta jäisi pesänmuna edes kahvilassa käyntiin.
Mutta elämähän on valintoja täynnä, eikä vähiten vaihdevuosien keskellä eläessä.
Lue myös: Ikä ei ole vain numero
Ei kommentteja