Kunto oli todellinen arvoitus ja miltei retuperällä. Ihmettelin maratonexpossa muita juoksijoita katsellessani, mitä ihmettä mä teen täällä. Miksi ihmeessä mä olen taas menossa juoksemaan maratonin?
Näihin aikoihin vuodesta sitä tuntee olevansa elämänsä vedossa, kun takana kokonainen juoksukausi ja puhuri on nakannut tältä erää siitepölyt muuttolintujen matkaan. Sillä tästähän kunto sen kun nousee kohti tulevan vuoden kisoja, suorastaan nousujohteisesti, eikö vaan.
Näillä samoilla aatoksilla olin taas kerran ilmoittautunut tuolle postauksen alun syksyiselle maratonille miltei vuotta aikaisemmin.
Sitten tulee loska. Kukapa nyt ei haluaisi kahlata siinä polviaan myöten?
Entäpä joka suunnasta naamaa vihmova talvimyräkkä? Voisiko sen tuotteistaa uudeksi kasvorituaaliksi? Tai siis ainakin niille osille, jotka ovat vahingossa jääneet tunkematta kaulurin sisään.
Aijai, kuinka hienoja luisteluratoja meillä onkaan Helsingissä! Harmi vaan, että ovat siellä missä minäkin. Ja ei, en harrasta juurikaan luistimilla luistelua.
Kevät on ihmisen parasta aikaa. Ja aktiivisten puiden, kukkien, heinien ja mitä näitä nyt onkaan. Jos luonto ei saa keuhkoja korisemaan ja limaa liikkeelle, nastarenkaiden asfaltista raastama katupöly hoitaa kyllä homman loppuun.
Salilla on se kello kaulassa treenaava, joka tulee huokailemaan viereen kun 20 minsaa juoksumatolla on täynnä, Kaksi minuuttia myöhemmin hän hivuttautuu lähemmäksi maton hätäpysähdyspainiketta. Vihje ymmärretty, jätän vetotreenin lämmittelyosuuteen.
Eli treenaa nyt siinä tasapainoisesti kohti kevään ja kesään kisoja.
Täytän kisoja ennen ja jälkeen kaiken kätettävissä olevan tilan, niin myös Tallinnan maratonilla. Hiestä litimärät vaatteet eivät mahtuneet vaatteiden vaihtoon tarkoitetun teltan uumenissa otettuun kuvaan. Kukapa sitä myttyä olisikaan halunnut katsella. Kuvassa olevat lenkkarit ja lippis on saatu Hokalta / mainos.
Mennäänpä takaisin tuohon syyskuiseen päivään Tallinnassa. Kaikki muut ovat hyväkuntoisia juoksijoita isolla jiillä. Tunsin olevani toiselta planeetalta. Muistin vain ne kaikki treenit, jotka olen vetänyt yli treeniohjelmastani.
Laitoin illalla juoksukamat valmiiksi. Se olikin aikamoinen tetris. Miten matkalaukun sisällöstä onkaan mahdollista saada miltei päättymätön nyssäkkäleikki aikaiseksi? Mutta siinä mä olenkin superihminen! Aamulla myhäilin tyytyväisenä, sillä mun ei tarvinnut käyttää harvoja toimivia aivosolujani päivän asun pohtimiseen. Senkin energian tarvitsin reitin varrelle.
Otin vaatteet esiin. Puin ensiksi juoksuhameen, pujottauduin juoksurintsikoihin ja viimeistelin kokonaisuuden juoksupaidalla. Puin sukat ja vedin lenkkarit jalkaan. Lippis päähän ja juoksuliivi selkään. Numerolappu kruunasi kaiken. Mä kasvoin samalla ainakin 10, ellen jopa 20 senttiä. Mun selkäni suoristui ja ilme kirkastui. Jalatkin tuntuivat vetreytyneen ja kappas, nyt ne kesällä rääkätyt lihaksetkin pumpahtivat lopulta esiin. Ainakin mun silmissäni, ja muullahan ei ole merkitystä.
Mä olin sittenkin oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Halusin juosta.
Mieleeni ryöpsähti lukuisia lenkkejä menneen kesän, kevään ja talven ajalta. Osaa rakastin, osan olisin mieluusti voinut jättää väliin, mutta jokainen niistä vei mut kohti tätä päivää, lähtöviivaa ja maalia 42 kilsan päässä.
Tähän tarvitsin vain juoksijan univormun. Työvaatteet, joissa olen lähimpänä sitä, mitä mä pohjimmiltani olen. Maratoonari.
Suomen lippu rinnassa ja Finland selässä lisäävät senttejä entisestään. Kuva kisaunivormusta vuoden takaa veteraanien MM-kisoista.
Ei kommentteja