Kello on 16:30 huhtikuisena sunnuntai-iltana. Löhöän sohvalla suihkunraikkaana, yöpuku päällä ja yövoide naamalla. Pohdimme skidin kanssa perusteluja kannabiksen laillistamisen puolesta ja sitä vastaan huomista koulussa pidettävää väittelyä varten. Muuhun en nyt taipuisikaan, sillä viikonloppu on vaatinut veronsa.
Kun lupauduin mukaan HCR:n reittikatselmuksen vetäjäksi, en tajunnut tsekata kalenteria. Helsinki 10 osui sopivasti edelliseen iltaan, mutta hei, olenhan mä ennenkin raastanut kroppaani juoksulla. Mutta kun siihen osui vielä HOKA-promo Intersportissa, tiesin, ettei viikonloppu päästäisi mua helpolla.
Juoksutaktiikka uusiksi
En ole enää nelikymppinen, eikä ikä ole vain numero. Olen kyennyt vaikka millaisiin, välillä hieman kyseenalaisiinkin tempauksiin kisaamalla lyhyessä ajassa täysillä useassa eri tapahtumassa. Enää musta ei ole siihen, vaan tarvitsen selvästi enemmän aikaa palautumiseen.
Onneksi tajusin, että vauhdikkaasti, oman sykearsenaalin yläpäässä juokseminen lauantai-iltana ei tukisi pienimmissäkään määrin sunnuntaiaamupäivän puolimaratonin mittaista jänistystä. Mulla kun olisi vastuullani yhdessä jänökaverini kanssa usean kymmenen juoksijan viimeistelyjuoksun sujuminen.
Vielä kun taustalla olisi lauantaisen lounaan skippaaminen ja kuuden tunnin seisoskelu lenkkareita myyden, jalat olisivat varmasti jumissa jo ennen starttia, eikä energiatkaan ehkä parhaimmillaan.
En halunnut kuitenkaan perua kumpaakaan viikonlopun juoksuista. Niinpä päädyin juoksemaan kympin suosiolla silkalla mukavuusalueella. Päätöksessä oli helpompi pysyä, sillä sain onnekseni mieheni juoksuseuraksi. Eihän nyt parisuhdejuoksulla vedetä ihan piippuun.
Helsinki 10:n reitti ja sää. Yläkuvassa lämmittelyä ennen kympin kisaa. En liittynyt joukon jatkeeksi, vaikka varman olisi ollut fiksua.
Viisikymppisten naisten 14. vai 53. miesten tuloslistalla?
Mulle aina sattuu ja tapahtuu, mutta tällä kertaa tajusin sen vasta tuloksia katsoessani. Ihmettelin kuinka on mahdollista, että miehelläni on parempi brutto- ja nettoaika kuin mulla. Mähän otin ainakin omasta mielestäni mielettömän spurtin maaliin, ohittaen kolmesta nekjään miestä ennen maaliviivaa. Syy selvisi katsoessani takistani irroittamaani numerolappua; rakas vauhtipupuni antoi mulle vahingossa oman numeronsa ja hän taas juoksi mulle ajan. En ollut tuplatsekannut numeroa.
Tuollaisella pienellä mogalla ei ole sen suurempaa merkitystä, sillä juoksimme rinta rinnan, emmekä hätyytelleet palkintopallia. Parisuhdejuoksu sen sijaan teki tehtävänsä. Olo oli euforinen päästyämme kotiin.
Niin ja miten menikään sen seuraavan aamun HCR-reittikatselmuksen? Heräsin ajoissa ja onnistuin pitämään oikean vauhdin johtaessani letkaa ekat 12 kilsaa. Sen jälkeen siirryin suunnitellusti peränpitäjäksi ja toinen jänö otti vetovastuun. Pääsin nauttimaan myös jutustelusta mahtavien juoksijoiden kanssa. Juoksun osalta viikonloppu oli täysi kymppi!
Ei kommentteja