Kerroin innoissani alkuviikosta lapselleni, että menisinkin juoksemaan lauantaina puolimaratonin. Sen sijaan, että olisin kuullut innostuneen "voi kun kivaa", multa kysyttiinkin "miksi ihmeessä?".
Selitin, kuinka sain osallistumisen HOKAn kautta, eli pitäähän mun mennä, kun kerran ilmaiseksi pääsen. Vastaukseni ei kelvannut, vaan skidi jatkoi: "Niin, mutta siis miksi ihan oikeasti sun pitää mennä se juoksemaan?" Tähän mietin vastausta erityisesti muutaman päivän kuluttua Tikkurilaan matkatessani.
Miksi, totta tosiaan, mun täytyy olla aina niin innokas ilmoittautumaan, kun aina ennen kisaa tunne on aivan jotain muuta?
Mainos: Sain osallistumisen Vantaan maratonille HOKAn kautta.
Juoksufrendini Kati oli ollut täysin samoissa aatoksissa Vantaalle reissatessaan. Jos sitä vain jatkaisi junalla matkaa, eikä menisikään kisoihin. Vahingossa, mutta alitajuisesti ei niinkään. En siis ole suinkaan ainoa, jolla menee pupu pöksyyn, mitä lähemmäksi kisapaikkaa pääsen. Se kuuluu näköjään pelin henkeen.
Kun pääsin Tikkurilan urheilupuiston saakka, tiesin, ettei takaovea ole. Aloin jännittää tulevaa juoksua vapautuneemmin.
Vantaan maraton oli saanut taas kerran loistavat, tasaisesti juoksevat jäniskonkarit mukaan kisoihin. Olisin mieluusti lähtenyt Vantaalle maratonjäikseksi, mutta SM-maratonin vuoksi jänispalvelu oli tarjolla vain puolikkaalle.
Muista juoksijoista virtaa ja tukea
Pärjään mainiosti yksikseni ja löydän juttukavereita, mutta juoksutapahtumissa mulle on tärkeää, että on ystäviä, eräänlaisia majakoita siellä täällä. Jaettu jännitys kun on pikkiriikkisen pienempi, ja kyllähän yhdessä häröily on tosi nautinnollista. Ja miten erilaisilla tavoilla purammekaan jännityksen!
Olin tähdännyt kisapaikalle nähdäkseni toisen frendini, Sadun maaliintulon kympin kisassa. Pääsin todistamaan myös toisen upean juoksijan, Alisa Vainion maaliintuloa maratonilla ja uuden Suomen ennätyksen rikkoutumista. Yleisön mylvintä oli hurja!
Sitten olimmekin pian tuttu lössi kasassa, täällä blogin puolella tiiviisti kanssani seikkailleiden Sadun ja Katin lisäksi Katjakin oli mestoilla.
Hokan teltta oli mulle yksi majakoista. Vantaan maratonilla on ihan omanlaisensa tunnelma. Tykkään hurjasti!
Kaksi ennustetta loppuajaksi
Kolme viikkoa aiemmin juostun Tallinnan maratonin jälkeen Coros antoi mulle puolikkaan ennusteeksi 1:55:22. Halusin saada jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä vauhtia mun kannattaisi lähteä juoksemaan puolikkaan kisassa, joten juoksin muutamaa päivää ennen Vantaata testijuoksun. Sen perusteella ennusteet menivät täysin uusiksi: kellon mukaan viettäisin puolimaratonin reitillä aikaa yli kaksi tuntia, tarkalleen sanottuna yhden minuutin ja 37 sekuntin verran.
Garmin antoi mulle aikanaan tosi aikaoptimistisia ennusteita, mutta Coroksen ennusteet ovat menneet aikalailla yksi yhteen. Ennuste 2:01:37 yllätti, sillä olen palautunut maratonilta toivotulla tavalla ja treenikin on tullut aloitettua järkevästi. Ehkä mulla vaan sattui olemaan arjen kuormitusta harteillani testijuoksussa.
Pyysin Hokan Ismoa ottamaan meistä Katin kanssa kaverikuvan. Kisavaatteet ja lenkkarit saatu Hokalta, reppu itse hankittu. (Kuva: Ismo Eskelinen)
Täsmätaktiikalla liikkeelle
Katja lähti meistä ensimmäisenä kiertämäään Vantaata maratonaarin opasjuoksijana kahden kiekan verran.
Päätimme Katin kanssa juosta rinta rinnan 5:30 vauhtia niin kauan kuin tuntuisi hyvältä. Saisin olla iloinen mihin tahansa aikaan 1:57:00 - 1:59:xx välillä. Toki päivän kunto oli mulle mysteeri, eikä reitin tuulikohdat päästäisi varmasti tälläkään kerralla helpolla. Kunhan pääsisin ehjänä ja iloisena maaliin, olisi tavoitteista ehkä se kaikista tärkein.
Vantaan HOKA Puolimaratonille starttasi Vantaan maratonin uutisoinnin mukaan 663 juoksijaa.
Alussa piti laittaa töpinäksi, jotta pysyisimme kahden tunnin jänisten edellä. Joko meillä oli turhan hidas vauhti tai jänisporukka otti alun reippaalla asenteella. Joka tapauksessa, pystyimme pitämään heidät koko juoksun ajan taka-alalla.
Katin kanssa juokseminen on vaivatonta. Meillä on samanlainen juoksurytmi ja askeleen pituuskin taitaa olla yksi yhteen. Tuntui hyvältä saada taivaltaa yhdessä.
Yhdeksän kilsan tietämillä sanoin Katille, että jatkaisi omaa vauhtiaan, sillä hänellä oli lennokkaamman askeleen päivä. Valitsemamme vauhti tuntui musta hyvältä ja olin valmis jatkamaan sillä. Tästä mä tykkään juoksukamujen kanssa. Eroamme kun siltä tuntuu tai hengaamme yhdessä vaikka maaliin saakka, ilman suurta dramatiikkaa.
Sinne Kati meni, kauniilla, keveällä askeleella. Hitsit mä olen ylpeä ja onnellinen mun juoksufrendeistäni. Ystäväni antoi mulle juoksuun rytmin. Ilman häntä puolimaratonista olisi varmasti tullut taktisesti monin verroin haastavampi.
Kumpi voittaa, pää vai jalat?
Mulla oli tavoitteena päästä maaliin keskarilla 5:30. En edes laskeskellut, mikä loppuajasta tulisi, kunhan vain pysyisin tässä vauhdissa, homma olisi hanskassa. Juoksu ei välttämättä näyttänyt rennolta, mutta sitä se oli. Sain pidettyä tasaisen vauhdin pinnistelemättä. Juokseminen tuntui ihanalta, mutta samalla olin onnellinen, etten ollut kisaamassa SAUL:n SM-maratonilla niillä rajoilla, onko homma enää helppoa, saati kivaa.
Koko kisan ainoa matalaliito tapahtui viimeisellä juomapisteellä kolmisen kilsaa ennen maalia. Aloin ajatella, eikä siitä koidu tuossa vaiheessa puolimaratonia mitään hyvää.
Aloin pohtia skidini esittämää kysymystä. Totta tosiaan, mitä ihmettä mä teen täällä. Miksi mä juoksen? Ajauduin eräänlaiseen Forest Gump -hetkeen, sellaiseen, jossa olin miltei valmis lopettamaan juoksun siihen paikkaan. Mitä jos vain pysähtyisin, ottaisin askeleen pois reitiltä ja jatkaisin matkaa kävellen... jonnekin?
Ravistelin salamatkustajan pois korvieni välistä ja onnistuin saamaan aikaiseksi onton tyhjyyden. Vain sillä tavalla mun oli mahdollista päästä maaliin juosten. Haaskasin turhaan filosofointiin liikaa aikaa. Mulle tuli kiire, jotta pääsisin varmasti tavoitekeskarilla maaliin.
Käännös oikeaan, metsikön läpi, mäkeä alas alikulkutunneliin. Pian olinkin taas geelipisteellä. Siitä oli enää sillan ylitys, nautinnollinen rullausalamäki ja maalialue. Maalisuoralla oli pakko napata vielä yksi selkä. Olin maalissa.
Halasin aitaa hetken, kunnes mua otettiin pehmeällä otteella olkapäästä kiinni ja kysyttiin: "Poppis, onko sulla kaikki hyvin?" Juoksijatuttu Siljahan se siinä ensiapujoukoissa!
Kiitos välittämisestä, sillä on iso merkitys. Onneksi mulla oli kaikki kunnossa, vaikka muutaman horjuvan askeleen siitä aidantolpalta poispäin otinkin. Kaikki oli mitä parhaimmin, vikojen kilsojen kiire ja loppuspurtti vain vaativat veronsa.
Vantaan maratonin odotettu klassikko: ruisleipä sulatejuustoviipaleella ja pullakahvit <3 Sukat saatu Hokalta.
Loppuaikaa enemmän mua kiinnosti keskivauhti. Alitin tavoitteeni 2 sekunnilla kilometriltä. Nettoaikani 1:55:28 oli miltei identtinen Tallinnan maratonin jälkeisen ennusteen kanssa. Jos siitä nyt voi sen kummemmin mitään päätellä, niin kenties ainakin sen, ettei kuntoni ole romahtanut juoksutauon aikana ja mikä parasta, palautuminen maratonilta on sujunut toivotulla tapaa. Sille toiselle, tuoreemmalle ennusteelle pääsin näyttämään ilokseni pitkää nenää.
Tulokset eivät tipahda syliin vahingossa
Mulla on ollut jo vuosia tavoitteena, että kykenen pitämään itseni sellaisessa kunnossa, että voin juosta maratonin miltei millä tahansa varoitusajalla tai puolikkaan alle kahteen tuntiin. En kuitenkaan juokse alle kahden tunnin puolimaratonia enää vahingossa tai arkiliikunnalla, kuten vielä kymmenisen vuotta sitten. Myönnän, että näin 53 jo täyttäneenä siihen tarvitaan säännöllistä ja kovaakin treeniä.
Viime vuosiin on mahtunut myös sen verran henkistä ja fyysistä hidastetta, ettei juokseminen ole edes ollut aina mahdollista. Siksi jokainen eheä juoksu ja maaliinpääsy on tuuletuksen arvoinen suoritus.
Saavutukseni Vantaan maratonin puolikkaalla sai silmissäni kultareunukset pyöräyttäessäni tuloksen Marathonguide.com:n Age Equivalent Running Results -laskurissa. Sen mukaan tulokseni on rinnastettavissa 45-vuotiaana tekemääni puolikkaan ennätykseen.
Kuluneen kauden aikana sanonta "juokset sitä, mitä harjoittelet" on näkynyt tuloksissani. Jokaisesta juoksusuorituksestani huomaa, että vuosien ajan rakennettu peruskestävyyspohja on hyvällä tolalla, mutta vauhtikestävyydessä on haasteita. Eikä ihmekään, sillä en ole kerännyt tarpeeksi reippaita kilometrejä ja vetänyt itseäni juuri lainkaan piippuun vauhtivetojen voimin.
Puolikkaan juokseminen Vantaalla herätti nälän vauhdikkaampaan juoksuun. Tästä sainkin kätevästi haastetta talven treeniin. Ei hullumpi lisäsaavutus päivälle!
Ei kommentteja