Olen juossut liki koko vuoden mukavuusalueella. Riian ja Tallinnan maratonit sujuivat leppoisissa merkeissä, enkä Vantaan puolikkaallakaan pistänyt itseäni sen kummemmin likoon. Näin jälkeen päin ajateltuna taktiikka oli ainoa oikea, sillä sitä saa, mitä tilaa. Olin keskittynyt peruskunnon ylläpitoon.
Tämä kostautui ainakin kahdella tavalla:
- En saanut itsestäni irti vauhtia.
- Jalkani eivät kestäneet iskutusta.
1. Vauhtia!
Haluan pystyä ylläpitämään kunnon vauhtia läpi maratonin, joten treeniin on lisättävä vauhtikestävyysharjoittelua. Onnekseni reippaat lenkit ovat parasta mitä tiedän juoksussa, ja kaipaan sitä tunnetta, minkä saa vain kunnon raastosta.
Mulla on pohjat kunnossa, joten siltä osin lähtökohdat ovat mitä mainioimmat. Multa tosin puuttuu maltti, joka on yhtä tärkeä palanen tässä palapelissä. Haluaisin saada kaiken tässä nyt ja heti, mutta kyky vauhdikkaaseen juoksuun ei tule sormia näpäyttämällä.
Olen juossut reippaasti tälläkin kaudella, enkä ole täysin unohtanut vauhtivetojen hurmaa. Analysoidessani menneitä treenejä huomaan, että olen tehnyt ison virheen hypäämällä suoraan kolmostasolta seiskalle, eikä kroppani ole ollut valmis ylemmän tason vaatimaan rääkkiin. Niinpä aloitan nyt rauhassa oikealta tasolta ja rakennan vauhtikestävyyttä tasolta seuraavalle.
Tässä mulla on apuna urheilukellon treeniohjelma, joka lupailee kehitystä kahdeksassa viikossa. Olen juossut sen mukaan nyt viikon, ja olen tutkaillut tulevien viikkojen treenejä mielenkiinnolla. Ohjelma vaikuttaa pätevältä. Uskon, että se on hyvä alkusysäys talven ja kevään vaativampiin reippaisiin ja vauhdikkaisiin lenkkeihin.
Palaan tähän ohjelmaan tulevien viikkojen aikana.
Postauksen kuvat ovat satunnaisia otoksia tämänpäiväiseltä pitkikseltä.
2. Iskutusta lisää
Jalkani eivät ole kestäneet iskutusta samalla tapaa kuin aikaisemmin. Se on ollut kuluneen kauden selvästi heikoin lenkki.
Miten olen ajautunut tähän?
En ollut jaloillani yhtä paljon kuin aikaisemmin. Olen kävellyt useiden vuosien ajan päivittäin kilometritolkulla. Työttömyysaikana kävellyt kilometrit vähenivät luonnostaan ja uuden työni myötä siirryin liikkumaan siirtymät junalle ja junalta pääsääntöisesti fillarilla.
Jalat ovat saaneet vähemmän iskutusta myös lenkkipolulla. Olen pitänyt huolta lähinnä kunnon ylläpidosta stressin oltua kovimmillaan työttömänä ollessani ja uuden duunin aloittamisen mukanaan tuoman henkisen väsymyksen aikaan. Lenkkien mitta lyheni, pitkiksiä oli kalenterissa vähemmän ja viikkoon mahtui harvempia lenkkejä.
Ratkaisu on yksinkertainen.
Jotta saan kävelyä aamuun ja työpäivän loppuun, siirryn jalkamieheksi (tai oikeammin -naiseksi) sen sijaan, että hyppäisin junalta toimistolle ajavaan dösään. Pienellä muutoksella on iso vaikutus. Tällä tavoin saan lisättyä kävelyä kuukauteen noin 60 kilometrin verran. Mun tulee lisätä myös juoksukilsoja viikosta ja kuukaudesta toiseen.
Keväällä, kun saamme renkaita syövät sepelit pois kadulta, siirryn fillarin selkään. Tällöin juoksukilsoja tulee viikkoa kohden sen verran runsaasti, että kävelyn vähentäminen voi olla fiksuakin. Hyötyliikuntaa kun autottomana tulee muutenkin, kauppareissuista ja kaikesta muusta.
Pitkiksistä ei kannata tinkiä. Mulla on mukavasti aikaa alkaa pidentää pitkisten mittaa pikku hiljaa. Maltillinen lenkin mitan pidentäminen totuttaa jalat kevään ja kesän tosi pitkiin lenkkeihin.
+ Vahvat ja kestävät jalat
Mun pitää jatkaa jalkojen vahvistamista punttiksella, jotta ne kestävät enemmän höykytystä ja vievät mut vaivattomammin maaliin. En kykene myöskään juoksemaan vauhdikkaasti ilman vahvoja jalkoja. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.
Mulla on selvät sävelet näiltä osin. Seuraavassa osassa ratkaisen omalta osaltani sen, miten voin vähentää stressipiikkien aiheuttamaa kokonaiskuormitusta. Kolmannessa osassa etsin lääkettä siihen, kun ei huvita juosta.
Ei kommentteja