Juoksulenkin skippaamisesta


Kukapa meistä ei olisi kuullut ohjeita siihen, miten työn ja juoksun saa yhdistettyä. Näkemissäni listauksissa ykkösenä on miltei aina ennakkosuunnittelu.

Entäpä jos vaikeuskerrointa lisätään ja pistetään kaupan päälle vielä lapset, sairastelevat vanhemmat, rakennusurakka tai yksinhuoltajuus ja mitä näitä nyt muita oikein onkaan? Silloinkin ennakkosuunnittelu on paikoillaan, mutta mitä enemmän arkeen kasataan palikoita, sitä enemmän siihen ilmestyy myös sattuman mukanaan tuomaa epätoivoa jännitystä.

Voimme suunnitella mieheni kanssa tulevaa viikkoa vaikka kuinka. Se, mitä edellisenä sunnuntaina on funtsittu, on äärimmäisen harvoin toteutunut sellaisenaan. Silti liikuntaa on useimmiten saatu tungettua ahtaisiinkin väleihin ja joskus jopa suunnitellun mukaan. Joskus lenkit tosin jäävät välistä, syynä muun muassa laiskuus, tarve pysähtymiseen, kiire, johon itse ei voi vaikuttaa (mulle on turha väittää, että kiire on omien korvien välissä), muiden asioiden laittaminen juoksun edelle, terveyden pettäminen ja yliväsymys.


Yhteen näistä seinistä törmäsin loppukeväästä, jolloin mun oli vaikea saada mahdutettua kalenteriini juoksuohjelman mukaisia lenkkejä. Kun töitä on duunirintamalla tehtävänä, niin silloinhan niitä paiskitaan tunteja laskematta. Koskapa halusin elämääni mahtuvan muutakin kuin duunia (tai siis toisin sanoen lapseni kaipaavat mua vielä) pihistin yöunista minkä voin. Jatkuvasti yliväsyneenä juokseminen on yksi pikateistä telakalle, joten jätin lenkkareiden läpytykset asfaltilla suosiolla väliin. Yksi asia siis johtaa toiseen ja vieläpä kolmanteen, tarkasta ennakkosuunnittelusta huolimatta, tai kenties juuri sen vuoksi.

Mitä jos olisin silti lähtenyt lenkille täydestä duunikalenterista ja yliväsymyksestä huolimatta? No kyllähän mä taukki testasin myös sitä – tosin palasin saman tien ruotuun. Messupäivät olivat pitkiä ja raskaita. Päätimme erään antoisan messupäivän asiakkaidemme kanssa illallisen merkeissä. Sen päätyttyä kävin vaihtamassa kenenkään huomaamatta lenkkikamat vessassa päälleni ja juoksin kotiin rantoja pitkin. Pää sai mukavasti tuuletusta ja jalatkin kaivattua liikettä, mutta silti treenin saldo jäi miinuksen puolelle. Kroppa ei noin vain unohtanut pikku hiljaa syntynyttä yliväsymystilaa.

Lapsen futismatsit ovat mulle rauhoittumisen paikka. Silloin ei ole minnekään kiire. (Sukat saatu arvonnan kautta testattaviksi).

Saa nähdä, kuinka loppuviikon lenkkien käy, sillä olemme tyttäreni kanssa kaksistaan kotona. Meidän ei tarvitse olla käsi kädessä koko aikaa, mutta turhan tarkan aikatauluttamisen sijaan annamme virran viedä. Jos siihen ei mahdu juoksua kuin ainoastaan Helsinki Trail Run -kisan verran, niin olkoon niin. Treenien skippaamisesta on turha ottaa elämää isompaa stressiä. Usein kun pieni ekstralepo saattaa olla hyödyllisempi, kuin hurjilla sykkeillä läpijuostu lenkki.

Ei kommentteja