31. maraton: Seuraa jänistä – Vantaan maraton 2019

Vuosien ajan välttelin maratonin juoksemista Vantaalla yksinkertaisesti siitä syystä, etten keksinyt yhtään hyvää, tai edes huonoakaan syytä siihen, miksi mun pitäisi lähteä naapurikaupunkiin raastamaan 42 kilometrin mittaista matkaa. Mutta samalla kun vuodet vaihtuvat, myös mielipiteet muuttuvat. Ensimmäinen kerta Vantaalla kisailussa vei mut mukanaan, enkä enää voi kuvitellakaan aktiivisen juoksukauden loppua ilman loistavien järjestelyiden Vantaan maratonia.

Jänistäminen oli lähellä

Purin vasta eilen illalla matkalaukun ja huomenna on taas aika pakata iso kapsäkki, tällä kertaa Vantaan maratonille. Mun pitää laittaa kassiin kaikkea tuplaten, jotta pääsen juoksemaan maratonviestin jälkeen myös puolimaratonin suihkunraikkaana. Lenkkareitakin pakkaan kaksi paria, sillä mun onnellani astun siihen reitin ainoaan vesilätäkköön. Vaikka olenkin jo tosi rutinoitunut maratonkassin pakkaaja, silti urakka tuntuu toivottomalta. Unohdan taas takuuvarmasti jotain. 

Ensimmäinen lappujuoksu – Midnight Run 2018

En saa yleensä maratonilla sen kummempia loistoajatuksia. Veri kiertää silloin jaloissa, ei päässä. Onneksi poikkeuksiakin on, ainakin jos pääsen pulisemaan ystäväni Katjan kanssa juoksun lomassa. Hän kertoi mulle Helsinki Marathonilla miehensä orastavasta juoksuharrastuksesta. Mikko oli jopa ehättänyt ilmoittautua aikuisikänsä ensimmäiseen lappujuoksuun. Olin juuri hetkeä aikaisemmin päättänyt siirtää kaikki tämän kauden juoksuambitiot ensi vuodelle ja niinpä Midnight Runille osallistuminenkin alkoi olla vaakalaudalla. Mutta sitten se iski. Ajatus. Mä jänistäisin Mikon maaliin.

Dieseliä pyttyyn – HHM 2018 jänistellen

Kisa-aamuna mulla oli päällimmäisenä mielessä lukema 5:27. Sitä keskivauhtia lähtisimme jänisparini Petrin kanssa hakemaan, eikä sen ylitys ollut vaihtoehtona. Emme saisi myöskään juoksuttaa seuraajiamme piippuun turhan poukkoilevalla vauhdinjaolla. Kuten arvata saattaa, mua jännitti vietävästi. Jäniksen vauhtiin pitää voida luottaa. Kun lupaamme viedä porukan maaliin ajassa 1:55, sen me myös teemme. Mielellään hymyillen ja tsempaten.

Kisat motivoivat juoksemaan

Mikään ei ole parempi motivaattori, kuin lähestyvät kisat. Varsinkin, kun olet ilmoittautunut jänikseksi ja huomaat olevasi sellaisessa ryhmässä, jossa saa itsekin juosta ihan tosissaan. Ja kun lisää juoksuun vielä taukoamattoman hymyilyn ja mahdollisen jutustelun.

"Me mennään yhdessä" – Midnight Run 2017

Midnight Run on tunnelmien vuoristorataa. Pimeys muuttuu yllättäen väripläjähdykseksi, hiljaisuus luihin painuvaan jumputukseen. On ylä- ja alamäkiä, niin konkreettisia kuin korvien välistä löytyviä.

Juoksin 10 kilometriä rinta rinnan Kermikseltä lainaamani Tomin kanssa. Roolimme muuttuivat kesken juoksun. Jäniksestä tuli jänistettävä.

Jäniksenä juoksuharrastuksen uudelle tasolle – HHM 2017

Se tunne, kun kilometrit häviävät yksi toisensa perään. Kilometrikyltit ovat vain numeroita. Ei ole vaikeita hetkiä, ei tuskallisia viimeisiä mäkiä. On vain juoksun iloa, ihania kanssajuoksijoita, aurinkoa, reitti läpi rakkaimman Helsingin. Ympärillä onnistumisen riemua ja tukahdettuja pettymyksiä. Suuria tunteita, hikipisaroita, naurua ja puuskuttelua.

Sain jäniksenä puolikkaalta enemmän kuin osasin ennakkoon kuvitellakaan.

Jänistelemään HHM:lle

Saavutin viime vuoden HHM:lla silloisen puolimaratonennätykseni ex tempore -jäniksen Johannan ansiosta. Upean juoksukokemuksen johdosta päätin, että jos vain mahdollista, haluan tarjota jollekulle (puoli)maratoonarille vastaavanlaisen tasaisen, varman juoksun. Nyt siihen tarjoutui tilaisuus.

Pienestä pitäen

Esikoiseni sai juoksukärpäsen pureman jo ennen syntymäänsä. Juoksin kuudennen maratonini 9. raskausviikon tietämillä ja lopetin juoksemisen noin kuukautta ennen laskettua aikaa. Loppuvaiheessa tosin hölköttelin juoksumatolla sellaista vauhtia, että tasamaastossa rollaattorin kanssa kulkeva mummokin olisi kiilannut hengästymättä ohitseni.

Pikku N haluaa jatkuvasti juosta, hyppiä, potkia palloa ja fillaroida. Hän aloitti liikkarissa kolmen ikäisenä. Nyt ohjelmassa ovat jalka- ja käsipallo. SAPA ry:n järjestämän Maajoukkueen jalkapallokoulun jälkeen pikkumies oli varmaakin varmempi että tätä hän haluaa enemmänkin. Käsipallo Dickenissä taas tuntuu olevan eräänlainen jatke tarhaviikolle. Sunnuntaitreeneissä pääsee tapaamaan entisiä ja nykyisiä tarhakavereita. Samalla pääsee mielipuuhien pariin, eli potkimaan ja heittämään palloa, juoksemaan ja hyppimään.

Juoksua pallon kanssa ja ilman

Olen hurjan iloinen siitä, että N uskalsi aloittaa futiksen vaikka joukkueessa ei olekaan kavereita vanhastaan. Onhan se meille aikuisillekin kova paikka aloittaa uusi harrastus, jos joukossa ei ole yhtään tuttua. Pikku N solahti luontevasti SAPA 05:ssa pelaavien 40 lapsukaisen sekaan. Pelitaidot eivät ole aivan samaa luokkaa kuin kaksi vuotta vanhemmilla joukkuekavereilla ja suomikin tuottaa välillä hankaluuksia, mutta väliäkö sillä. Kunhan saa potkia palloa yhdessä muiden kanssa!

Maratonmatkamme Tukholmaan ja Tallinnaan ovat saaneet uuden vivahteen, sillä lapset odottavat kuumeisesti omia mini maratonejaan. Vielä en tosin ole varma josko kuopus on ollut Tallinnassa innostuneempi palkintona olevasta karkkipussista vai itse juoksutapahtumasta. No, väliäkö sillä, kun koko perheellä on hauskaa yhdessä juosten.

Niin pitkään kuin mamma jaksaa

Viime kesän juoksutreeneistä on jäänyt mieleen erityisesti eräs sunnuntainen kotimatka pikkuisen futistreeneistä.  Pikku N kiritti juoksuani vieressäni fillaroiden. Juttelimme niitä näitä, hihitimme ja huilasimme väillä. Aluksi paistoi aurinko ja lopulta kotiuduimme kaatosateessa. Kaikesta päätellen näitä ihania yhteisiä treenejä on tulossa tulevaisuudessa lisää. Aikoinaan nimittäin pikku N ilmoitti, että kun hänestä tulee iso, hän aikoo juosta äitinsä kanssa. Kun kysyin kuinka pitkään me juoksemme, hän vastasi: ”Niin pitkään kuin mamma sinä jaksat.”

Odotan käsipalloporukkaa kotiin. Kylppäri on pesty ja makaronilaatikko on valmiina. Vielä pöydän kattaaminen niin kaikki on valmiina.