Lopettaminen on helppoa, aloittaminen on vaikeaa


Onko sun vaikea saada otetta harrastuksestasi pidemmän tauon jälkeen? 


Onko mielessäsi pyörinyt edes hetken verran ajatus siitä, että uudestaan aloittamisen jälkeen olisi vain helpompi lopettaa ja vaihtaa harrastukseen käytetty aika johonkin aivan muuhun?


Pyörittelin näitä ajatuksia yksi ilta jälkikasvuni kanssa. Harrastuksesta pidetty pitkä joululoma ja sen päätteeksi sairastettu korona tuntui vieneen terän lapsen harrastuksesta. Ei ollut mukava mennä treeneihin, kun huomasi, että korona on jättänyt kroppaan jälkensä ja muut tuntuivat olevan valovuosien päässä niin kunnossa kuin taidoissakin. Harrastuksen skippaaminen oli lähellä. 


Jo aiemmin pidempi koronatauko oli johtanut lapsella yhden harrastuksen lopettamiseen. Into oli hiipunut, kun treenejä jatkettiin siitä pisteestä, mihin oltiin jääty ennen pitkää koronataukoa. Samoihin suorituksiin oli mahdoton venyä, sillä kunto oli ehtinyt romahtaa ja taidot ruostua. Kun lisäksi treeniajat vaihdettiin osin mahdottomiksi ja rakas treeniporukka jaettiin taitojensa perusteella eri ryhmiin, sovimme, että harrastuksen saa lopettaa kauden päätyttyä.



Kerroin lapselleni, että olen itse täysin vastaavassa tilanteessa. Olen alle neljän tunnin maratoonari, mutta tällä hetkellä en Garminin kisaennusteen mukaan pääsisi maratonilla maaliin edes kuuden tunnin aikarajan puitteissa. En ole sinut sen kanssa, että tulokseni kisoissa tulee löytymään ikäryhmäni loppupäästä sen sijaan, että se komeilisi kärkikolmanneksen joukossa. Tai se, etten tiedä koska tulen lenkiltä takaisin kotiin. Kilometrivauhti kun on hidastunut normaalista liki kahden minuutin verran. Jos nostan vauhtia ehtiäkseni ajoissa kotiin, keuhkot ja sydän kostavat sen välittömästi, tai viimeistään kolmen korttelin päässä. 


"Helppohan sun on, kun sä rakastat juoksua",


sanoi lapsi, ja kertoi ettei hänellä ole omaan lajiinsa samanlaista intohimoa. 


En voinut kuin huokaista ja kertoa, kuinka olen miettinyt lukuisilla junnaavilla lenkeillä monta monituista kertaa, kuinka mun olisi vain helpointa heittää pyyhe kanveesiin. Miksi ihmeessä jatkaa, kun edistystä ei tunnu tapahtuvan ja kaikesta uurastuksestani huolimatta olen kaikkea muuta, kuin omalla, tutulla tasollani. 


Rappakalja-pelissä kuljimme lapsen kanssa ruudusta toiseen rinta rinnan. 


Voisinhan mä laittaa kaikki juoksuun menevät eurot vaikkapa uimavalmentajaan ja opetella viimein oikean tekniikan salat.


Tai miten olisi pyöräily? Sehän on megahauskaa.


Mutta enhän mä voi oikeasti jättää juoksua, palavan viha-rakkaus -suhteeni kohdetta. Haluan taas kokea sen rakkaudenhuuman, joka pitää mut pinnalla viikkokaupalla. 


Voisinhan mä juosta vain omaksi huvikseni ilman kisoja. 


Toki voisin, mutta enhän mä silloin saisi aikaiseksi lähteä lenkille. En ainakaan tässä tilanteessa, kun on helpompi jäädä himaan puuhastelemaan sen sijaan, että menisin lenkille tuntemaan itseni surkeaksi. Mun on saatava tietää, pystynkö enää palaamaan omalle tasolleni. Ja sehän ei selviä kuin jatkamalla treeniä. 


On yksinkertaisesti asioita, joita ei kannata, eikä saa jättää kesken sen vuoksi, että on tullut lipsuttua tutuista ympyröistä epämukavuusalueelle. Se on mielestäni luovuttamista. Eihän tärkeistä ihmissuhteistakaan luovuta tuosta noin vaan, kun sen eteen pitäisi tehdä töitä (tai no, jotkut kyllä luovuttavat).  


Yläkuvassa tiikerin vuoden juhlakattaus Keskuskadulla. Tässä eilen otetussa kuvassa joulukoristeet saavat Manskulla kyytiä. 


Sovimme lapsen kanssa, että sinnittelemme molemmat omien harrastustemme kanssa ja teemme parhaamme. Kummastakaan ei tarvitse tulla mestaria omassa lajissaan, mutta yhteisenä tavoitteenamme on päästä aallonpohjasta takaisin ylös. Sillä aaltoliikettähän urheiluharrastus loppupeleissä on. Ja jos meillä käy oikein hyvä mäihä, kroppamme saattavat päästä ihan uudelle tasolle pidemmän levon jälkeen. Lapsella tämä tapahtuu varmastikin nopeammin kuin minulla, mutta onneksi mulla on meistä kahdesta pidempi pinna. 


Kaiken ei tarvitse tapahtua tässä, nyt ja heti, vaikka olisihan se tietty mukavaa. 


Viimeisimmän saamani juoksukiellon syynä oli hammasoperaatio. Onneksi rauhallinen kävely on sallittujen asioiden listalla. 

Ei kommentteja