Mulle ilmestyi sähköpostiin vahvistus Tallinnan maratonin osallistumisesta. Olimme jutelleet mieheni kanssa Tallinnassa juoksemisesta, mutta jos homma olisi jäänyt omille harteilleni, arpoisimme sitä edelleen.
Kaksi maratonia 15 päivässä ei ole varmastikaan minkään maratonoppaan mukainen suositus, mutta ajatuksenani on ottaa Helsinki Marathonin ja Tallinn Marathonin väliin jäävät kaksi viikkoa lungisti lepäillen. Voisin toki huijata itseäni ja ajatella Helsinki maratonin viimeisenä ylipitkänä pitkiksenä ennen Tallinnaa. Siihen sillä on kuitenkin 10 kilometriä liikaa pituutta, eikä Hoka359-projektin pääjuoksu tule olemaan keveää liitelyä. Tahkomme jänisparini Katjan kanssa tasaisia 5:36-kilsoja, eli matalan sykkeen peruskestävyystreeniksi sitä ei voi millään mittarilla kutsua.
Käpylän liikuntapuiston tiloihin oli laitettu uusi Helsinki-matto.
Voidakseni juosta Helsingissä leppoisasti maratonin aikaan 3:59 mun täytyy olla omassa ennätyskunnossani. Niinpä näin alustavissa aatoksissani on lähteä syyskuussa Tallinnaan ennätyksenkiilto silmissäni. Kaksi kärpästä samalla iskulla? Mutta jos en palaudukaan elokuisesta maratonista, lähden Tallinnaan vauhdikkaalle parisuhdepitkikselle. Siinäkään ei ole mitään vikaa. Tärkeintä on, etten vedä itseäni piippuun turhassa kunnianhimossa. En kaipaa telakalle siirtymistä.
Maratonreittiä on muokattu viimevuotisesta.
13 viikon treenipuristus alkoi tästä viikosta. Kahden suunnitellun lenkin sijaan mulla onkin plakkarissa jo kolme. Täytyy rauhoittaa hieman juoksuhaluja, jotten polta itseäni juhannukseen mennessä loppuun.
Kisojen jälkeen himo takaisin lenkkipolulle on järisyttävä. Näinä hetkinä tunnen itseni kuolemattomaksi ja todella vahvaksi juoksijaksi. Onneksi tiedän jo valmiiksi, että tipahdan täältä kuplasta ennen pitkää. Kerta toisensa putoan aina vain matalammalta. Ehkä mulla on jonkun kisan jälkeen jalat maassa jo heti seuraavana päivänä hetken korkeuksissa lenneltyäni.
Ei kommentteja