Mistä ihmeestä saan kaivettua motivaation tavoitteelliseen ja säännölliseen juoksuharjoitteluun, kun vuoden ainoa kunnon kisa on vasta syyskuussa? Olen peruslaiska ihminen, jolle on helpotus, että aina on huominen. Niistä huomisista kertyy pian viikko, kuukausi tai pidempiäkin jaksoja, jos ei ole kunnon syytä lähteä tiristämään hikipalleroita lenkkipolulle.
Luulisi, että hyvä olo riittää, mutta näin ei ainakaan mulla aina ole, ainakaan talven kylmyydessä ja pimeydessä.
Mulla on oltava tavoitteita. Tallinnan maraton syksyllä on iso sellainen, mutta pitääkseni treeniputken päällä, mun on ripoteltava välietappeja matkan varrelle.
Juoksuvuosi päättyi hyötyliikunnan merkeissä. Olisimme voineet karauttaa EMMAsta metrolla himaan, mutta miksi ihmeessä, kun pakkasta oli maltillisesti, juoksuseura oli loistavaa ja aikaa loputtomiin. Hyvä tosin, että olimme pakanneet eväsvoileivät mukaan. Skidi soitti kerran tarkastakseen, että kaikki oli varmasti hyvin. Ihanaa, että roolit vaihtuvat välillä <3
Aikaisempina vuosina kisa kuussa on pitänyt hyvän vireen yllä. Yllätyksekseni väsyin viime vuonna muuten vaan juoksemiseen juoksutapahtumissa. Mutta mähän rakastan niitä! Sitä tunnelmaa, jännityksen kipristystä vatsanpohjassa, juoksijoita ja satunnaisesti itsensä ylittämistä, tai ylipäänsä sitä, että pääsee maaliin.
Koskapa en enkkoja havittele, reitin juokseminen kunnialla läpi ja oman tuloksen näkeminen tuloslistalla eivät ole olleet tarpeeksi suuria täkyjä kunnon kehittämiseen. Mun on ollut pakko palata perusasioihin. Mikä muu mua buustaa juoksussa kuin aina vaan nopeampaa juokseminen?
Toisten auttaminen, tietty:
- Se, että joku muu voi hyötyä mun kyvyistäni juosta tasaista vauhtia ja jutella vaikka 42 kilsaa putkeen.
- Tai että joku saavuttaa oman tavoitteensa kympillä tai pidemmilläkin matkoilla pysymällä samassa vauhdissa mun kanssani.
Olen päässyt itse nauttimaan henkilökohtaisesta jänistyksestä ja mulle on kertynyt jo kokemusta vauhtipupuna olemisesta eri mittaisissa kisoissa. Nyt on kehäketun aika palata letkan vauhdinpitäjäksi.
Onpa tullut tämän vuoden puolella sekin koettua, että yöjuoksija on aamulla puoli seiskalta juoksumatolla. Tavoitteilla on ihmeellinen voima aamu-uniseenkin.
Mulla on kaksi tehtävää:
1. Otan yhteyttä valittuihin kisajärjestäjiin ja toivon, että pääsen jänisremmiin mukaan. Jos mut jostain syystä jätettäisiin ulkopuolelle, voin aina lähteä messiin henkilökohtaista jänöä kaipaavalle.
2. Jatkan määrätietoista treenaamista, jotta olen huomattavasti paremmassa tuloskunnossa kuin mikä jänistyksen tavoiteaika on. Kuten itseäni fiksumpi mulle muistutti, mun kannattaa ottaa tässä huomioon myös siitepölykerroin, keväällä ja alkukesällä kun juoksu ei suju mun keuhkoillani ihan tuosta noin vaan.
Myös yhteislenkkien vetäminen pakottaa pitämään kunnon kohdillaan. Ensi viikon Lux-aamujuoksu on pitänyt mut liikkeessä jo siitä lähtien, kun siitä sovittiin muutama kuukausi sitten. Toivon myös, että mulla olisi mahdollisuus päästä jälleen kerran yhdeksi HCR:n reittikatselmuksen vetäjistä. Sekin kannustaa laittamaan lenkkarit säännöllisesti jalkaan.
Maratonlootastani löytyy tällä hetkellä pari Jollosta pitkiksille. Lisäksi siellä on sopivasti muutama Tukholman maratonin exposta nappaamani tasaisen vauhdin maratonranneke ja lapseltani saamani jänispanta. Sadetakki pitää sekin olla maratonvarusteissa varmuuden vuoksi.
Tulevien jänistysten takia mun on pidettävä nousujohteisesta kunnosta huolta. Lupaukseni hoitaa homma kunnialla himaan saa mut liikkeelle, kun laiskamato on päässyt luikertelemaan sohvalle kanssani. Mitäpä sitä ei tekisi pysyäkseen säännöllisen ja suunnitelmallisen treenaamisen imussa. Ja ollakseni hyödyksi muille juoksijoille.
Tätä kirjoittaessani kuuntelin mm. Macy Grayn levyä On How Life Is. Sopii leppoisiin aamuihin loistavasti.
2.1. aamutreeni juoksumatolla | 8,98 km *) | 57:25 | 6:24 min/km
*) Ulkona juostessa olisin ottanut muutaman juoksuaskeleen lisää saadakseni pyöreän lukeman.
Ei kommentteja