Kuljimme lapsuudessani ystävieni kanssa yhtenä rintamana käsikynkkää ja huusimme vastaantuleville: "Ei väistetä!" Riemua ei yhtään lannistanut, vaikka saman pihan pojat mahtuivat hyvin ohitse vaikka ojan kautta. Olimme hetken maailman valtijaita, tai vähintäänkin Tikkakosken kenraaleita.
Näen vastaavia porukoita jatkuvasti kaupungilla. He ovat tosin saaneet jo aikaa sitten viisaudenhampaat, eikä käsiä ole liitetty yhteen, mutta heitä saa väistellä samalla tavalla, välillä tienpenkan tai ajotien puolelta. Joskus ainoastaan tien toiselle puolelle vaihtaminen auttaa esteettömään etenemiseen.
Välillä pieni äkäinen orava sisälläni nostaa päätään ja testaan, josko rintama olisi mahdollista murtaa muulla tavoin kuin väistämällä. Kun juoksen päin, vastaantuleva ei tee elettäkään väistääkseen. Vaikka en olekaan maailmojen kuningas, mulla selvästikin on supervoima, olen näkymätön. Yhteentörmäys kuitenkin tuntuu aidolta.
Olen oppinut, ettei kännykkäzombien tai alepapyöräilijöiden kanssa ole leikkimistä. He tulevat päälle ja pahimmassa tapauksessa vauhdilla. Lasten kanssa liikkuvat taas eivät mahda mitään leveälle kuljetukselle. Tosin pohdin, tarvitseeko koko suvun kävellä vaunujen vieressä kapealla jalkakäytävällä.
Siirryn suosiolla pyörätielle juoksemaan sen sijaan, että jäisin sinkoavien lapsukaisten jalkoihin. Mut yleensä rinkutetaan pikapikaa kuitenkin omalle puolelleni, sillä joidenkin pyöräilijöiden mielestä pyörätiellä juokseminen on rikkeistä suurin. Siitäkin huolimatta, vaikka puolentoista tunnin mittaisen lenkin aikana mut ohittaisi vain pari pyöräilijää.
Saatan ajautua erityisesti miesvoittoisten juoksuporukoiden kanssa henkiseen taisteluun omasta tilasta. Useimmiten muuri jakautuu jo hyvissä ajoin ennen törmäystä, mutta välillä joudun tekemään pikapiruetin päästäkseni alta pois.
Kaupungissa vuosikymmeniä juosseena olen oppinut ennakoimaan ja valitsemaan ajolinjani samalla tapaa kuin autoilijat. Tuskin ohittamani kävelytien tukkeet edes tajuavat olevansa tiellä, niin sulavasti vaihdan oikealle, vasemmalle, taaksepäin, ojaan, kadulle, pusikkoon ja takaisin kävelytielle. Saan kuin huomaamatta tehokkaan intervallitreenin vaihtelemalla vauhtia tilanteen mukaan.
Kuka sanoi, että asfalttijuoksu olisi tylsää ja monotonista?
Ei kommentteja