Ensi vuoden osalta haaveissani on kyetä juoksemaan, mutta yhteenkään tapahtumaan en ole vielä uskaltanut ilmoittautua. Ei, ennen kuin tiedän pystyväni ottamaan kunnon juoksuaskeleita. 20.7., ensimmäisenä kesälomapäivänäni alkanut telakka sen kun jatkuu ilman päättymispäivämäärää.
** Mainos: Olen HOKA-lähettiläänä saanut yläkuvassa olevat HOKAt ilmaiseksi.**
Mitä oikein tapahtui?
Meillä oli taas tavanomainen lähtöhärdelli käynnissä. Skidi oli lähdössä mökkireissulle tai minne lie. Viimeiset apteekkiostokset oli vielä tehtävä, eikä aikataulu antanut myöten pientäkään viivästystä.
Huomasin dösän tulevan, sillä säästäisimme liudan kallisarvoisia minuutteja. Spurttasin.
Jalka nousi upeasti ja näin sieluni silmin itseni 100 metrin sprintterinä, vaikka matkaa toki oli kai vain vaivaiset 20 metriä. Olin yhtä hymyä niiden arviolta neljän askelen verran. Olin suorastaan voittaja! Kunnes yllättäen jalka petti alta ja kipu sai kyyneleet silmiin. Jos en ääneen huutanut, pääni sisällä oli kuitenkin kauhea meteli. Kipu sai mut kiroilemaan, manailemaan ja mitä näitä nyt on.
Ehdimme dösään. Pieni lohdutus kaiken keskellä.
Tältä näyttää juoksuhirmu, jolla on 98 kilsaa takana ja kaksi edessä. Jo perinteeksi muotoutunut, Masokistin unelmalla ystäväni Katjan seuraneitinä 30 kilsan verran juokseminen vaihtui tällä kertaa Bromptonilla filarointiin. Ei tuntunut läheskään samalta, mutta onneksi sain olla rakkaan ystäväni kanssa.
Päättymätön jatkokertomus
Olen käynyt magneetissa pariin otteeseen. Lihaksesta löytyi ruhjeita, mutta luissa ei ollut murtumia. Polvessani on ikäni mukaista kulumaa, mutta mikään ei oikein selittänyt, miksi olin liikuntakyvytön. Onneksi meillä oli vielä mieheni keväisestä onnettomuudesta himaan jääneet kyynärsauvat, sillä nyt niille tuli uutta käyttöä. "Två flygor på en smäll", kuten skidilläni on tapana sanoa.
Ja jotta mulla ei olisi ollut jo turhan huono mäihä dösään juoksun kanssa, jalka meni vielä pahempaan kuntoon, kun joku nobody tönäisi mua ohimennessään, ja jouduin laittamaan kaiken painon kipeälle koivelle. Musta tuli sohvaperuna, joten kesäloma meni oikeastaan ikkunasta auringon ja sateen vuorottelua katsellessa. Olin lomilta palattuani levännyt, mutten missään nimessä levollinen.
Missä nyt mennään?
Ikävästä onnettomuudesta on pian kolme kuukautta. Olen käynyt testaamassa jalan kestävyyttä kolmeen otteeseen:
- Kaksi vajaan minuutin hölkkäpätkää päättyi itkuun.
- Kaksi kuukautta onnettomuuden jälkeen uskaltauduin juoksemaan HOKA Run Clubin aftereilla. Se meni konkatessa, eikä ollut loppupeleissä missään nimeessä järkevä veto kuin vain korvien välille.
- Kolmisen viikkoa sitten kävelylenkki piti sisällään kahdeksan 20–50 sekunnin juoksupätkää. Vasta viimeisellä "vedolla" (tahti arviolta 7:30–8 min/km) juoksu alkoi näyttää juoksulta, eikä Notre Damin kellonsoittajan konkkaamiselta.
HOKA Run Clubin after work -juoksut ovat pitäneet mut telakankin ajan juoksukuplassa. Mulla on jäänyt muutaman kerran afterit väliin kiukuttelevan jalan vuoksi, mutta muutaman kerran olen seurannut porukkaa fillarilla. Tossuvahtinakin olen ehtinyt olla.
Näiden kokemusten jäljiltä kynnys kokeilla juoksua uudemman kerran on tosi korkea. Takaraivossani hakkaa koko ajan pelko, etten voi enää koskaan juosta.
Mutta pystynhän mä taas kävelemäänkin, ja viikko viikolta kykenen kävelemään aina vain pidempiä matkoja, joten eiköhän se juoksu sieltäkin jossain vaiheessa tule luonnostaan.
Siinä puhuu positiivinen, endorfiineissä marinoitu entinen minä.
Näiden kuukausien aikana realisti on pyyhkinyt miltei kaiken sateenkaaren värisen pumpulikerroksen pääkopastani, enkä saa pois mieltäni kalvavaa ajatusta, juoksenko enää ikinä.
Yhtä perusluonteeni piirrettä jalkani toimimattomuus ei ole kuitenkaan saanut kadotettua, päättäväisyyttä. Olen valmis kääntämään jokaisen kiven, jotta saan itseni kuntoon. Tiedän, ettei kukaan tee tätäkään mun puolestani, vaan kuntoutus on musta itsestäni kiinni.
Ja mitä olenkaan tehnyt, siitä tulet kuulemaan pian lisää.
Ei kommentteja