Anonyymit juoksijat


Lasken alkoholistin tapaan päiviä viime kerrasta. Tänään on 12. päivä menossa. Olo on sietämätön. Koko kroppa pistää vastaan ja oireilen myös henkisesti. En tee katumuslistoja, odotan vain kuumeisesti, koska pääsen taas huumeeni makuun.

Puute vaikuttaa jo uneeni, sen laatuun ja määrään. Miten ihmeessä tähän on tultu? Mulla ei ole koskaan, tai ainakaan 363 kertaa vuodessa, ongelmia saada unta. Taidan olla myös aika sytytysherkkä. En myöskään viihdy suklaamarinoidussa kropassani.

Bragun laidalla olin kaakaovahtina muiden luistellessa. En uskalla herätellä varpaan nivelrikkoa jäykillä, varpaseen hakkaavilla luistimilla. 

Joulun aika on pitänyt mut poissa lenkkipoluilta. Kylläpä vaan, sen miltei kaksiviikkoisen jakson. Mulle on turha selittää, kuinka juoksuharrastuksen ylläpito on vain järjestelyasia:
Meillä kaikilla on 24 tuntia käytettävissä päivittäin. On oma päätöksesi kuinka käytät sen. 

Lasten joulujuhlat ja lasten kanssa puuhailu muutenkin sekä duunissa maailman rakentaminen uusiksi ennen vuodenvaihdetta. Kaikkeen tuohon menee niitä tunteja, joihin en halua tai joihin en voi vaikuttaa. Unesta ja jouluvalmisteluista olisin voinut pihistää hieman, mutta rehellisesti sanottuna, ei nuo jouluvalmistelut vieneet päivää pidempää. Joululahjojen haalimiseen meni toki kauemmin, mutta sopivien lahjojen pähkäily ja paketoiminen ovat nekin eräänlainen rakkaudenosoitus lähimmilleni. Samalla tapaa, kuin joulupöydän valmistaminen. Samalla olen saanut nauttia jouluvalaistuksesta, niin rakastamassani kaupunkimiljöössä, kuin myös kotona.

Olen harjoitellut Haapiksella muun perheen kanssa maalivetoja. Erikoistuin tolppapotkuihin. 

Jos olisin voinut ampaista kotiovelta lenkille, tilanne ei olisi päässyt näin pahaksi. En kuitenkaan halua pelata rikasta ja rutiköyhää terveyteni kustannuksella. Murranko koipeni vai käteni mustalla jäällä, vai saako selkäni taas tälläkin kertaa tällin? Kantakaupunki on yhtä isoa hiekoitettua jääkenttää. Yhdessä kohtaa sepeli pitää, toisessa se vain liukuu jalkojen alla. Näitä päiviä varten mulla on salikortti, mutta se on saanut olla rauhassa myös ne joulun löysät päivät, sillä olen halunnut olla lasten kanssa, enkä karata omille teilleni. Samasta syystä blogini ei ole päivittynyt juoksutauon aikana.

Tänä jouluna yöjuoksija on löytänyt voittajansa, jokailtaiset leffaillat perheen kanssa. Jouluperinteistä on pidettävä kiinni. Noiden myöhäisiltaan sijoittuvien kaksituntisten jälkeen on turha leikkiä oman elämänsä sankaria ja vääntäytyä salille.

Kunhan pääsen taas juoksun makuun, saan ehkä unenikin takaisin. On hurja huomata, kuinka koukussa sitä voi olla niin fyysisesti kuin henkisestikin hikiurheiluun. Mutta voisihan sitä olla paljon epäterveellisimpiäkin pakkomielteitä, eikö vaan?

Ei kommentteja